Heips.
Onko teillä muilla bopoilla kokemuksia siitä miten Ns"tavikset" ovat traumatisoineet tai saanet teidät lähes itsetuhon partaalle omalla järkyttävällä käyttäytymisellään?
Ainakin itse kun tulin avoimesti kaapista ulos, monille ihmisille ja jopa sukulaisille katosin ihmisenä ja minun persoonani ja ihmisyyteni mitätöitiin HULLU-sanalla.
Jos se ei olisi niin absurdia, niin itkisin, mutta esimerkiksi kun seukkasin vielä ex:äni kanssa ja minulla oli vahva bentolääkitys(luojan kiitos nyt olen vapaa niistä) ja kyseessä oli vielä Xanor joka tekee ihmisestä hieman kylmäpäisen.
Hän keittiöpsygolokina analysoi ja kyseenalaisti tuneitani häneen kokoajan ja viimeisen vuoden kulki laukussaan kaksi narsismista kertovaa kirjaa (Öö, kiitos vinkistä :D) Nämä narsismin piirteet olivat luullakseni hänen ystäviensä minusta löytämiä. Minulla oli silloin sekä lääkeiden alasajo, että uuden lääkityksen etsiminen pahasti kesken, joten mielialani poukkoilivat ärtymyksestä/hilpeyteen jopa muutaman kerran tunnissa.
Toki sain myös pahoja masennuksia, joiden syy ei todellakaan aina ollut minä ja minun käyttäytymiseni ja mania kohtauksia joissa oli alkoholia ja vastuutonta menoa. Mutta kun kaikki kulminoitui pisteeseen jossa olisin eniten tarvinnut apua, eli itkin psykiatrisen osaston lähete kädessäni sairaalan pihalla, missä sentään tajuttiin diagnoosini kautta että minulla oli lähes psykoottinen mania päällä(Muillehan olin vain hullu, psykopaattinen, narsisti) Minut jätettiin.
Ja kun käsiteltiin mikä asian laukaisi(liian pitkä juttu kerrottavaksi) niin voin vain todeta jälleen, että tangoon tarvitaan kaksi. Meni vielä hetki senkin jälkeen ennenkuin sain itseni täysin raiteille, mutta myöhäistä.
Toki olisin toivonut että olisimme näin jälkikäteen voineet selvittää asiat kuin kaksi aikuista ihmistä, mutta kukapa nyt hullun,psykopaatti,narsistin kanssa missään tekemisissä haluaisi olla. Sanotaanhan narsistioppaissakin että pitää vain olla täysin välittämättä, niin psyko jättää rauhaan. Ja toki hän on muistanut antaa myös keittiöpsykologin-papereilla hankitut tietonsa eteenpäin.
Ensin tunsin suunatonta katkeruutta ja kostonhimoa, mutta nyt se on muuttunun jo huvittuneisuudeksi. Onneksi olen nyt löytänyt monen vuoden etsinnän jälkeen lääkkeet, joilla on hyvä vaste, eikä riippuvuutta (Venlafaxinilla,Lyricalla,ja ketipinorilla iltaisin) ja minulla on myös paljon niitä rakastavia ihmisiä ympärilläni, sekä laaja ystäväverkosto, niin vertaistukiryhmästä kuin "taviksiakin" jotka tietävät millainen todellisuudessa olen ja milloin sairaus puhuu. Haluaisin kuulla teidän muiden kaapista tulleiden kertomuksia miten "tavikset" ovat rankaisseet teitä sairaudestanne?
Pahoillani toki olen itsekkin kaikista häijyyksistä, jotka maniassa tuli tehtyä, mutta kuten joku sanoi. Anteeksi on pelkkä sana ja itsekkään en olisi vielä valmis antamaan anteeksi tälle, täydelliselle, kikkitietävälle ex:älleni. Minä ainakin Traumtisoiduin täsätä suhteesta.
Onko teillä muilla bopoilla kokemuksia siitä miten Ns"tavikset" ovat traumatisoineet tai saanet teidät lähes itsetuhon partaalle omalla järkyttävällä käyttäytymisellään?
Ainakin itse kun tulin avoimesti kaapista ulos, monille ihmisille ja jopa sukulaisille katosin ihmisenä ja minun persoonani ja ihmisyyteni mitätöitiin HULLU-sanalla.
Jos se ei olisi niin absurdia, niin itkisin, mutta esimerkiksi kun seukkasin vielä ex:äni kanssa ja minulla oli vahva bentolääkitys(luojan kiitos nyt olen vapaa niistä) ja kyseessä oli vielä Xanor joka tekee ihmisestä hieman kylmäpäisen.
