Viime aikoina on useissa eri selvityksissä todettu, että Suomi tarvitsee yrittäjiä jotta saamme työllisyystilanteen paranemaan. Tuleville yrittäjille on kuitenkin rehellistä tehdä selväksi myös valtion todelliset tukitoimet, mikäli ajaudumme uudelleen lamaan kuten 90-luvulla: yrittäjä on laskusuhdanteessa todellinen lainsuojaton, jota ei puolusta kukaan, kaikkein viimeksi valtio!
Unohtakaa puheet yrittämisen tarpeellisuudesta ja työllistämisestä – tai paremminkin, älkää unohtako, yrityksiä todellakin tarvitaan parantamaan työllisyyttä – mutta älkää missään nimessä itse ottako sitä riskiä. Koittakaa mieluummin päästä valtion tai kunnan virkaan, todennäköisesti saatte viettää loppuelämänne omassa asunnossanne vailla pelkoa ikuisesta ulosotosta, jatkuvasta rahapulasta ja lopullisesti menetetyistä ihmissuhteista.
Älkää kuunnelko kauniita puheita yrittämisen vapaudesta, uskokaa kokenutta entistä yrittäjää ja lukekaa tämä:
Kerronpa esimerkin kuinka minä, metallialan yrittäjä, koin 90-luvun laman ja kuinka siitä olen selvinnyt. Minulla oli –82 perustettu pieni sorvaamo, jossa alussa työllistin itseni, mutta –87-88 vuoden vaihteessa meitä oli töissä jo viisi alan ammattilaista. Olin vuonna –86 rakentanut pienehkön teollisuushallin. Velkapääoma oli liikevaihtoon nähden maltillinen, pankin yritysanalyytikon mukaan yrityksellä oli vahva tase, kestäisimme myös huonoja aikoja.
Olen aina pitänyt koulutuksen merkitystä tärkeänä, joten koulutin itseäni myös yrityksen johtamisessa, samoin koulutin henkilökuntaamme alan kursseilla. Olen luonteeltani varovainen, riskinotto ei ole koskaan kuulunut yritystoimintaani eikä henkilökohtaiseen elämääni. Kaikin puolin elämä oli siis hyvällä mallilla, myös perhe-elämä, lapsia oli kaksi, kolmas tulossa.
Sitten 80-luvun lopulla, hallin laajennussuunnitelmien yhteydessä, pankinjohtajani rupesi ehdottamaan yrityksen luoton vaihtamista valuuttapohjaiseksi aiemman markkapohjaisen luoton sijasta. Ajatus tuntui tietenkin houkuttelevalta, koska korkotaso oli selkeästi alhaisempi, vuositasolla säästöt olisivat suuria. Valuuttaluottoihin sisältyvä devalvaatioriski, eli velkapääoman kasvaminen devalvaation yhteydessä, mietitytti kuitenkin minua, kuten useita muitakin yrittäjiä.
Pankkini kuitenkin osoitti laskelmilla, että vaikka Suomi devalvoisi, useamman vuoden aikana tuleva korkohyöty kompensoisi mahdollisen devalvaation aiheuttaman menetyksen. Tähän minäkin lopulta uskoin, tietämykseni ei näin jälkikäteen ajatellen ollut riittävä, ei ollut pankinkaan.
Niin markkaluotto vaihdettiin valuuttaluottoon ja luottokorin valuuttoja valittaessa luotin yksinomaan pankin ehdotukseen - eri valuuttojen keskinäisistä vaikutussuhteista minulla ei ollut tarkkaa käsitystä, joten luotin pankin asiantuntijoihin. En rupea yksilöimään mitä valuuttoja ja missä suhteessa luotto loppujen lopuksi sisälsi, mutta jälkikäteen totesin, että pankki ja minä olimme onnistuneet valitsemaan sellaisen korin, joka tulevissa devalvaatioissa kärsi eniten eli velkapääoma nousi liki 40 %:lla.
Laman kynnyksellä ajauduimme samaan tilanteeseen kuin tuhannet muut yritykset Suomessa. Työt alkoivat vähentyä ja ennen pitkään olimme tilanteessa, jossa Suomen hallitus päätti devalvoida Suomen markan. Tähänkin episodiin liittyy jälkikäteen ajatellen surkuhupaisa muisto.
