Olen juuri 17 vuotta täyttänyt poika. Eriasteisista masennusjaksoista kärsinyt n. 11-vuotiaasta lähtien. Ollut hyvinkin syklittäistä, muutama kuukausi vuodesta ihan maissa, muutama hieman paremmin ja muutama lähes "normaali" mielialojen suhteen, silti asioiden ja aloitteiden tekeminen ollut aina mahdottomuus. Myös piskelu käynyt viime kuukausina mahdottomaksi, lukiossa vielä kirjoilla tosin. Huoltajani (äitini) syyttää minua saamattomuudestani, taipumuksestani aiheuttaa pettymyksiä ja ylipäätään siitä että olen huono ihminen - eli masennuksestani.
Aloitin sosiaalityöntekijällä käymisen uudelleen ja muutaman viikon sisällä on lääkäriaika jolloin tehdään "lopullinen" diagnoosi, hoitona terapiaa ja mahdollisesti lääkitys. Diagnoosista ei vielä 100% varmuutta mutta suurin todennäköisyyksin todetaan jonkinasteinen masennus. Pakko-oireisen häiriön ja epävakaan persoonallisuudenkin oireita löytyy muttei yhtä akuutteina.
Kysyisinkin: Onko minun mahdollista muuttaa omaan asuntoon? Rahaa sitä varten en huoltajaltani saa (vaikka minulle kuuluisi isäni työeläkettä 300e/kk) ja vasta 18-vuotiaana voin käyttää itse säästöjäni (tuhansia euroja maistraatin valvomalla tilillä, käyttäminen vaatii edunvalvojani eli tässä tapauksessa huoltajani suostumuksen) ja tietääkseni juuri nämä säästöt tekevät Kelan tukien saamisen mahdottomaksi.
Haluaisin todella saada vastuuta jonka kautta olen vakuuttunut saavani elämästä kiinni ja tulisi mahdollisuus rakentaa uudet pohjat. Puhumattakaan siitä, kuinka hyvää tekee mielialalleni päästä pois ymmärtämättömän ja henkisesti pahoinpitelevän huoltajani luota. Osastohoitokin olisi vaihtoehto, sinne pääsemisen mahdollisuus tosin tietääkseni pienempi näin lievän melenterveysongelman ollessa kyseessä..
Aloitin sosiaalityöntekijällä käymisen uudelleen ja muutaman viikon sisällä on lääkäriaika jolloin tehdään "lopullinen" diagnoosi, hoitona terapiaa ja mahdollisesti lääkitys. Diagnoosista ei vielä 100% varmuutta mutta suurin todennäköisyyksin todetaan jonkinasteinen masennus. Pakko-oireisen häiriön ja epävakaan persoonallisuudenkin oireita löytyy muttei yhtä akuutteina.
Kysyisinkin: Onko minun mahdollista muuttaa omaan asuntoon? Rahaa sitä varten en huoltajaltani saa (vaikka minulle kuuluisi isäni työeläkettä 300e/kk) ja vasta 18-vuotiaana voin käyttää itse säästöjäni (tuhansia euroja maistraatin valvomalla tilillä, käyttäminen vaatii edunvalvojani eli tässä tapauksessa huoltajani suostumuksen) ja tietääkseni juuri nämä säästöt tekevät Kelan tukien saamisen mahdottomaksi.
Haluaisin todella saada vastuuta jonka kautta olen vakuuttunut saavani elämästä kiinni ja tulisi mahdollisuus rakentaa uudet pohjat. Puhumattakaan siitä, kuinka hyvää tekee mielialalleni päästä pois ymmärtämättömän ja henkisesti pahoinpitelevän huoltajani luota. Osastohoitokin olisi vaihtoehto, sinne pääsemisen mahdollisuus tosin tietääkseni pienempi näin lievän melenterveysongelman ollessa kyseessä..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Toinen 17 poika lukiosta toivottaa helvetisti tsemppiä. Itsellä saan kotoa nykyään apua mutta valit isään ja luokkatovereihin kylmät. Syy: Olen tuottanut ilmeisesti vitusti paskaa jollekin. Dont know. Ps. Älä köätä lääkkeitä ainakaan pitkään, rikkovat ssri:kin järjen.
Onko sinulla ketään lähisukulaista: isovanhempia, tätiä setää, enoa, joka voisi auttaa eteenpäin? Jonka luo voisit jopa muuttaa väliaikaisesti?
Onko äidilläsi joku diagnoosi?
Voisitko saada äitisi johonkin perhetapaamiseen (perheterapiaan)?
Oletko kertonut kotisi tilanteesta sosiaalityöntekijälle?
Vaikeaa sinun on ihan omilleen muuttaa, ennen kuin olet 18 -vuotias, valitettavasti.
Äidilläni maanis-depressiivisyyttä, tietääkseni suhteellisen lievänä. Kova työperäinen stressi varmasti pahentamassa tällä hetkellä. Liian radikaalilta ratkaisulta äitiäni kohtaan tuntuis tuo sukulaisen luo muutto käytännön ongelmat välimatkan ollessa satoja kilometrejä.. Ja turhan voimakkaasti sanoin tosijaan tuon "henkisen pahoinpitelyn", tunnekuohussa tuli kirjoitettua (voimakasta mielialavaihtelua itsellänikin, tekee tilanteen määrittämisen hankalaksi).
Ajattelin pärjäillä tilanteen pysytellessä tällaisenaan ainakin diagnoosiin asti, aion laittaa äidin keskustelemaan diagnoosistani lääkärin kanssa jolloin oppisi suhtautumaan tilanteeseen paremmin. Toistamiseen vielä totean tuon "henkisen pahoinpitelyn" olleen turhan kärjistetty termi koska samanlaista masennusta kokemattomalle tilan ymmärtäminen ja siihen suhtautuminen vaikeaa joten äitini käytösmalli hyvinkin tyypillinen masentuneen nuoren vanhemmalle haastavasti käyttäytyvä siskoni joka lisää entisestäänkin äitini korkeaakin korkeammalla tasolla olevaa työperäistä stressiä.
Yritän keskittyä objektiivisten havaintojen tekemiseen tilanteesta ja ottaa mahdolliset epäkohdat puheeksi diagnoosin tekemisen yhteydessä jolloin asiat varmasti selkeytyneet. Kirjoittelen parin viikon päästä sillä hetkellä vallitsevasta tilanteesta tarkemmista hoito- ja jatkosuunnitelmista.
Jaksamiset cgfhu:lle, välien viileneminen luokkatovereihin ja isään kirpasee varmaan aika helevetisti D: itsellä sosiaalinen elämä päällisin puolin kunnossa, siitä yrittänyt pitää viimeisilläkin voimilla kiinni koska tällä hetkellä ainut asia joka auttaa todella eteenpäin, siinä suhteessa hyvässä tilanteessa