Terve!
Minua on hämmentänyt jo jonkin aikaa tunteiden sekamelska..
Miten normaalia on tuntea olevansa todella etäinen toiseen ihmiseen, jonka on tuntenut jo kuitenkin vuosia?
En halua katsoa tätä ihmistä silmiin, en haluaisi puhua hänen kanssaan? En haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä hänen kanssaan, kun taas kovasti tahtoisin haluta haluta! ja sitäkään en varmaksi tiedä?
Onko tässä jotenkin syyllisyys siitä, etten enää halua tätä ihmistä, joten haluaisin sen puolesta haluta tätä, mutta samalla taas en halua koska tiedän ettei tämä ihminen ole minulle se? Ja kun tuon sanoin, niin miksi ei muka olisi? No syitähän aina riittää, mutta en jotenkin vain saa riittäviä perusteita itselleni tuntea näin.
Olemme siis tunteneet kauan, en yhtään tiedä... tai voin kyllä kuvitella miksi olen etäinen häneen... Mutta se miksi näin luultavasti on ei jotenkin vain riitä minulle syyksi tuntea sitä.
Minua on hämmentänyt jo jonkin aikaa tunteiden sekamelska..
Miten normaalia on tuntea olevansa todella etäinen toiseen ihmiseen, jonka on tuntenut jo kuitenkin vuosia?
En halua katsoa tätä ihmistä silmiin, en haluaisi puhua hänen kanssaan? En haluaisi oikeastaan olla missään tekemisissä hänen kanssaan, kun taas kovasti tahtoisin haluta haluta! ja sitäkään en varmaksi tiedä?
Onko tässä jotenkin syyllisyys siitä, etten enää halua tätä ihmistä, joten haluaisin sen puolesta haluta tätä, mutta samalla taas en halua koska tiedän ettei tämä ihminen ole minulle se? Ja kun tuon sanoin, niin miksi ei muka olisi? No syitähän aina riittää, mutta en jotenkin vain saa riittäviä perusteita itselleni tuntea näin.
Olemme siis tunteneet kauan, en yhtään tiedä... tai voin kyllä kuvitella miksi olen etäinen häneen... Mutta se miksi näin luultavasti on ei jotenkin vain riitä minulle syyksi tuntea sitä.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hienoa, että on ristiriitoja. Ristiriidat merkitsee ajattelemista ja tuntemista, itsensä aitoa kohtaamista. Sitä, että ei ole tunteeton robotti, vaan inhimillinen ihminen. Sitä, että kohtaa itsensä, oppii itseään. Se on arvokasta. Nimenomaan se, että kohtaisi toisen, mutta ei olisi oma aito itsensä, se taitaa olla se ristiriita vai olenko väärässä? Kysymykset ovat joskus vastaus, ne vievät sen asian äärelle, mikä on suhde itseen ja omiin tunteisiin. Se on itsensä rakastamista.
Ehkä tuo syyllisyys on se tekijä, syyllisyyden vastakohta on ylpeys, voisit olla ylpeä itsestäsi, jos pystyisit kovettamaan itsesi ja tunteesi ja haluamalla haluamaan asioita, mutta tietäisit itsekin, että se olisi lopulta itsesi pettämistä. Syyllisyys taas puolestaan on aina suhteessa odotuksiin, odotukset paineisiin ja paineet taas kiinni siitä, mitkä paineet vapaa ihminen suostuu itselleen kantamaan. Mitä tekisit, jos voisit tehdä ihan mitä vain mitä haluaisit ja siitä joktapauksessa seuraisi pelkkää hyvää.
