Asun yksin, lapsi asuu isänsä luona, isäni on alkanut vihata minua, ystäviä ei ole tällä uudella paikkakunnalla, jonne muutin..olen yksin ongelmieni kanssa.
Tuntuu ettei ole mitään mieltä'elääkkään, olen umpikujassa. Pakotan itseni pukeutumaan joka päivä ja käymään ulkona, olen työtön.
Miten tähän on tultu, kysyn itseltäni, näin on vaan käynyt...ei aina ole ollut näin. Tunnen itseni vanhaksi ja inhoon itseäni, ennen olin iloinen ja miesten ihailema.
Nyt nuutunut ja elämänhaluton, viisikymppinen nainen. Tuntuu, että elämä on takana, ei näy valoa edessäpäin. Miten tästä vielä voisi nousta?????????
Tuntuu ettei ole mitään mieltä'elääkkään, olen umpikujassa. Pakotan itseni pukeutumaan joka päivä ja käymään ulkona, olen työtön.
Miten tähän on tultu, kysyn itseltäni, näin on vaan käynyt...ei aina ole ollut näin. Tunnen itseni vanhaksi ja inhoon itseäni, ennen olin iloinen ja miesten ihailema.
Nyt nuutunut ja elämänhaluton, viisikymppinen nainen. Tuntuu, että elämä on takana, ei näy valoa edessäpäin. Miten tästä vielä voisi nousta?????????
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ootko ajatellut kokeilla jotain harrastusta? Jotain liikuntaryhmää, käsitöitä, kuvataidetta? Noissa ei todellakaan tarvii aina olla mikään ekspertti, oppimaan ja kokemaan niihin enimmäkseen mennään.
Itse oon 20-vuotias ja samanlaisia tuntemuksia, kuulostaa monen mielestä hullulta..mutta tunnen itseni niin vanhaksi, yksinäiseksi ja hyödyttömäksi. Jossain vaiheessa se pukeutuminen ja pihalle lähtö alkoi tuntua niin väkinäiseltä ettei huvita edes mennä jääkaapille.. Alotin mielenterveysammattilaisten kautta sairaalalla kuvaryhmän sekä seurakuntasalilla pidettävän liikuntaryhmän. Liikunnassa on pääasia se, että lähetään pois kämpiltä ja saadaan jotain aikaan. Ei tarvitse osata muuta kun pitää mailaa kädessä. Sopivia ryhmiä löytyy monilta paikkakunnilta, vaikkei mielenterveyshoidon kautta lähtiskään. Kannattaa ottaa selville jotain vaikka edullisiakin harrastuksia missä tapaat ihmisiä, lähtee vaan ennakkoluulotta mukaan. Se on pieni askel, mutta ainakin se on askel eteenpäin.
Yksi harrastus mulla on jossa käyn kerran viikossa, se onkin ainoa valopilkku.
Kovasti yritän olla vahva ja jaksaa, mutta tulee sitten tälläisiä huonoja päiviä, jolloin vaan itken, sitä että olen joutunut tähän tilanteeseen.
Tämä on pieni paikkakunta ja vähän mahdollisuuksia, mutta luen kyllä paljon, silloin unohdan omat murheeni ainakin hetkeksi.
Kiitos kun vastasit.
Samanlaista myös minulla.Melkein viisikymppinen nainen olen ja pienellä paikkakunnalla asun.Töissä olen.mutta tuntuu että ystävät vain ovat hävinneet jonnekkin.Ymmärrän täysin tilanteesi.Helppoa ei ole.Vanhaksi tunnen itseni ja mikään ei tunnu miltään.
Liekö viidenkympin kriisi vai mikä..jotenkis sitä vaan on alkanut inhota itseään ja muuttunutta olemustaan, ryppyjä ja roikkuvia läskejä. Kyllä joskus käyn esim.tanssimassa ja juon alkoholia, silloin saan itsevarmuutta, mutta sen jälkeen onkin muutama todella ahdistava päivä!
Ystävät olisi tosi tärkeitä, mutta olosuhteiden takia ( muutto), niitä ei ole, eikä työttömänä ole paljonkaan mahdollisuukisa löytää. Harrastuksessani on ikäisiäni naisia, mutta perheellisiä ja heillä on oma elämänsä, lapset ja lapsenlapset.
