Mistä tämän erottaa, etenkin jos ei ole elämässään koskaan ollut mikään mahdottoman ahkera tehopakkaus "aina menossa" vaan on aina lähinnä suorittanut sen, mikä on pakko selvitäkseen?
Olen päälle parikymppinen nuori nainen, taustalla koettelemus jos toinenkin, vakavasti mt-ongelmaiset vanhemmat, ikävähkö koulutausta (vasta nyt aikuisiällä olen saanut jopa sellaisia kuin ystäviä jne.) Ala-asteikäisestä asti olen ollut ajoittain hyvin alakuloinen ja ajatellut pitkät pätkät elämästä vailla sen kummempaa tulevaisuushorisonttia. Ajatellut vain, että kunpa uskaltaisi tappaa itsensä, niin tulevaisuutta ei tarvitsisi kohdata. Nykyisin masennus tulee "sykäyksittäin" ja niinä päivinä/viikkoina en jaksa oikein kuin itkeä ja tehdä jotakin hyvin vähän vaativaa, kuten selailla nettiä päämäärättömästi. Nykyisin tuntuu, etten selviä edes opinnoista, jotka ovat kuitenkin aika vaativaa tasoa ja vaatisivat paljon lukemista ja aivojen käyttöä. En vain jaksa. En enää yhtään.
Tilannetta ei kauheasti paranna se, että mieheni sanoo minun olevan vain laiska ja syyttää tästä usein. Kun sain pari yötä sitten hysteerisen itku/paniikkikohtauksen, enkä seuraavana päivänä jaksanutkaan mennä yhteen kokeeseen, mieheni vaan totesi, että järjestin kohtauksen, koska en halunnut oikeasti vaan mennä sinne tenttiin ja olen laiska :(
Apua olen hakenut muutamia kuukausia sitten ja odottelen vielä aikaa psykologille. Välillä mietin, että pitäisikö jättää kokonaan menemättä, kun kerran vaikutan (omasta mielestänikin) joskus vaan totaalisen laiskalta ja hankalalta henkiöltä. Kun ei esim. tarvitse lähteä aamulla mihinkään, niin en sitten väkisin pysy hereillä valvotun yön jälkeen vaan nukun sitten päivällä jne. Kauhea syyllisyys siitä, että en vaan pääse "jaloilleni", en sitten millään, vaikka yli vuosikymmenen olen yrittänyt ja asiat ovat menneet ulkoisella tasolla paljon eteenpäin. Vaikutus ei vain yllä sisäiseen maailmaani asti.
Olen päälle parikymppinen nuori nainen, taustalla koettelemus jos toinenkin, vakavasti mt-ongelmaiset vanhemmat, ikävähkö koulutausta (vasta nyt aikuisiällä olen saanut jopa sellaisia kuin ystäviä jne.) Ala-asteikäisestä asti olen ollut ajoittain hyvin alakuloinen ja ajatellut pitkät pätkät elämästä vailla sen kummempaa tulevaisuushorisonttia. Ajatellut vain, että kunpa uskaltaisi tappaa itsensä, niin tulevaisuutta ei tarvitsisi kohdata. Nykyisin masennus tulee "sykäyksittäin" ja niinä päivinä/viikkoina en jaksa oikein kuin itkeä ja tehdä jotakin hyvin vähän vaativaa, kuten selailla nettiä päämäärättömästi. Nykyisin tuntuu, etten selviä edes opinnoista, jotka ovat kuitenkin aika vaativaa tasoa ja vaatisivat paljon lukemista ja aivojen käyttöä. En vain jaksa. En enää yhtään.
Tilannetta ei kauheasti paranna se, että mieheni sanoo minun olevan vain laiska ja syyttää tästä usein. Kun sain pari yötä sitten hysteerisen itku/paniikkikohtauksen, enkä seuraavana päivänä jaksanutkaan mennä yhteen kokeeseen, mieheni vaan totesi, että järjestin kohtauksen, koska en halunnut oikeasti vaan mennä sinne tenttiin ja olen laiska :(
Apua olen hakenut muutamia kuukausia sitten ja odottelen vielä aikaa psykologille. Välillä mietin, että pitäisikö jättää kokonaan menemättä, kun kerran vaikutan (omasta mielestänikin) joskus vaan totaalisen laiskalta ja hankalalta henkiöltä. Kun ei esim. tarvitse lähteä aamulla mihinkään, niin en sitten väkisin pysy hereillä valvotun yön jälkeen vaan nukun sitten päivällä jne. Kauhea syyllisyys siitä, että en vaan pääse "jaloilleni", en sitten millään, vaikka yli vuosikymmenen olen yrittänyt ja asiat ovat menneet ulkoisella tasolla paljon eteenpäin. Vaikutus ei vain yllä sisäiseen maailmaani asti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minulla ei ole valitettavasti antaa neuvoja, mutta tekstisi havahdutti, se on kuin suoraan omasta elämästäni. Olen itsekin parikymppinen nainen, opiskeluja takana 2 vuotta mutta mitään "en ole saanut aikaiseksi" vieläkään. Juuri sellainen ajopuu -olo mitä itsekin kuvailit..
Joskus menee paremmin ja joskus huonommin. Päivä kerrallaan sitä on vaan yritettävä.. Jaksamista.