Devalvaatiota oli ounasteltu jo pitkään, joten minäkin olin yhteydessä pankkiin, kysyäkseni tulisiko meidän terminoida eli suojata valuuttaluottomme. Suojaushan oli suhteellisen yksinkertainen toimenpide, joka jälkikäteen ajatellen olisi maksanut murto-osan devalvaation aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna – todellakin vain murto-osan.
Pankinjohtaja soitti Helsinkiin pääkonttoriin, ”pääkallonpaikalle”, ja sieltä tuli selvät ohjeet – mitään devalvaatioita ei ole tulossa, terminointi oli turhaa. Saman sanoi Iiro Viinanen erään illan uutislähetyksessä, uhaten jopa erota, jos Suomi devalvoisi! Näihin minä uskoin ja terminointi jäi.
Jälkeenpäinhän on ilmennyt, että Suomen valuuttavaranto ei olisi kestänyt millään tuhansien pienyritysten valuuttasuojausta, joten pankit ja valtio antoivat suojata omalta kannaltaan merkittävimmät eli isoimmat yritykset ja toisaalta pörssiyritykset, joissa pankeilla oli suuret omistukset.
Vuoden –92 lopussa alkoi olla selvää, että yritykseni ei enää pysty toimintaansa jatkamaan. Pankinjohtajan kanssa yritin useita kertoja neuvotella luoton uudelleen järjestelyistä, korkohelpotuksista ja –lykkäämisistä, mutta jossakin oli tehty päätös, että minun kohdallani nämä eivät olleet mahdollisia. Teollisuuskiinteistö oli määrä realisoida ja pankki ryhtyikin ripeästi toimeen. Pankin oma kiinteistönvälitysliike teki kiinteistöstä arvion, 400 m2:n hallin arvoksi tuli 200.000 silloista Suomen markkaa. Rakennuskustannukset vuonna –86 olivat olleet noin 660.000 markkaa, tämän lisäksi kiinteistössä oli mm. siltanosturi, joka realisoitiin kiinteistön mukana.
Huvittavaa oli, että pankin kiinteistönvälittäjä ei noussut oranssista autostaan, vaan teki arvion pihalta, ”kyllä nää peltihallit kaikki on samanlaisia” ja näin oli elämäni siihen asti taloudellisesti merkittävin saavutukseni arvioitu. Samainen välittäjä myi kiinteistön kahdessa viikossa sijoittajalle ja pankinjohtaja allekirjoitti puolestani kauppakirjan minulta vaaditulla valtakirjalla – ja rahoitti ostajan kauppahinnan 100 %:sesti.
Yritykseni lopun alussa eli siis ennen kiinteistön realisointia tapahtui myös eräs merkillinen asia, jonka merkitys on minulle vasta jälkeenpäin selvinnyt. Kun lainojen hoito alkoi vaikeutua, pankin johtaja ehdotti, että tekisimme kokonaan uuden markkamääräisen luoton (joka siis olisi ollut siihen alkuperäiseen markkaluottoon verrattuna jo korko- ym rästeineen kaksinkertainen), edellytyksenä kuitenkin olisi, että isäni ja äitini tulisivat myös takaamaan luottoa henkilökohtaisella takauksella.
Asian esitti pankinjohtaja minulle kahdenkeskisessä keskustelussa luvaten, että tämän jälkeen minun ei tarvitse pelätä mitään perimis- tai realisointitoimia, koska tuossa vaiheessa pankki katsoi, että luotolla on riittävät vakuudet ja maksuajoista voidaan neuvotella, samoin myös korko tulisi olemaan lähes olemattomalla marginaalilla. Tähän en suostunut ja kiitän Luojaa ratkaisusta.
Vastaavaa olen kuullut useilta yrittäjiltä, minä en suinkaan ollut ainoa jolle tämä lupaus annettiin ja useat siihen hädissään tarttuivat ja näin vetivät mukaansa onnettomat takaajat. En tiedä kuinka suunnitelmallista tämä pankin ylimmän johdon taholta oli vai oliko kyse vain yksittäisten pankinjohtajien keinosta koittaa pelastaa konttorinsa tase.
