Tietenkään paraneminen ei tapahdu naps vain. Ravitsemustila ja fyysinen vointini on parantunut, voin ajatella että "no se siitä anoreksiasta, mihin mä enää apua tarvitsen - painohan on jo ok".
Sitten sitä huomaa kun tulee joku ajatus tai löytää itsensä räntäsateesta lenkiltä, koska söi pari karkkia. Sh pitää tiukasti kiinni, siitä ei pääse ihan helpolla. Se muistuttaa itsestään, jos on hetken helpompaa ja syömisen kanssa pelleilyyn on niin helppo tarttua uudelleen...ja ajatukset kiertävät samaa sykliä.
Olen riippuvainen oireista, kauhistuin kun ne alhaisimman painon nousemisen myötä katosivat. Joku kontrolli meni siinä. Elämä houkuttaa, mutta niin anoreksiakin. Palelu ja alipaino katosivat, mutta samat ahdistavat ajatukset jylläävät päässä.
"Luovuttaja!"
"Luuseri!"
"Olisit pystynyt parempaan, jos olisit yrittänyt tarpeeksi!"
"Muutama kilo ja olisit päässyt sairaalaan! Olisit ollut hyvä anorektikko!"
Jos perheeni ei olisi hankkinut minulle apua, olisin jo sairaalassa. Haluaisin koko ajan aloittaa laihdutuksen uudelleen, palauttaa entiset elämäntapani mutta on hetkiä, joina elämä maistuu paremmalta. Enkä voisi tehdä sitä rakkailleni, jotka ovat muutenkin kestäneet takiani jo ihan tarpeeksi. Lisäksi paraneminen on vaikeaa ilman lisävaikeuksia...
Hullu juoksupyörän kiertämiseni on pysäytetty. En enää urheile koko ajan ja syö max 500 kaloria, nuku ja palele. Silti tähän on jotenkin...juurtunut? Siitä on tullut osa omaa elämää. Teen asiat kuten teen, toimin näin kun ahdistaa, tuota en voi tehdä ym. Omat säännöt. Tutut ja turvalliset rutiinit. Kun fyysinen olo on parempi, sitä ei ajattele että noissa jutuissa on vielä tekemistä. Olotilaansa on tottunut.
On päiviä, joina voi syödä jäätelöä ja olla tyytyväinen itseensä. On päiviä, jolloin syö jäätelöä ja vihaa itseään. On helppoja päiviä, vaikeita päiviä ja aivan helvetillisiä päiviä, jolloin sitä miettii, miten voi olla niin syvällä siinä suossa edelleen.
Paraneminen ahdistaa. Joskus sitä tuntee itsensä sitä paitsi terveeksi, mutta sitten tajuaa, että ei olekaan. Ja kun kaikki on ollut niin laimeaa sh:n rinnalla, mikään tulevaisuudessakaan ei näytä miltään...Elämä jumittaa.
Kertokaa te muut kokemuksianne/ajatuksianne paranemisesta. It takes time...Mutta kuinka kauan? Mistä sitä voi tietää, paraneeko ylipäätään koskaan? Ajatukset voivat lieventyä, mutta heti kun elämä heittää kärrynpyörää ja ahdistaa, osaa tarttua siihen mihin on ennenkin tarttunut.
Sitten sitä huomaa kun tulee joku ajatus tai löytää itsensä räntäsateesta lenkiltä, koska söi pari karkkia. Sh pitää tiukasti kiinni, siitä ei pääse ihan helpolla. Se muistuttaa itsestään, jos on hetken helpompaa ja syömisen kanssa pelleilyyn on niin helppo tarttua uudelleen...ja ajatukset kiertävät samaa sykliä.
Olen riippuvainen oireista, kauhistuin kun ne alhaisimman painon nousemisen myötä katosivat. Joku kontrolli meni siinä. Elämä houkuttaa, mutta niin anoreksiakin. Palelu ja alipaino katosivat, mutta samat ahdistavat ajatukset jylläävät päässä.
"Luovuttaja!"
"Luuseri!"
"Olisit pystynyt parempaan, jos olisit yrittänyt tarpeeksi!"
"Muutama kilo ja olisit päässyt sairaalaan! Olisit ollut hyvä anorektikko!"
Jos perheeni ei olisi hankkinut minulle apua, olisin jo sairaalassa. Haluaisin koko ajan aloittaa laihdutuksen uudelleen, palauttaa entiset elämäntapani mutta on hetkiä, joina elämä maistuu paremmalta. Enkä voisi tehdä sitä rakkailleni, jotka ovat muutenkin kestäneet takiani jo ihan tarpeeksi. Lisäksi paraneminen on vaikeaa ilman lisävaikeuksia...
Hullu juoksupyörän kiertämiseni on pysäytetty. En enää urheile koko ajan ja syö max 500 kaloria, nuku ja palele. Silti tähän on jotenkin...juurtunut? Siitä on tullut osa omaa elämää. Teen asiat kuten teen, toimin näin kun ahdistaa, tuota en voi tehdä ym. Omat säännöt. Tutut ja turvalliset rutiinit. Kun fyysinen olo on parempi, sitä ei ajattele että noissa jutuissa on vielä tekemistä. Olotilaansa on tottunut.
On päiviä, joina voi syödä jäätelöä ja olla tyytyväinen itseensä. On päiviä, jolloin syö jäätelöä ja vihaa itseään. On helppoja päiviä, vaikeita päiviä ja aivan helvetillisiä päiviä, jolloin sitä miettii, miten voi olla niin syvällä siinä suossa edelleen.
Paraneminen ahdistaa. Joskus sitä tuntee itsensä sitä paitsi terveeksi, mutta sitten tajuaa, että ei olekaan. Ja kun kaikki on ollut niin laimeaa sh:n rinnalla, mikään tulevaisuudessakaan ei näytä miltään...Elämä jumittaa.
Kertokaa te muut kokemuksianne/ajatuksianne paranemisesta. It takes time...Mutta kuinka kauan? Mistä sitä voi tietää, paraneeko ylipäätään koskaan? Ajatukset voivat lieventyä, mutta heti kun elämä heittää kärrynpyörää ja ahdistaa, osaa tarttua siihen mihin on ennenkin tarttunut.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.