Tunnen itseni niin yksinäiseksi :(
Täällä myös reilu 40v yksinäinen nainen. Työtön myös. Tuttavilla on omat miehensä ja menonsa, ei ne ehdi tavata kuin pari kertaa vuodessa. Läheisiä sukulaisia ja tuttuja ei paljoa ole ja niillä vähilläkin kaikenlaisia alko ym. ongelmia, joihin vain pitäisi jaksaa vuodesta toiseen antaa tukea ja hoivaa. Mikseivät itse muuta elämäntapojaan : (
Miestä on turha enää etsiä, kun niin monta vuotta yritin ja vain masennuin entistä enemmän kun huomasin että pitäisi olla täydellinen kroppa kelvatakseen. Jopa lapseni on sanonut vartaloani rumaksi ja haukkuu riippuvia rintojani. Olen sanonut, että hän on niistä ravintonsa saanut vauvana, enkä mahda riippumiselle mitään. Monet miestuttavuudet ovat sängyssä kavahtaneet inhoten rintojani. Mistäköhän saisi 6000e kohotukseen? Tai ylioptimistisen itsetunnon?
Aika tyhjää on elämä, kun vanhat "ystävät" ei jouda minua tapaamaan, miestä ei ole, eikä edes työtä johon tukeutua. Minua ei sitten lainkaan kiinnosta käsityöt, näytelmä/lukupiirit tai ryhmässä lepakoiden kyttääminen elokuussa. Aikoinani yritin kaikenlaisia harratuksia ja aktiivisuutta, että niiden parista muka löytyisi ystäviä. Höpönpöpön sieltä mitään löydy, koska kaikilla perheellisillä (lue miehen löytäneillä) naisilla menee kaikki vapaa-aika miesten kanssa nysväämiseen.
Onhan minulla sentään lapsi, mutta ei lapsi ole vanhemman "ystävä" ja kun vielä on yksin vastuu kasvatuksesta, elatuksesta ja huushollinpidosta, niin vielä enemmän kaipaisin keskusteluseuraa AIKUISISTA. Jos ei olisi lasta, muuttaisin varmaan ulkomaille ja kulkisin sitten vaikka repun kanssa kerjäläisenä ympäri maailmaa kuin vain nyhjöttäisin kylmässä, pimeässä pohjolassa.
Niin muuttaisin minäkin vaikka Timbuktuun, muttei ole rahaa..olen nyt jumissa tässä pikkukaupungissa, haen koko ajan töitä/koulutuspaikkaa muualtakin, mutta ei vaan tunnu onnistuvan.
Totta tosiaan on se ettei tällä iällä löydy harrastuksista ystäviä, olen huomannut saman. Enkä minäkään halua pojilleni huoliani purkaa jatkuvasti..joten sitten itkeskelen yksin asunnossani..ja polttelen kynttilöitä.
Kai se sitten on niin, että rahalla saisi uuden ulkonäön ja vaikutusvaltaa ja miesten ihailua..mutta kun ei lottovoittokaan osu kohdalle!
Missä suunnalla asut? Minä aika keskisessä suomessa. Olisi kiva saada samanhenkisä valitusseuraa ; D Mennään vaikka sitten telttailemaan jonnekin kun ei ole rahaa hotelleihin. Poltetaan kynttilöitä ja haukutaan miehiä : D
Savossa asun, eli aika keskellä suomee sekin..ja valittamista riittää kyllä!
Ainahan se helpottaa jollekkin puhua, ja jos on viel samanlaisii ongelmia :)
tsemppiä sulle!!!!!
toi pienel paikkakunnal asuminen on pikkuse hankaloittava asia.
pikku paikkakunnat ovat usein varautuneita muualta tulleita kohtaan ja vie aikaa päästä sisään kuvioihin.....
kuulostaa siltä.et sulla on masis. ts ku mieli on kaivon pohjalla ei mikää tunnu miltää ja jos elämäntilanne on kuormittava niin se syö naista ja elämänhalua...
tilanne on haastava ja hankala muttei mahdoton.
itte kokeilin kaikki mahdolliset tilaisuudet täyttää aikaani mielekkäällä tekemisellä
esim seurakunnan tarjonta,kansalaisopisto,iha mikä vaa ja missä vaa
ainoo mitä välttelin oli lähiökapakka
sieltä saa vaa paskaa ja leimaa niskaa......
tsemppii sulle jos solmut ei heti aukee kandee koettaa touhuta sillälailla ettei tulis lisää solmuja ja ku ei tuskissaa sotke asioita enempää alkaa asiat ja solmut selviimää
tsemppii ja halaus
Kiitos teppo ja totta puhut, vaikee päästä ns. piireihin...mietin jo että varmaan ryyppyremmiin pääsis ja hyväksyttäis, jos sinnekkään....