Varsinainen juoni paljastui monelle siinä vaiheessa, kun pankit laman aikana aloittivat konttoreissa puhdistukset ts. konttorien johtajia kierrätettiin tai irtisanottiin, jolloin vanhan tutun johtajan tilalle tuli uusi, jota ei millään lailla sitonut aiemman johtajan antamat lupaukset tai jo vuosiakin vanhat asiakassuhteet. Tämä tietysti viittaa korkeammalla tehtyyn suunnitelmaan, ei konttorikohtaiseen toimintaan.
Näin pankki oli tehnyt vielä ns. iltalypsyn eli jo pankilla olleiden vakuuksien lisäksi oli saatu haalittua myös sukulaisten omaisuus ja pankin saatavalle useampia maksajia.
Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Olinko minä yksin syyllinen? Olen kantanut koko ajan kasvavaa velkapääomaa harteillani jo liki kymmenen vuotta. Viivästyskorko oli parhaimmillaan (pahimmillaan) 18 %, joten saatava on jo muodostunut moninkertaiseksi alkuperäiseen verrattuna. Pankit saivat pankkitukena kymmeniä miljardeja markkoja, joilla ne pystyivät kattamaan juuri minunlaisteni yrittäjien pankeille aiheuttamat tappiot.
Lisäksi jokaisen luoton ottaja maksaa lainastaan pankille otto- ja antolainauksen erotuksen eli marginaalin, jossa on huomioitu myös pankin kaikista luotoista aiheutuvat tulevat luottotappiot. Tälläkin hetkellä jokainen lainanottaja maksaa lainassaan ”riskilisää”, jolla pankki kattaa luottokannasta aiheutuvat tappiot: luottotappiot ovat olleet ja aina tulevat olemaan osa pankkitoimintaa.
Tänä päivänä entinen teollisuushallini on arvossaan noussut jo yli alkuperäisten rakennuskustannusten, mutta hyöty tuosta on mennyt sijoittajalle. Olisiko pankki maltillisemmin toimien – ja valtion tukimarkkoja yrittäjille kohdentaen – voinut minun kohdallani jäädä odottamaan parempia aikoja? Olisin edelleen ollut ammattimies alallani, pankin luottotappiot olisivat jääneet pienemmiksi ja ainoa häviäjä olisi ollut tuo sijoittaja.
Kyseessähän oli tietyssä mielessä nollasummapeli: toisella puolella oli lainani ja toisella puolella teollisuushalli ja omaisuuteni. Nyt pankki realisoi minun omaisuuteni, kuittasi kauppahinnalla pienen osan minun velastani ja suurelta osin viivästyskorkoja, kuittasi menetyksen luottotappiona tilinpäätöksessään ja on voinut vähentää tuon luottotappion viimeisinä miljardivoittojen vuosinaan eli sen veronmaksu on pienentynyt minunkin aiheuttamani luottotappion verran - taas valtio tuki pankkia.
Ja kuitenkin tuo valtion pankille jo kahteen kertaan maksama alkuperäinen saatava on edelleen voimassa ja se on itse asiassa kasvanut viivästyskoron ansiosta moninkertaiseksi ja joka päivä se kasvaa viivästyskoron verran lisää saatavaa pankille. Ja muistakaa, tätä velkaa on useissa tapauksissa maksamassa joku täysin ulkopuolinen takaaja.
Tässä kaikessa on vielä parasta pankin kannalta se, että se voi joka kuukausi näistä takaajilta ja velallisilta ulosmitattavista rahoista kuitata korot, itse pääomaahan ei tarvitse Suomen lain mukaan edes lyhentää. Käytännössä rahantulo on ikuista niin kauan kuin asianomainen hengittää ja saa esim. eläkettä, lainan pääoma ei koskaan tule pienenemään, maksut koskevat vain pientä osaa koroista.
