Kuinka pankkeja tulisi pääomittaa?
Syyskuun 28. päivänä eduskunta korotti Euroopan Rahoitusvakausvälineen (ERVV) Suomen takausosuutta n. 14 miljardiin euroon. Samalla hyväksyttiin myös ERVV:n toimivallan muutos siten, että se voi tarvittaessa lainata rahaa valtioille pankkien pääomittamista varten. Vaikka jo nyt on selvää, ettei ERVV:n korotettu takauspääoma (780 miljardia euroa) mitenkään riitä ratkaisemaan Euroopan velkakriisiä, otettu ensiaskel EU:n toimielimen (ERVV) suorittamasta pankkien pääomittamisesta on mielenkiintoinen, mutta siihen sisältyy suuria riskejä eurooppalaista veronmaksajaa kohtaan.
Pankit hankkivat yleensä tarvitsemansa pääoman pääasiassa osakeantien kautta yksityiseltä sektorilta. Pankki siis laskee liikkeelle uusia osakkeita, ts. myy uusia osakkeita pörssin kautta. Tilanteissa, joissa tämä ei ole mahdollista, eli kun luottamus pankin toiminnan kannattavuuteen on markkinoilla menetetty, valtio on käytännössä ainoa pääomarahoituksen lähde. Pankkien pääomittamiseen julkisin varoin on käytännössä kolme muotoa: valtio voi lahjoittaa rahaa pankeille, valtio voi lainata pankeille tai valtio voi sijoittaa pankkeihin. Nämä kolme rahoituksen muotoa sisältävät myös erilaisia variaatioita, kuten vuonna 2008 Yhdysvalloissa toteutettu TARP (Trouble Asset Relief Program).
Pankkien pääomittamisessa julkisin varoin on huomioitava kaksi seikkaa sen lisäksi, että pankki saa riittävästi uuttaa pääomaa jatkaakseen uskottavasti toimintaansa. Ensinnäkin, koska kyseessä ovat veronmaksajien rahat, niille pitää taata mahdollisimman hyvä tuotto. Historia osoittaa selkeästi, että veronmaksajille edullisin pääomittamisen muoto on sijoittaminen, eli pankin vastikkeellinen pääomittaminen. Toiseksi, pankin osakkeenomistajia on yleensä rangaistava, koska usein juuri he ovat sallineet pankin ottaa isoja riskejä suurien voittojen toivossa. Osakkeenomistajien rankaisemisella myös ehkäistään ns. moral hazard -ongelman syntymistä, missä jonkin markkinatoimijan, kuten pankin, ei tarvitse täysin vastata ottamistaan riskeistä. Tämä luonnollisesti kannustaa markkinatoimijaa ottamaan suurempia riskejä kuin mitä se ottaisi, jos se joutuisi vastaamaan ottamistaan riskeistä täysimääräisesti.
Kuva: Mike Smith, http://economylessons.blogspot.com/2010_05_18_archive.html
Julkisin varoin tapahtuvassa vastikkeellisessa pääomittamisessa valtio saa vaikeuksissa olevan pankin uusia osakkeita tarjoamastaan pääomasta. Kun pankin toiminta sitten jossain vaiheessa elpyy, sen osakekurssi nousee, ja veronmaksajat saavat sijoitukselleen hyvän tuoton. Tarvittaessa valtio voi pääomittamisen ohella myös ottaa pankin haltuunsa, erottaa pankin johdon, ja puhdistaa sen taseen tuottamattomista sijoituksista palauttaen näin sen toimintakyvyn. Sijoittajien rankaiseminen tapahtuu yleensä joko nollaamalla pankin osakepääoman tai siten että, valtio ostaa pankin osakkeet itselleen johonkin nimelliseen, alhaiseen hintaan. Pohjoismaiden 1990-luvun pankkikriisin hoito vaihteli maiden välillä juuri tämän viimeisen kohdan osalta. Norjassa julkisesti tuetun pankin osakkeet aina nollattiin, Ruotsissa niitä sekä nollattiin että ostettiin nimelliseen hintaan, mutta Suomessa tuki oli usein aluksi jopa vastikkeetonta, ts. korottomia lainoja. Osin juuri tästä syystä pankkikriisin kustannukset olivat Suomessa huomattavasti suuremmat kuin Norjassa ja Ruotsissa. Nyt eduskunnassa hyväksytyssä mallissa Suomi siis sitoutuu takamaan ERVV:n lainoja, joita voidaan myöntää valtioille myös pankkien pääomittamiseen. Tämä nostaa esiin kaksi tärkeää kysymystä. Mikä on se mekanismi, jolla Euroopan valtioiden veronmaksajille taataan mahdollisimman hyvä tuotto ERVV:n lainoista (jotka me siis takaamme)? Asetetaanko lainoille mitään ehtoja sen suhteen, miten pääomitettavien pankkien osakkeenomistajia ja johtoa kohdellaan?