Masishan mulla on, ja siihen on syitäkin joita en jaksa t'ässä ees vatvoa, muutenkin liikaa ajatuksia päässä..ja kun on melkein aina yksin..en halua/uskalla mennä ulos pimeellä joten ne harrastukset jää aika vähiin ja kun ei ole autoa.
Välillä tuntuu, ettei vaan jaksa mutta jotenkin olen aina koonnut itteni, kai se tästä taas jotenkin lähtee sujumaan..tulis vaikka lunta niin olis valoisampaa.
Kiitos tsempistä ja haleista:)
mua autto ja auttaa hirveen paljon sellainen,että koetan olla itselleni kiltti ja välittävä tekemällä joka päivä jotain,jolla osoitan olevani itselleni tärkeä.
iha jotain tosi pientä esim siivoan (jos jaksan) tai käyn suihkus.ja koetan parhaan kykyni mukaan hoitaa virasto yms asiat.
on totta,että se kuulostaa naivilta varsinkin jos isot huolet painaa,mutta se osoittaa itselle etten ole täysin tilanteen armoilla,tilanne ei ahdista aivan henkihieveriin....
pienet paikkakunnat ovat usein umpimielisiä,muuttajia kohtaan varautuneita ja jopa suvaitsemattomia.ja lisäksi,varsinkin savossa estoton uteliaisuus uutta kohtaan voi tehdä olon epämiellyttäväksi.
mutta vaikka tilanne on hankala ei se oo mahdoton ja aina jostakin tulee jotain toivoo ja voimaa.
mulle on ollu hankalaa elää syyllisyydentunteiden kanssa ts päästä eroon rampauttavasta itsesyyttelystä.
asiat mun kohdalla ovat menneet,niiku ne on menneet,menneisyytee ei pääse takas ja oon ollu kykenemätön elämään paremmin.nyt koetan parhaani. jos syyllisyystaakka painaa alamaihin ei voi rakentaa parempaa elämää....
Tota itsensä syyllistämistä on mullakin tosi paljon ja se saa aikaan masennuksen..niin pitäis ajatella että menneille ei voi mitään ja miten on toiminut.
Kyllä minäkin joka päivä teen jonkun homman, esim.laitan ruokaa, käyn kaupassa jne..mutta illalla viimeistään tulee se paha olo ja ajatukset..
Onhan se vaikeeta saada ystäviä enää, mutta kai kaikkeen tottuu, yksin oloonkin...
Ihan samanlaisia tuntemuksia minullakin.. yksin olen minäkin jäänyt ongelmieni ja tunteitteni kanssa. Juuri eilen kirjoittelin tänne ja pohdiskelin miten tähän on oikein tultu.
Olen aina ollut kiltti ja auttavainen kaikille läheisilleni, uskollinen puoliso ja elänyt elämääni kuten vaimon ja perheenäidin kuuluukin.
Tiedän, että olen masentunut.. ollut sitä jo varmaan vuosia. Sillä oli varmaan suuri merkitys eroonikin. Mutta kaiken yritin hoitaa voimieni mukaan parhain päin.
Tässäkö sitten oli kiitos kaikesta?? Tuntuu, että lapsetkin ovat tehneet minusta syntipukin kaikkeen...
Kuitenkin on ihana huomata, että samojen ongelmien kanssa painivia on näköjään muitakin. Vaikka parempi tietenkin olisi jos tämä aihealue olisi TYHJÄ tai tätä ei tarvitsisi ollenkaan...
Niin sitä ikäänkuin havahtuu, että miten tässä näin kävi ja mitä oon tehnyt väärin..tuntuu kuin olisi ollut vain sarja epäonnistumisia.
Kai se vaan pitäisi miettiä niitä hyviä aikoja, koska onhan niitäkin ollut..tämä nykyinen olotila vaan masentaa eikä tunnu valoa näkyvän..
Niin on näköjään muitakin samassa tilanteessa..luulin että olen yksin näitten epätoivon tunteitten kanssa ja ahdistuksen.
Olisko liika kiltteys se, joka sitten kostautuu?