Hän keittiöpsygolokina analysoi ja kyseenalaisti tuneitani häneen kokoajan ja viimeisen vuoden kulki laukussaan kaksi narsismista kertovaa kirjaa (Öö, kiitos vinkistä :D) Nämä narsismin piirteet olivat luullakseni hänen ystäviensä minusta löytämiä. Minulla oli silloin sekä lääkeiden alasajo, että uuden lääkityksen etsiminen pahasti kesken, joten mielialani poukkoilivat ärtymyksestä/hilpeyteen jopa muutaman kerran tunnissa.
Toki sain myös pahoja masennuksia, joiden syy ei todellakaan aina ollut minä ja minun käyttäytymiseni ja mania kohtauksia joissa oli alkoholia ja vastuutonta menoa. Mutta kun kaikki kulminoitui pisteeseen jossa olisin eniten tarvinnut apua, eli itkin psykiatrisen osaston lähete kädessäni sairaalan pihalla, missä sentään tajuttiin diagnoosini kautta että minulla oli lähes psykoottinen mania päällä(Muillehan olin vain hullu, psykopaattinen, narsisti) Minut jätettiin.
Ja kun käsiteltiin mikä asian laukaisi(liian pitkä juttu kerrottavaksi) niin voin vain todeta jälleen, että tangoon tarvitaan kaksi. Meni vielä hetki senkin jälkeen ennenkuin sain itseni täysin raiteille, mutta myöhäistä.
Toki olisin toivonut että olisimme näin jälkikäteen voineet selvittää asiat kuin kaksi aikuista ihmistä, mutta kukapa nyt hullun,psykopaatti,narsistin kanssa missään tekemisissä haluaisi olla. Sanotaanhan narsistioppaissakin että pitää vain olla täysin välittämättä, niin psyko jättää rauhaan. Ja toki hän on muistanut antaa myös keittiöpsykologin-papereilla hankitut tietonsa eteenpäin.
Ensin tunsin suunatonta katkeruutta ja kostonhimoa, mutta nyt se on muuttunun jo huvittuneisuudeksi. Onneksi olen nyt löytänyt monen vuoden etsinnän jälkeen lääkkeet, joilla on hyvä vaste, eikä riippuvuutta (Venlafaxinilla,Lyricalla,ja ketipinorilla iltaisin) ja minulla on myös paljon niitä rakastavia ihmisiä ympärilläni, sekä laaja ystäväverkosto, niin vertaistukiryhmästä kuin "taviksiakin" jotka tietävät millainen todellisuudessa olen ja milloin sairaus puhuu. Haluaisin kuulla teidän muiden kaapista tulleiden kertomuksia miten "tavikset" ovat rankaisseet teitä sairaudestanne?
Pahoillani toki olen itsekkin kaikista häijyyksistä, jotka maniassa tuli tehtyä, mutta kuten joku sanoi. Anteeksi on pelkkä sana ja itsekkään en olisi vielä valmis antamaan anteeksi tälle, täydelliselle, kikkitietävälle ex:älleni. Minä ainakin Traumtisoiduin täsätä suhteesta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Anteeksi kirjoitusvirheet. En oikolukenut tekstiäni.
En ole ollut suhteessa sen jälkeen, kun bipo-diagnoosi tuli. Sehän tuli tämän vuoden alussa vasta. Mutta masennusta on ollut monia vuosia. Joten nämä miehet eivät ole bipoudesta tienneet mitään. Ainoastaan masennuksen. Yhden miehen kanssa oli pieni juttu pari vuotta sitten, jolloin olin vain pahasti masentunut. Hän käski minua ottamaan itseäni niskasta kiinni, ja lopettamaan tämän itsesäälin. Jatkuvaa haukkumista, että olin hullu, vainoharhainen ja läheisriippuvainen. Hän ei ymmärtänyt masennusta ollenkaan, vaan hänen mielestään sen olisi pitänyt mennä tuosta noin vaan pois. Olin myöskin eronnut pitkästä suhteesta noin puoli vuotta ennen, kun tapasin tämän miehen. En ollut päässyt edellisen eksän tekojen yli millään (hän oli ilmeisesti bipo). Tämä uusi sitten siitäkin syytteli minua koko aika. Enhän minä sille mitään mahda, jos edellinen mies on jättänyt kauheat traumat minulle monen vuoden suhteesta. Sain muutamia paniikkikohtauksia tämän miehen luona, koska minua ahdisti olla hänen kanssaan. Siitäkin sain kuulla kunniani. Hän uhkasi minua väkivallalla riidan aikana ja muutaman kerran painosti seksiin. Jatkuvaa uhkailua, että jättää minut, jos en tee asioita oikein.
Vielä tänä päivänäkin tuo sama mies haukkuu minua tutuilleen, ja selittelee että olin täysin sekopäinen. Hänessä itsessään ei kuulemma ole mitään vikaa. Kaikki vika on aina naisissa. Joskus jopa mietin, että voisiko hänessä olla narsistisia piirteitä. Ei tuo käytös ainakaan normaalilta kuulosta.