Entäs minä? Tyypillistä oli, että perheeni hajosi laman myötä. Minulla on erinomaiset välit lapsiini ja se on ehkä ollut se voima, jolla olen jaksanut tähän päivään asti. Moni ei jaksanut, itsemurhia tehtiin Suomessakin satoja, ellei tuhansia. Voin vain kuvitella sen tuskan, jonka velallinen on kokenut huomatessaan, että toimillaan on aiheuttanut oman perheensä talouden romahtamisen ja lisäksi vielä ulkopuolisten takaajien talouden romahtamisen. Monet tekivät sen paineen alla lopullisen ratkaisun, voimme vain kuvitella sen vaikutukset omaisiin.
Voin kuvitella myös takaajan tuskan, kun omaisuus on mennyt jonkun toisen lainojen korkoihin.
Kuka tässä on tehnyt vääryyttä? Minäkö yrittäjänä otettuani yrittäjäriskin? Pankki maksimoimalla oman hyötynsä? Kansanedustajamme antamalla pankkituen pankeille ja sallimalla ikuisen ulosoton?
Unohtakaa puheet yrittämisen tarpeellisuudesta ja työllistämisestä – tai paremminkin, älkää unohtako, yrityksiä todellakin tarvitaan parantamaan työllisyyttä – mutta älkää missään nimessä itse ottako sitä riskiä. Koittakaa mieluummin päästä valtion tai kunnan virkaan, todennäköisesti saatte viettää loppuelämänne omassa asunnossanne vailla pelkoa ikuisesta ulosotosta, jatkuvasta rahapulasta ja lopullisesti menetetyistä ihmissuhteista.
Älkää kuunnelko kauniita puheita yrittämisen vapaudesta, uskokaa kokenutta entistä yrittäjää ja lukekaa tämä:
Kerronpa esimerkin kuinka minä, metallialan yrittäjä, koin 90-luvun laman ja kuinka siitä olen selvinnyt. Minulla oli –82 perustettu pieni sorvaamo, jossa alussa työllistin itseni, mutta –87-88 vuoden vaihteessa meitä oli töissä jo viisi alan ammattilaista. Olin vuonna –86 rakentanut pienehkön teollisuushallin. Velkapääoma oli liikevaihtoon nähden maltillinen, pankin yritysanalyytikon mukaan yrityksellä oli vahva tase, kestäisimme myös huonoja aikoja.
Olen aina pitänyt koulutuksen merkitystä tärkeänä, joten koulutin itseäni myös yrityksen johtamisessa, samoin koulutin henkilökuntaamme alan kursseilla. Olen luonteeltani varovainen, riskinotto ei ole koskaan kuulunut yritystoimintaani eikä henkilökohtaiseen elämääni. Kaikin puolin elämä oli siis hyvällä mallilla, myös perhe-elämä, lapsia oli kaksi, kolmas tulossa.
Sitten 80-luvun lopulla, hallin laajennussuunnitelmien yhteydessä, pankinjohtajani rupesi ehdottamaan yrityksen luoton vaihtamista valuuttapohjaiseksi aiemman markkapohjaisen luoton sijasta. Ajatus tuntui tietenkin houkuttelevalta, koska korkotaso oli selkeästi alhaisempi, vuositasolla säästöt olisivat suuria. Valuuttaluottoihin sisältyvä devalvaatioriski, eli velkapääoman kasvaminen devalvaation yhteydessä, mietitytti kuitenkin minua, kuten useita muitakin yrittäjiä.
Pankkini kuitenkin osoitti laskelmilla, että vaikka Suomi devalvoisi, useamman vuoden aikana tuleva korkohyöty kompensoisi mahdollisen devalvaation aiheuttaman menetyksen. Tähän minäkin lopulta uskoin, tietämykseni ei näin jälkikäteen ajatellen ollut riittävä, ei ollut pankinkaan.
Niin markkaluotto vaihdettiin valuuttaluottoon ja luottokorin valuuttoja valittaessa luotin yksinomaan pankin ehdotukseen - eri valuuttojen keskinäisistä vaikutussuhteista minulla ei ollut tarkkaa käsitystä, joten luotin pankin asiantuntijoihin. En rupea yksilöimään mitä valuuttoja ja missä suhteessa luotto loppujen lopuksi sisälsi, mutta jälkikäteen totesin, että pankki ja minä olimme onnistuneet valitsemaan sellaisen korin, joka tulevissa devalvaatioissa kärsi eniten eli velkapääoma nousi liki 40 %:lla.