Pahimmillaan ERVV:n kautta tapahtuva pankkien pääomittaminen kannustaa ns. moral hazard -käyttäytymiseen, jos sijoittajia ei rangaista. Samalla se johtaa suuriin eurooppalaisille veronmaksajille kohdistuneisiin vastuisiin ilman mahdollisuutta riskejä vastaavaan tuottoon, jos annettu tuki on vastikkeetonta. Toimiakseen tehokkaasti ERVV:n kautta tapahtuvan pankkien pääomittamisen pitäisikin sisältää ehdot, joilla riskinottajien (veronmaksajien) tuottomahdollisuudet turvataan, yksityisiä sijoittajia rankaistaan sekä pankin johto tarvittaessa vaihdetaan. Nämä kysymykset tulisi huomioida varsinkin kun Euroopan pysyvän vakausmekanismin (EVM) tarkkoja sääntöjä jossain vaiheessa luodaan. Koska EVM toimii EU:n oikeusjärjestyksen ulkopuolella, se ei esimerkiksi tarvitse jäsenmaidensa parlamenttien hyväksyntää toimilleen. Mikäli EVM saa samanlaiset valtuudet kuin ERVV, eurooppalaisesta veronmaksajasta uhkaa tulla, määritelmänsä loppuosan mukaisesti, pelkkä maksaja.
MARKKINAKOHINAA
Syyskuun 28. päivänä eduskunta korotti Euroopan Rahoitusvakausvälineen (ERVV) Suomen takausosuutta n. 14 miljardiin euroon. Samalla hyväksyttiin myös ERVV:n toimivallan muutos siten, että se voi tarvittaessa lainata rahaa valtioille pankkien pääomittamista varten. Vaikka jo nyt on selvää, ettei ERVV:n korotettu takauspääoma (780 miljardia euroa) mitenkään riitä ratkaisemaan Euroopan velkakriisiä, otettu ensiaskel EU:n toimielimen (ERVV) suorittamasta pankkien pääomittamisesta on mielenkiintoinen, mutta siihen sisältyy suuria riskejä eurooppalaista veronmaksajaa kohtaan.
Pankit hankkivat yleensä tarvitsemansa pääoman pääasiassa osakeantien kautta yksityiseltä sektorilta. Pankki siis laskee liikkeelle uusia osakkeita, ts. myy uusia osakkeita pörssin kautta. Tilanteissa, joissa tämä ei ole mahdollista, eli kun luottamus pankin toiminnan kannattavuuteen on markkinoilla menetetty, valtio on käytännössä ainoa pääomarahoituksen lähde. Pankkien pääomittamiseen julkisin varoin on käytännössä kolme muotoa: valtio voi lahjoittaa rahaa pankeille, valtio voi lainata pankeille tai valtio voi sijoittaa pankkeihin. Nämä kolme rahoituksen muotoa sisältävät myös erilaisia variaatioita, kuten vuonna 2008 Yhdysvalloissa toteutettu TARP (Trouble Asset Relief Program).