Niin.. onhan niitä hyviäkin aikoja mahtunut tähän reilu 40 vuotiseen taipaleeseen, mutta menneeseen kun ei saisi jäädä kiinni vaan pitäisi osata katsoa positiivisella asenteella kohti tulevaa.. Mutta, kun se ei tosiaankaan onnistu pelkästään sormia napsauttamalla..
Sen olen saanut minäkin huomata, ettei niitä ystäviä kyllä harrastuksistakaan löydy. Enkä minäkään halua pojilleni murheita kertoa. Eivät he ole vastuussa minun onnestani. Päinvastoin minun pitäisi jaksaa tukea ja kannustaa heitä.. Saisipa joskus edes itkeä kunnolla.. se voisi vähän helpottaa.. mutta kun ei niitä kyyneliäkään enää tule. Inhottava ahdistus vaan kalvaa sisintä..
Syyllisyyden tunteita varmaan moni kantaa sisällään niinkuin myös minä, mutta ei se aina ole omista tekemisistä kiinni jos elämä lähtee alamäkeen. Silloisissa tilanteissa sitä on toiminut sen hetken ja niiden elämän oppien mukaan joita on ollut. Jälkiviisas on aina helppo olla. Mutta kai niistä vaan on otettava opiksi ja yritettävä seuraavalla kerralla välttää samoja virheitä.. Ihmisten kohtaamisissa mukana on aina toinenkin osapuoli, joten varmaan syytä löytyy myös sieltä..
Ja sitähän sanotaan, että niin kauan on elämää kun on toivoa.. No, mene ja tiedä.. nyt ei kyllä ole tulevaisuuden toivosta tietoakaan.
Kiltteys voi tosiaankin olla se joka kostautuu.. ja tunteistaan puhuminen. Tuntuu, ettei tässä nyky yhteiskunnassa enää saa tunteitaan näyttää. Huumoria vaan peliin, tuntuu sitten miltä tahansa....
Luulen, ettei ihmiset edes huomaa, miten masentunut olen, kun en halua kertoa läheisilleni, ja niille joille haluaisin, eivät välitä. Esitän iloista niin hyvin kuin pystyn niille vähille ihmisille joita tapaan..en halua tuottaa muille huolta enkä häiritä valituksella.
Minä kyllä pystyn itkemään, mutta siitä ei meinaa loppua tulla kun aloitan, ja se on jotenkin niin lohdutonta itkeä yksin, vaikka sen jälkeen tulee hieman helpottuneempi olo, vaan jotenkin tyhjäkin olo..
kai tämä valitus on turhaa, ajattelen aina että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, mutta se ei todellakaan ole niin helppoa! Monet pettymykset vielä rajoittavat sitä.
Ihmettelen, mihin positiivinen elämän asenteeni on kadonnut!!!!!
Pystyisipä olemaan sellainen ihminen, joka ei ajattele näin paljon ja antaisi kaiken mennä omalla painollaan, turhia murehtimatta...vaan onko sellaisia ihmisiä edes? Vai näytteleekö kaikki vaan?
Minusta ei juuri ole edes esittämään iloista. Jos osaisi nauraa ja iloita murheistaan huolimatta, niin ehkä niitä ystäviäkin voisi jostain ilmaantua.. mutta en jaksa.
Asenteestakin tämä on paljolti kiinni, ettei saa elämäänsä raiteilleen. Jos ei arvosta itse itseään, niin ei sitä kyllä muutkaan tee. Mutta kun vaan inhoaa ja väheksyy itseään, niin ei sitä pääse kohti parempaa.
Joo, tuo "tyhjänpäiväinen" itsensä ja menneen analysoiminen kuulostaa tutulta. Siitä tosiaan pitäisi päästä.
Kyllä sitä pahaa oloa on varmaan jokaisella, mutta eivät hekään sitä ulospäin näytä, niinkuin et sinäkään halua..
Ja luulisin, että toiset vaan osaavat käsitellä pahat olonsa, niin etteivät jää niihin "kiinni"..
Taitaa olla mulla paremminkin mustaa huumoria..ystävät on eri paikkakunnalla..eikä ole rahaa käydä siellä näin työttömänä..Tänään on taas mennyt kaikki pieleen, mitä olen yrittänyt, ei ihme jos tässä lannistuu.
Kaikki tuntuu pysähtyneeltä, tekisi mieli lannistua.
Minä vaan kuljen kuin sumussa päivästä toiseen, mitään odottamatta, suunnittelematta, ilman unelmia.
Kuin elämä olisi ohi..
Niinpä...