Laman kynnyksellä ajauduimme samaan tilanteeseen kuin tuhannet muut yritykset Suomessa. Työt alkoivat vähentyä ja ennen pitkään olimme tilanteessa, jossa Suomen hallitus päätti devalvoida Suomen markan. Tähänkin episodiin liittyy jälkikäteen ajatellen surkuhupaisa muisto.
Devalvaatiota oli ounasteltu jo pitkään, joten minäkin olin yhteydessä pankkiin, kysyäkseni tulisiko meidän terminoida eli suojata valuuttaluottomme. Suojaushan oli suhteellisen yksinkertainen toimenpide, joka jälkikäteen ajatellen olisi maksanut murto-osan devalvaation aiheuttamiin kustannuksiin verrattuna – todellakin vain murto-osan.
Pankinjohtaja soitti Helsinkiin pääkonttoriin, ”pääkallonpaikalle”, ja sieltä tuli selvät ohjeet – mitään devalvaatioita ei ole tulossa, terminointi oli turhaa. Saman sanoi Iiro Viinanen erään illan uutislähetyksessä, uhaten jopa erota, jos Suomi devalvoisi! Näihin minä uskoin ja terminointi jäi.
Jälkeenpäinhän on ilmennyt, että Suomen valuuttavaranto ei olisi kestänyt millään tuhansien pienyritysten valuuttasuojausta, joten pankit ja valtio antoivat suojata omalta kannaltaan merkittävimmät eli isoimmat yritykset ja toisaalta pörssiyritykset, joissa pankeilla oli suuret omistukset.
Vuoden –92 lopussa alkoi olla selvää, että yritykseni ei enää pysty toimintaansa jatkamaan. Pankinjohtajan kanssa yritin useita kertoja neuvotella luoton uudelleen järjestelyistä, korkohelpotuksista ja –lykkäämisistä, mutta jossakin oli tehty päätös, että minun kohdallani nämä eivät olleet mahdollisia. Teollisuuskiinteistö oli määrä realisoida ja pankki ryhtyikin ripeästi toimeen. Pankin oma kiinteistönvälitysliike teki kiinteistöstä arvion, 400 m2:n hallin arvoksi tuli 200.000 silloista Suomen markkaa. Rakennuskustannukset vuonna –86 olivat olleet noin 660.000 markkaa, tämän lisäksi kiinteistössä oli mm. siltanosturi, joka realisoitiin kiinteistön mukana.
Huvittavaa oli, että pankin kiinteistönvälittäjä ei noussut oranssista autostaan, vaan teki arvion pihalta, ”kyllä nää peltihallit kaikki on samanlaisia” ja näin oli elämäni siihen asti taloudellisesti merkittävin saavutukseni arvioitu. Samainen välittäjä myi kiinteistön kahdessa viikossa sijoittajalle ja pankinjohtaja allekirjoitti puolestani kauppakirjan minulta vaaditulla valtakirjalla – ja rahoitti ostajan kauppahinnan 100 %:sesti.
Yritykseni lopun alussa eli siis ennen kiinteistön realisointia tapahtui myös eräs merkillinen asia, jonka merkitys on minulle vasta jälkeenpäin selvinnyt. Kun lainojen hoito alkoi vaikeutua, pankin johtaja ehdotti, että tekisimme kokonaan uuden markkamääräisen luoton (joka siis olisi ollut siihen alkuperäiseen markkaluottoon verrattuna jo korko- ym rästeineen kaksinkertainen), edellytyksenä kuitenkin olisi, että isäni ja äitini tulisivat myös takaamaan luottoa henkilökohtaisella takauksella.
Asian esitti pankinjohtaja minulle kahdenkeskisessä keskustelussa luvaten, että tämän jälkeen minun ei tarvitse pelätä mitään perimis- tai realisointitoimia, koska tuossa vaiheessa pankki katsoi, että luotolla on riittävät vakuudet ja maksuajoista voidaan neuvotella, samoin myös korko tulisi olemaan lähes olemattomalla marginaalilla. Tähän en suostunut ja kiitän Luojaa ratkaisusta.