Pankkien pääomittamisessa julkisin varoin on huomioitava kaksi seikkaa sen lisäksi, että pankki saa riittävästi uuttaa pääomaa jatkaakseen uskottavasti toimintaansa. Ensinnäkin, koska kyseessä ovat veronmaksajien rahat, niille pitää taata mahdollisimman hyvä tuotto. Historia osoittaa selkeästi, että veronmaksajille edullisin pääomittamisen muoto on sijoittaminen, eli pankin vastikkeellinen pääomittaminen. Toiseksi, pankin osakkeenomistajia on yleensä rangaistava, koska usein juuri he ovat sallineet pankin ottaa isoja riskejä suurien voittojen toivossa. Osakkeenomistajien rankaisemisella myös ehkäistään ns. moral hazard -ongelman syntymistä, missä jonkin markkinatoimijan, kuten pankin, ei tarvitse täysin vastata ottamistaan riskeistä. Tämä luonnollisesti kannustaa markkinatoimijaa ottamaan suurempia riskejä kuin mitä se ottaisi, jos se joutuisi vastaamaan ottamistaan riskeistä täysimääräisesti.
Kuva: Mike Smith, http://economylessons.blogspot.com/2010_05_18_archive.html
Julkisin varoin tapahtuvassa vastikkeellisessa pääomittamisessa valtio saa vaikeuksissa olevan pankin uusia osakkeita tarjoamastaan pääomasta. Kun pankin toiminta sitten jossain vaiheessa elpyy, sen osakekurssi nousee, ja veronmaksajat saavat sijoitukselleen hyvän tuoton. Tarvittaessa valtio voi pääomittamisen ohella myös ottaa pankin haltuunsa, erottaa pankin johdon, ja puhdistaa sen taseen tuottamattomista sijoituksista palauttaen näin sen toimintakyvyn. Sijoittajien rankaiseminen tapahtuu yleensä joko nollaamalla pankin osakepääoman tai siten että, valtio ostaa pankin osakkeet itselleen johonkin nimelliseen, alhaiseen hintaan. Pohjoismaiden 1990-luvun pankkikriisin hoito vaihteli maiden välillä juuri tämän viimeisen kohdan osalta. Norjassa julkisesti tuetun pankin osakkeet aina nollattiin, Ruotsissa niitä sekä nollattiin että ostettiin nimelliseen hintaan, mutta Suomessa tuki oli usein aluksi jopa vastikkeetonta, ts. korottomia lainoja. Osin juuri tästä syystä pankkikriisin kustannukset olivat Suomessa huomattavasti suuremmat kuin Norjassa ja Ruotsissa. Nyt eduskunnassa hyväksytyssä mallissa Suomi siis sitoutuu takamaan ERVV:n lainoja, joita voidaan myöntää valtioille myös pankkien pääomittamiseen. Tämä nostaa esiin kaksi tärkeää kysymystä. Mikä on se mekanismi, jolla Euroopan valtioiden veronmaksajille taataan mahdollisimman hyvä tuotto ERVV:n lainoista (jotka me siis takaamme)? Asetetaanko lainoille mitään ehtoja sen suhteen, miten pääomitettavien pankkien osakkeenomistajia ja johtoa kohdellaan?
Pahimmillaan ERVV:n kautta tapahtuva pankkien pääomittaminen kannustaa ns. moral hazard -käyttäytymiseen, jos sijoittajia ei rangaista. Samalla se johtaa suuriin eurooppalaisille veronmaksajille kohdistuneisiin vastuisiin ilman mahdollisuutta riskejä vastaavaan tuottoon, jos annettu tuki on vastikkeetonta. Toimiakseen tehokkaasti ERVV:n kautta tapahtuvan pankkien pääomittamisen pitäisikin sisältää ehdot, joilla riskinottajien (veronmaksajien) tuottomahdollisuudet turvataan, yksityisiä sijoittajia rankaistaan sekä pankin johto tarvittaessa vaihdetaan. Nämä kysymykset tulisi huomioida varsinkin kun Euroopan pysyvän vakausmekanismin (EVM) tarkkoja sääntöjä jossain vaiheessa luodaan. Koska EVM toimii EU:n oikeusjärjestyksen ulkopuolella, se ei esimerkiksi tarvitse jäsenmaidensa parlamenttien hyväksyntää toimilleen. Mikäli EVM saa samanlaiset valtuudet kuin ERVV, eurooppalaisesta veronmaksajasta uhkaa tulla, määritelmänsä loppuosan mukaisesti, pelkkä maksaja.
MARKKINAKOHINAA
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.