Muilta niin sanotuilta terveiltä olen sitten saanut pettämistä, henkistä väkivaltaa, rahallista hyväksikäyttöä, seksiin pakottamista, hulluksi ja masentuneeksi lehmäksi haukkumista, laiskaksi haukkumista (vaikka olin vakavasti masentunut), lihomisesta tuli aina sanomista ja sitten vielä nämä kun miehistä ei kuulu pitkiin aikoihin mitään. Ei vastata puhelimeen eikä viesteihin. Kaikki riidat olivat minun vikojani, eikä muissa ollut vikoja. Kaikki kääntyi aina kummalla tavalla minun syykseni. Eihän se voi aina mennä niin. Eli tavallaan syyllistämistä siitä, että olin vakavasti sairas.
Minun exä ei suostu näkemään mitään vikaa itsessään. On kaatanut kaikki omat virheensä minun syyksi. Hakkaamiset, kun olin niin ärsyttävä hypoissa... Näki salaa muita naisia(hänen mukaan vaan kavereitä), mulle ei voinut kertoa, kun olin liian mustasukkainen. Oman painonnousun, kun liian vaikea laihduttaa, kun minä söin vieressä jotain hyvää. Ensimmäisen kerran kun sain masennusdiagnoosin, niin uhkasi muuttaa samantien pois, kun ei halua katsoa, miten toinen ei jaksa tehdä mitään. Sitä seurasi sanat, että hänen puolestaan voin tappaa itteni. Itse sain tossa vaiheessa tarpeeks ja halusin erota... Sitten sain bipodiagnoosin ja niin toivoisin, että exä ei tietäisi koko asiasta. Nyt nimittäin saan joka kuukausi kuulla, miten hän hakee yksinhuoltajuutta, jos en suostu johonkin juttuun. Esim. siirtämään omia menoja, kun hän tarvitsisi lapsenvahtia. Kiristi samalla syyllä jossain vaiheessa multa rahaa. Ja hänen mukaan saa huoltajuuden pelkästään sen takia, kun minä oon hullu! Onneks tajusin tuon asian viimein sosiaalitoimistosta tarkistaa ja tuo ei ole mikään peruste... En siis koskaan ole lapselleni mitään pahaa tehnyt! Eron jälkeen on tullut myös tappouhkauksia. En saa omia tavaroita exältä pois, koska hänen mielestään ne kuuluu hänelle. Syy elätti minua ne vuodet, kun olin lapsen kanssa kotona. Uhkaillut jopa laittaa laskun perässä, koska olen hänelle velkaa niistä vuosista. Todellakin on traumat jääneet tosta suhteesta... Ja oon niin onnellinen, että pääsin pois...
Minullakin on hyvin tuore tämä bipo-diagnoosi, mutta olen kärsinyt masennuksesta aina vähän väliä hyvin monta vuotta. Ja olenkin hyvin kiitollinen, ettei nämä muutamat eksät tiedä tätä nykyistä diagnoosia. On käytetty tosiaan hyväksi henkisesti ja fyysisesti. Yhdeltä eksältä loppui aikoinaan "rakkaus", kun minun rahani loppuivat eli rahallista hyväksikäyttöä. Seksiin on yritetty pakottaa, ja melkein raiskattu muutamaan otteeseen. Tai no, ehkä sen yhden voisi jopa laskea jonkunlaiseksi raiskaukseksi, koska hän ei lopettanut yhdyntää, vaikka niin pyysin. Neitsyyteni vietiin kiristämällä aikoinaan. Mies oli minua huomattavasti vanhempi ja hän uhkasi erota, jollei saa seksiä.
Väkivaltaa on hieman ollut ja sillä on uhkailtu. Ei nyt kuitenkaan mitään hakkaamista. Ulkonäköä ja luonnetta on arvosteltu. Koskaan en ollut tarpeeksi hyvä, laiha ja urheilullinen. Olin laiska ja masentunut surkimus. Kaikki vika oli aina minussa, mutta ei näissä terveissä. Kaikki tosiaan kääntyi aina minun viakseni. Syyllistämistä siitä, että olen sairas.
Voisin allekirjoittaa Jaanan tarinan. Miten voikaan olla noin samanlainen kokemus. Alan jo epäilemään, että meillä on kokemus samasta miehestä. Ihan samanlaista sain häneltä kuulla ja ihan samalla tavalla meni sekin juttu. Se traumatisoi vielä lisää tämän bipo-suhteeni jälkeen. Noiden suhteiden jälkeen olin todella pahassa kunnossa. En pysty edes sanoin kuvaamaan sitä helvettiä. Olin ihan varma, että kuolen pelkkiin fyysisiin oireisiin.