Vastaavaa olen kuullut useilta yrittäjiltä, minä en suinkaan ollut ainoa jolle tämä lupaus annettiin ja useat siihen hädissään tarttuivat ja näin vetivät mukaansa onnettomat takaajat. En tiedä kuinka suunnitelmallista tämä pankin ylimmän johdon taholta oli vai oliko kyse vain yksittäisten pankinjohtajien keinosta koittaa pelastaa konttorinsa tase.
Varsinainen juoni paljastui monelle siinä vaiheessa, kun pankit laman aikana aloittivat konttoreissa puhdistukset ts. konttorien johtajia kierrätettiin tai irtisanottiin, jolloin vanhan tutun johtajan tilalle tuli uusi, jota ei millään lailla sitonut aiemman johtajan antamat lupaukset tai jo vuosiakin vanhat asiakassuhteet. Tämä tietysti viittaa korkeammalla tehtyyn suunnitelmaan, ei konttorikohtaiseen toimintaan.
Näin pankki oli tehnyt vielä ns. iltalypsyn eli jo pankilla olleiden vakuuksien lisäksi oli saatu haalittua myös sukulaisten omaisuus ja pankin saatavalle useampia maksajia.
Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Olinko minä yksin syyllinen? Olen kantanut koko ajan kasvavaa velkapääomaa harteillani jo liki kymmenen vuotta. Viivästyskorko oli parhaimmillaan (pahimmillaan) 18 %, joten saatava on jo muodostunut moninkertaiseksi alkuperäiseen verrattuna. Pankit saivat pankkitukena kymmeniä miljardeja markkoja, joilla ne pystyivät kattamaan juuri minunlaisteni yrittäjien pankeille aiheuttamat tappiot.
Lisäksi jokaisen luoton ottaja maksaa lainastaan pankille otto- ja antolainauksen erotuksen eli marginaalin, jossa on huomioitu myös pankin kaikista luotoista aiheutuvat tulevat luottotappiot. Tälläkin hetkellä jokainen lainanottaja maksaa lainassaan ”riskilisää”, jolla pankki kattaa luottokannasta aiheutuvat tappiot: luottotappiot ovat olleet ja aina tulevat olemaan osa pankkitoimintaa.
Tänä päivänä entinen teollisuushallini on arvossaan noussut jo yli alkuperäisten rakennuskustannusten, mutta hyöty tuosta on mennyt sijoittajalle. Olisiko pankki maltillisemmin toimien – ja valtion tukimarkkoja yrittäjille kohdentaen – voinut minun kohdallani jäädä odottamaan parempia aikoja? Olisin edelleen ollut ammattimies alallani, pankin luottotappiot olisivat jääneet pienemmiksi ja ainoa häviäjä olisi ollut tuo sijoittaja.
Kyseessähän oli tietyssä mielessä nollasummapeli: toisella puolella oli lainani ja toisella puolella teollisuushalli ja omaisuuteni. Nyt pankki realisoi minun omaisuuteni, kuittasi kauppahinnalla pienen osan minun velastani ja suurelta osin viivästyskorkoja, kuittasi menetyksen luottotappiona tilinpäätöksessään ja on voinut vähentää tuon luottotappion viimeisinä miljardivoittojen vuosinaan eli sen veronmaksu on pienentynyt minunkin aiheuttamani luottotappion verran - taas valtio tuki pankkia.
Ja kuitenkin tuo valtion pankille jo kahteen kertaan maksama alkuperäinen saatava on edelleen voimassa ja se on itse asiassa kasvanut viivästyskoron ansiosta moninkertaiseksi ja joka päivä se kasvaa viivästyskoron verran lisää saatavaa pankille. Ja muistakaa, tätä velkaa on useissa tapauksissa maksamassa joku täysin ulkopuolinen takaaja.