Tuntuu, että yrität pakottaa itsesi tuntemaan jotakin. Asialla on myös kääntöpuoli, joskus tuntee liikaakin, vaikka yrittää olla tuntematta. Tunteet ovat tienviittoja polullasi, eikä se tarkoita pintatunteita, vaan juuri tuota itsensä kohtaamista. Se on rohkeaa ja se vie lopulta aina hyvään ja oikeaan. Tuntuu, että et välttämättä luota itseesi tai tuntemuksiisi. Tunnet jotakin, mitä et halua uskoa todeksi koska selität sille syitä. Et anna tunteen viedä, mikä on toisaalta merkki järkevyydestä, toisaalta tunteet ovat sitä syvää osaa itseä, mitä olet ehkä alkanut vähitellen kypsytellä kohtaamaan.
Ei sinun kiireesti pidä tehdä ratkaisua puoleen tai toiseen. Ei pidä ajatella, että jos ajattelen tunteella näin, teen näin tai jos ajattelen järjellä näin, teen näin, siinä vain ja ainoastaan ahdistaa itsensä. Asioille voi antaa kypsymisaikaa ja jos joku toinen ihminen sinua ahdistaa, niin älä imaise sitä ahdistusta itseesi. Ei tarvitse kärsimättömästi odottaa olevansa valmis tuntemaan jotakin ja rynniä tekemään jotakin päätöntä vaikka ihmissuhteissa, tunteet voi antaa hautua, ne oikeat tunteet vain jalostuvat, olivat ne lopulta mitä vain. Olennaista on silti vain olla uskollinen itselleen ja tunnistaa totuus tunteistaan. Asiat järjestyvät aina. Luota itseesi, usko itseesi. Se on se pohja sinun elämällesi.
Minulla on, minusta outo tunne, etten olisi koskaan edes oikein tuntenut tätä ihmistä.
Kun ajattelen hänet nyt lähelleni, tuntuu kuin hän olisi joku tuntematon ihminen, kuin minulla ei olisi mitään yhteyttä hänen "sieluunsa".
Ja se mikä ahdistaa eniten on, että mitä jos jätän hänet ja sitten haluankin hänet taas takaisin? Jos tämä tunne onkin jokin minun oma juttu, stressin aiheuttamaa ahdistusta??
Elämä on niin kamalaa välillä..
Kiitos viestistäsi, harvemmin olen näin ulapalla, ja harvemmin kenenkään sanat minua pystyy lohduttamaan, annoit minulle hetken mielenrauhaa, ja kiitos siitä. Lisää otetaan vastaan jos ajatuksia löytyy..
Mitä tämä oikeasti oikein on? Miten voi muka yhtäkkiä vain lopettaa rakastamisen??
Pelottaa ja ahdistaa aivan kamalasti, en tiedä kenelle puhuisin tai mikä on edes vikana, tämä on aivan hirveää!
Tiedän että hän on siellä, ja että olin vain ihan hetki sitten hänen kanssaan.
Minne se meni?? Mitä tapahtui?
meillä on ollut ongelmia, mutta oikeasti, mitä tämä tarkoittaa?
On sellainen olo, että tämä lipuu vain pois ja yritän jotenkin löytää sitä.
Minulla on ehkä ennenkin ollut tämä olo jotenkin lievempänä. En uskonut että koskaan voisin lakata rakastamasta tätä ihmistä. Välitän kyllä paljonkin, mutta oliko tämä nyt muka tässä??
Yksi ilta muiden joukossa ja rakkaus katosi vain jonnekin?!?!?
Olet tehnyt pienen suuren askeleen, olet kohdannut palan itseäsi ja se on iso asia ja niin ristiriitaiselta kuin se tuntuukin, tuntuu aina, että kun joku kohtaa itsensä aidosti, hän pelastaa itsensä elämälle. Opit rakastamaan itseäsi. Ei toinen ihminen siitä muutu, mutta aina kun ihminen joutuu ristiriitaan, se on merkki aidosta itsensä kohtaamisesta, siinä tilanteessa on aina aitona itsenään, niitä ristiriitoja ei muuten syntyisi. Ne ovat välttämättömiä joskus itsensä kohtaamiselle. Joskus joidenkin ihmisten tehtävä elämässämme on se, että näemme ja opimme itsestämme asioita. Toiset ovat kuin peilejä, niistä heijastuu joku kuva itsestämme, joko oikea tai sitten jotenkin valottunut. Joskus haluamme nähdä sen kuvan toisin kuin se on, mutta kun olemme valmiita näkemään itsemme suhteessa toiseen ja toiseuteen on voitettu paljon.