Olen aivan liian kiltti ihminen joissain asioissa, vaikka osaan olla hyvinkin häijy suuttuessani. Olen sitä miettinyt, että mahdanko vetää puoleeni juuri tuollaisia ihmisiä, jotka käyttävät vain hyväkseen? Ja itsekin näemmä aina ihastun juuri niihin tyyppeihin. Tulee väkisin sellainen olo, että vaistoaako tällaiset ihmiset sen, että minä olen liian kiltti. Saara auttaa, Saara kuuntelee, Saaraa voi käyttää hyväksi mennen tullen. Tämä kuvio toistuu melkein aina ystävyys- ja rakkaussuhteissa. Aina kiinnostun vääristä ihmisistä.
Nytkin yritin yhdessä paikassa jutella erään miehen kanssa (vertaistukea), ja mitä tapahtui... Hän kaatoi kaiken tuskansa minun niskaani eikä kuunnellut minua. Tästä vertaistuesta muodostui ihan jotain muuta. Minä olin taas se joka kuunteli ja yritti auttaa. En saanut edes puheenvuoroa. Eihän vertaistuen pitäisi toimia tuolla tavoin. Kuuntelun, omista asioista puhumisen ja tukemisen pitäisi olla tasapuolista. Jos vielä joskus suhteeseen päädyn, niin toivon mukaan osaan nyt erottaa ne kunnolliset miehet sieltä pölöjen joukosta. En kestä enää ainuttakaan traumatisoivaa suhdetta. Kunpa vaan olisin niin vahva, että pystyn sitten päästämään irti ajoissa, jos tuo sama kamala käyttäytymismalli alkaa näkymään toisessa ihmisessä.
Minunkin lompakkoni on maniavaiheessa putsattu satoja kertoja ja liika avoimuuteni ja sinisilmäisyyteni on kostautunut yhtä monta kertaa.
En voi sanoa, että ympärilläni olevat olisivat traumatisoineet minua mutta ihmisten käytös diagnoosini jälkeen on ollut vähintäänkin outoa. Paras ystäväni (joka on myös psykiatrian alalla töissä) on ottanut etäisyyttä. En vastannut hänen puheluunsa kerran kun olin aika maassa, jolloin hän soitti miehelleni sen sijaan, että olisi kysellyt vointiani esimerkiksi viestillä (johon olisin ehkä jaksanut vastata). He olivat sitten ilmeisesti puhuneet, että nyt menee huonosti ja nyt tarvitsen aikaa, jonka jälkeen ystävästäni ei ole kuulunut viikkokausiin mitään.
Sama paras ystävä ei puhu lainkaan minulle bileistä, joihin menee, koska minuahan ei voi pyytää mukaan, koska bileet voivat laukaista manian. No, voitte kuvitella miten vainoharhainen olo tulee, kun tietää, että on jotain, mitä salaillaan. Tunnen, että minua eristetään normaalista elinympäristöstäni.
Sitten on taas ne ihmiset, jotka kohtelee silkkihansikkain, koska olen "sairas". Ei voida puhua asioista oikeilla nimillä, etten vaan mene rikki.
Minä en olisi sairastunut ollenkaan, elleivät miehet, nämä ns. terveet olisi olleet täysiä sikoja. Heillä on kaikilla ihmeellisiä seksiperversioita, joita on ollut pakko toteuttaa. Sairastuin masennukseen, kun avomieheni halusi kimppakivaa toisen miehen kanssa, joka sitten tartutti minuun herpeksen. Tämän jälkeen en kelvannut kellekään pitkään aikaan. Eräs käytti minua kyllä vuoden seksikumppanina, mutta ei voitu "seurustella" herpeksen takia. Sitten löysin sadistin, joka piti minua käsi- ja jalkaraudoissa kaikki vapaa-ajat. Vain töissä sain käydä, hän vei kaikki rahani vaikka oli varakas yrittäjä. Vasta sitten sairastuin ensimmäisen kerran maniaan. Tämä sadistimies myös kielsi kaiken oman ajan minulta ja uhkasi tappaa vanhempani ym. kivaa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, tässä muutama esimerkki.
Kauhean tutuilta kuulosti nuo muiden tarinat :<
Miten saan jonkinlaisen diagnoosin ja lähetteen jonnekkin? Marssinko vain terveysasemalle ja sanon että hulluttaa?
Olen vasta hiljattain huomannut että mun päässä ei kaikki oo ihan kunnossa ja en tiedä mitä tehdä tai minne mennä...
Jos ei rahaa ole, niin sitten terveyskeskukseen ja kerrot asiasta. Jos he vaan antavan nappia ja lähettävät kotiin, niin pyydä lähete psykiatrian poliklinikalle. Siellä toivon mukaan alkaa asiat rullaamaan eteenpäin.