Tässä kaikessa on vielä parasta pankin kannalta se, että se voi joka kuukausi näistä takaajilta ja velallisilta ulosmitattavista rahoista kuitata korot, itse pääomaahan ei tarvitse Suomen lain mukaan edes lyhentää. Käytännössä rahantulo on ikuista niin kauan kuin asianomainen hengittää ja saa esim. eläkettä, lainan pääoma ei koskaan tule pienenemään, maksut koskevat vain pientä osaa koroista.
Entäs minä? Tyypillistä oli, että perheeni hajosi laman myötä. Minulla on erinomaiset välit lapsiini ja se on ehkä ollut se voima, jolla olen jaksanut tähän päivään asti. Moni ei jaksanut, itsemurhia tehtiin Suomessakin satoja, ellei tuhansia. Voin vain kuvitella sen tuskan, jonka velallinen on kokenut huomatessaan, että toimillaan on aiheuttanut oman perheensä talouden romahtamisen ja lisäksi vielä ulkopuolisten takaajien talouden romahtamisen. Monet tekivät sen paineen alla lopullisen ratkaisun, voimme vain kuvitella sen vaikutukset omaisiin.
Voin kuvitella myös takaajan tuskan, kun omaisuus on mennyt jonkun toisen lainojen korkoihin.
Kuka tässä on tehnyt vääryyttä? Minäkö yrittäjänä otettuani yrittäjäriskin? Pankki maksimoimalla oman hyötynsä? Kansanedustajamme antamalla pankkituen pankeille ja sallimalla ikuisen ulosoton?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lähes saman kaavan mukaan meni meikäläisenkin paja. Eipä niillä poliitikoilla ole mitään moraalia tai selkärankaa, koska pitävät meitä kaikkein vähiten syyllisiä ikuisina velkaorjina. Jos poliittista tahtoa olisi asiat voisi järjestää käden käänteessä. Ketään ei hyödytä se, että olemme jatkuvasti paitsiossa, päin vastoin.
Kyllähän silloin tapahtui se varallisuuden uusjako ja miestä tehtiin syntipukkeja loppuelämäksi.
Oma ratkaisuni oli muuttaa pois suomesta. Nyt vaatimaton elämme on suht järjestyksessä.
viitsitko kertoa minnepain muutit ja mita teet nykyaan?
Jake
Olen kovasti pahoillani kohtalostasi. Samanlaista olen saanut kyllä kuulla ennenkin. Yrittäjän sanotaan vain aina valittavan, mutta itse kokeillut sen vasta tietää että aihetta on. Hukkaan heitetty työmääräkin on melkoinen, ammattitaidosta puhumattakaan. Kyllä se niin on että rehellisen työn tekijät ovat täällä pelkkiä kusetettavia lypsylehmiä, joilta voidaan ahtaalla hetkellä pumpata kaikki.
Olisi kiva kuulla, mitä nyt kuuluu ja miten pärjäät tällä hetkellä. Mitä olisit tehnyt toisin kun nyt jälkeenpäin ajattelet. Niinkuin kirjoitit niin valuuttalainan ottamisen aikana ei vielä tiedetty pääomien vapauttamisesta. Olisiko ollut jotain tehtävissä vielä sen jälkeen kun asiat alkoivat mennä huonosti n.v-91. Ajatellen nyt lähinnä omaa etuasi. Sinulla kaiketi oli kuitenkin henkilöyhtiö?
Luin juttusi ja urani varrelta ja ei voi muuta kuin olla samaa mieltä. Yrittäjät ovat vapaata riistaa. Ainoat ratkaisut:
1) on yrittää jossain yrittäjä ystävällisessä maassa (Viro)
2) yrittää Suomessa ja huolehtia siitä, että lähellä olevat päättäjät saavat oman siivunsa. Eli paksuhko ruskea kirjekuori käteen ja business illallaisille sopivan päättäjän kanssa. Sen jälkeen asiat maksavat tietysti, etta "vakuutus" on ainakin kunnossa. Muutama tuttu on sopivasti rahoittanut kunnallispoliitikon kampanjaa ja sen jälkeen ei olekaan ongelmia lainojen, lupien jne kanssa. Ei kannata kursailla valitun puolueen kanssa. Valitse vaan valtaapitävä vaikka olisi vasemmaltakin.