Joskus tulee sellaisia hetkiä kuin yhtäkkiä joku verho vedettäisiin silmien edestä pois ja tajuaa kaiken selvänä ja kirkkaana. Ihminen kohtaa itsensä kun on valmis kohtaamaan. Jos mietit, miksi se on nyt, se tarkoittaa, että olet nyt ollut valmis kohtaamaan itsesi, ehkä saanut itsestäsi jonkun oven auki, mennyt itsesi kanssa eteenpäin. Älä ahdistu, äläkä sitä pelkää, tavallaan se on myös lahja. Hämmentävää se on, mutta on myös niin, että olet ollut nyt valmis tunnistamaan itsessäsi sen tunteen, mistä sanoit, että se on ollut ehkä ennenkin olemassa. Sinulla on nyt ollut sopiva hetki sille tunteelle, itsellesi.
Sinulla ei ole stressin aiheuttamaa ahdistusta. Sinulla on pikemminkin ollut niin turvallinen olo, että olet voinut kyetä kohtaamaan ne ajatukset aitoina, näkemään itsesi ja tunteesi, vaikka et sellaisia ole ehkä toivonutkaan. Ja vaikka ne voivatkin tuntua ristiriitaiselta, olet kyennyt vastaanottamaan ne. Jos ihminen olisi ahdistunut, hän ei olisi valmis kohtaamaan kaikkia asioita, vaan tekisi kaikkensa, että saisi mielenrauhan siitä, että uskottelisi itselleen asioiden olevan hyvin. Sulla on ollut joku turva ja luotto jostain, että voit tarkastella nyt sun havaintoja ja tunnetiloja.
Se sielun kohtaaminen. Parasta se on silloin kun heijastaa jonkun sielusta sen aidon oman sielunsa ja juuri sellaisena kuin se on ja juuri sen takia näkee itsensäkin rakastettavana ja voi tavallaan toisen rakkauden kautta rakastaa itseään, olla vapaasti rakastettu ja se tuntuu hyvältä. Joskus voi ajatella rakastavansa toista, silti oma suhde itseen ei ole hyvä vaikka niitä tunteita toiseen onkin. Rauhan löytää se, joka kohtaa aidon itsensä toisessa, rakastaa toista, mutta rakastaa myös itseään toisen ihmisen kautta.
Ei sinun tarvitse huolehtia siitä mitä nyt teet. Sinulla on tienviittasi, joihin pystyt ja saat luottaa. Ne ovat pettämättömiä, ne ovat juuri niitä ainoita asioita, joihin voitkin luottaa, itseesi. Vaikka palaisit jälkeenpäin miten ajattelemaan mitä tilanteita, niin jos toimit, kuten tunnet parhaaksi, tietää aina, että siinä tilanteessa koin näin ja tunsin näin ja se oli hyvä ratkaisu silloin. Näin se elämä menee. Ei tarvitse harmitella taakseen tai suunnitella huolestuneena eteen. Niissä tilanteissa voi aina luottaa.
Itseensä luottaminen kun on pohjimmiltaan hyvin syvä asia ja suhteessa itsensä kohtaamiseen ja rakastamiseen. Kun kohtaa ihmisen, jonka kanssa pystyy kohtaamaan itsensä kaikkinensa ja vielä senkin jälkeen rakastamaan itseään, on löytänyt paljon.
Kiitos. Kaikki hyvin. Mieluummin sitä toista sinua kuin tätä jooko? Sitä sellasta pahempi suista?
Sivusta kiitän tuosta tekstistä!
Tiedätkö miltä sanasi tuntuvat kaiken sen jälkeen kun on keskustellut vakavasti ainoastaan siitä, minkälaisessa asennossa joku haluaa rakastella?
Leluja saa ostaa kaupasta, mutta minä olen lelu joka ajattelee ( miten suoriutua helpoimmalla)
Varmaan tästä kumpuaa kaikki viha joitakin ihmisä kohtaan jotka eivät osaa käyttäytyä ja loppujen lopuksi tulekat sitä ajatusta joka jo alaun alkaenkin olki oksettava
Onhan sinulla jäljellä vihasi. Nauti siitä.
::::
Onneksi joku jaksaa vastata
Asiaton kommentti. Pahoittelut.
Kiitos "ei huolta eikä hoppu".
Vaikkakin yllättävää tällaisella areenalla, on hyvä törmätä rauhoittaviin järjen sanoihin. Kiitos niistä.
Oma tilanteeni on päinvastainen kuin ap:llä vaikka tunteet yhtälailla ristiriitaiset. Yritän pysyä erossa ja päästä irti ihmisestä jota kohtaan minulla on suuria tunteita mutta järki (vai pessimismi?) sanoo ettei meillä ole tulevaisuutta ja tulen satuttamaan itseäni hänen kanssaan.
Ehkä oikea tapa toimia tässäkin kohtaa on vain antaa tilanteen rauhoittua. Ehkä ne ajatukset ja tuntemukset siitä selkeytyvät. Toivottavasti.
Oletko mies vai nainen? Miksi ei olisi tulevaisuutta?
Olen nainen.
Uskon aiemman käyttäytymisen ennustavan tulevaa käyttäytymistä. Hän on aiemmissa parisuhteissaan tehnyt valintoja ja asioita joita en koskaan haluaisi omaan parisuhteeseeni.
Itsesuojeluvaistoa, pelkoa, mitä lie.
olen miettinyt samaa, miten joku voi valita jotakin ja sitten ne valinnat ei trimmaa oman elämän kanssa tai jos aiemmat parisuhdeihmiset on niin erilaisia kuin itse, että ei voi nähdä itseään siinä jatkumossa. Toisaalta, mitä väliä lopulta?
no, ehkä sitä väliä että tarkoitus olisi yrittää elää mahdollisimman hyvä ja täysi elämä rikkomatta itseään tai muita ainakaan tietoisesti. eiköhän se elämä järjestele niitä kipupaikkoja ihan ilmankin. ei kai muuta.
Kukaan kun ei ole luvannut täydellistä elämää. Riittävän hyvän pitäisi riittää. Ei silti tarvitse nähdä asiassa mitään rikkovaakaan tietentahtoen, eri asia on, jos on tosi kovan luokan syitä. On hyvä kysyä joskus itseltään mikä on pelkojen suhde oikeaan elämään. Ja koska se elämä tosiaan järjestelee niitä vaikeita asioita ihan riittämiin, ei kannata tehdä itse elämästään vaikeampaa kuin se onkaan. Siksi turhat huolet on vähän kuin kivireen vetämistä turhaan.
Mitään ei saa, jos mitään ei tahdo ja mitään ei voita jos aina vain kaikkea varmistelee ja jättää ottamatta. Virheitä voi tapahtua, mutta virheitä ei satu, jos mitään ei teekään. Voi tosin käydä hyvinkin. Joskus se alkaa kuitenkin ärsyttämään, että kun pitää elää sitä mahdollisimman täydellistä elämää, niin ei ehkä saa sitä riittävänkään hyvää.
Hyvä ja täysi elämä. Täydellistä elämä on kai vain pienissä hetkissä.
Kyllä, syytä on käydä itsensä kanssa keskusteluja. Rauhoittaa tilannetta ja koettaa nähdä mikä on pelkkää toivetta ja mikä totta.
Ja tiedostaa selkeästi mitä itselleen haluaa.
Sitä ei saa jos tyytyy vähempään eikä uskalla lähteä, jättää taakseen. Sittenkin vaikka edessä olisi vain epävarmuus, kaikesta muusta paitsi siitä että aina selviää.