En tajua, mikä minuun on mennyt. Olen pian 30 vuotta täyttävä mies, jolla elämä on ihan hyvällä tolalla. Ei mitään erityistä ongelmaa, on hyvä ja turvattu työpaikka, on jonkin verran harrastuksia, pari hyvää ystävää. Kaiken kaikkiaan voisi sanoa, että kaikki on mallillaan, vaikka ihan värisuoraa ei kädessä olekaan.
Siksi tämä tuntuu niin tyhmältä. Nuorempana kärsin jonkinlaisesta lievästä masennuksesta. Sosiaalinen elämäni oli varsin vähäistä, ja välillä opiskeluni kangertelivat pahasti. Valmistuin kuitenkin, ja sain koulutustani vastaavan, jossa koin olevani, ja koen oikeastaan edelleenkin, pidetty ja arvostettu työyhteisöni jäsen. Yliopistovuosien masennukseen viittaavat oireet katosivat, ja päättelinkin niiden olleen vain jotain pitkittynyttä teini-iän angstia tai persoonallisuuden teeskentelyä, eikä mitään oikeaa masennusta. Edelleenkin olin kyllä vähän ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta ne piirteet varmaan todella ovat osa persoonaani, tärkeää oli etteivät ne enää haitanneet samalla tavalla kuin nuorempana.
Elämä siis hymyili enimmäkseen. Välillä tietysti olin allapäin, mutta eikö se kuulu normaaliin elämään, ettei aina olla Hangon keksejä? Nyt kuitenkin viimeiset puoli vuotta, ehkä kesälomakaudesta alkaen, olotilani on ottanut jyrkän käännöksen huonompaan. Se alkoi vain jotenkin satunnaisena, miltei huomaamattomana, kun tuli ehkä joku viikko, kun en oikein halunnut olla työkavereideni kanssa tekemisissä, vaan halusin olla välillä yksin. Sitten se meni ohi. Sitten jossain vaiheessa tuli uudestaan vähän sellainen vaihe, ja sekin meni ohi. Sitten tuli taas, mutta se tuli nopeampaa kuin edellisellä kerralla. Nyt viime viikot olen ollut enimmäkseen kireänä töissä. Olen hyvällä tuulella vain vähän aikaa, ja sitten on kuin muuttuisin sätkynukeksi, joka tajuaa käyttäytyvänsä törpösti, haluaa toimia toisin, ja silti eristäydyn, olen tahtomattani tyly varsinkin sähköposteissa, ja vain jos joku vartavasten yrittää jutella kanssani, voin muuttua ystävälliseksi - ja sekin oikeastaan riippuu vähän aiheesta.
Viime päivinä ilmiö on korostunut. Olen muutamana peräkkäisenä aamuna saapunut töihin periaatteessa iloisena, ja aina iltapäivää kohti mentäessä olen muuttunut. Se on käsittämätöntä: täysin ilman syytä huomaan itsekin meneväni kesken päivää ihan toisenlaiseen tilaan. Ystävällinen ja seurallinen minä muuttuu erakkoluonteeksi, joka tuskin haluaa olla muiden kanssa missään tekemisissä. Tänään päivä huipentui, että sain vain vaivoin pidäteltyä itkua lähdettyäni töistä, ja kun pääsin kotiin, purskahdin pillittämään. Jos tälle olisi edes jokin syy, niin ymmärtäisin, mutta en keksi mitään. Pidän kovasti työkavereistani, eivätkä he ole antaneet mitään syytä epäillä, etteivätkö hekin pitäisi minusta ihan niin kuin ennenkin. Elämässäni ei ole tapahtunut muuta kuin hyvää: työnkuvani muuttuu vähän toiseksi, mikä on positiivista; ja olen hankkinut uuden asunnon, mikä sekin on vain positiivista. En ole riidellyt kenenkään kanssa mistään syystä, eikä maailma ole murjonut. En käsitä, mikä minuun on mennyt.
Pelkään, että tämä jatkuu ja toistuu aina. En tiedä, tajuavatko työkaverini minun muuttuneen, mutta pelkään todella pahoittavani heidän mielen, ja sitten ei itseinholla ole rajaa.
En keksi mitään syytä, miksi minun pitäisi NYT oirehtia. Jos elämästäni jotain puuttuu normaaleihin verrattuna, niin parisuhteessa en ole koskaan ollut, eikä minulla ole ollut sanottavammin seksielämääkään. Olen kuitenkin mielestäni ollut jo vuosia sinut asian kanssa. Vaikka se silloin tällöin vaivaakin, en ole sitten nuoruusvuosieni vellonut siinä itsesäälissä, vaan keskittynyt muihin asioihin, mitkä ovat saaneet minut tyytyväiseksi elämään. Toiseksi tulee mieleen vain lähestyvät 30-vuotispäivät. Voiko kyse olla siitä? En tajua kyllä sitäkään, koska minusta 30-vuotias on vielä nuori, jolla on melkein kaikki mahdollisuudet edessään, enkä koe hukanneeni mitään muuta kuin ehkä mahdollisuuden perheeseen, eikä sekään ainakaan teoriassa ole vielä mahdotonta.
En tiedä, mitä tekisin. Ehkä liioittelen, ja ehkä tämä menee ohi tästä kunhan en anna sen muuttua kierteeksi. Päivällä olin jo aikeissa vastata jyrkän kieltävästi pieniin epävirallisiin pikkujouluihin työkavereideni kanssa, mutta ehkä silti menen. Iltapäivän"kohtauksen jälkeen olen tuntenut oloni paremmaksi, enkä nyt koe halua eristäytyä erityisemmin. Pelkään kuitenkin että huominen on samanlainen: alkaa hyvin, muuttuu huonoksi. Entä jos tämä ei mene ohi? Mitä sitten teen, jos jatkossa tulee toistuvasti näitä kausia? Nyt ei ole vielä mitään peruuttamattomasti pilalla, mutta jos näin jatkuu, menevät asiat kyllä mönkään.
Tästä tuli nyt jotenkin hallitsematon ja ei kovin koherentti kokonaisuus. Mainitsen nyt vielä, ettei yksityiselämän kavereiden kanssa ole ollut tätä ilmiötä, tosin heidän kanssa en ole samalla tavalla päivittäin tekemisissä. Voisiko siis kyse olla nimenomaan jostain työhön liittyvästä. En tiedä mutta kun kirjoitustani katselen, niin sen ympärillähän tämä pyörii.
Siksi tämä tuntuu niin tyhmältä. Nuorempana kärsin jonkinlaisesta lievästä masennuksesta. Sosiaalinen elämäni oli varsin vähäistä, ja välillä opiskeluni kangertelivat pahasti. Valmistuin kuitenkin, ja sain koulutustani vastaavan, jossa koin olevani, ja koen oikeastaan edelleenkin, pidetty ja arvostettu työyhteisöni jäsen. Yliopistovuosien masennukseen viittaavat oireet katosivat, ja päättelinkin niiden olleen vain jotain pitkittynyttä teini-iän angstia tai persoonallisuuden teeskentelyä, eikä mitään oikeaa masennusta. Edelleenkin olin kyllä vähän ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta ne piirteet varmaan todella ovat osa persoonaani, tärkeää oli etteivät ne enää haitanneet samalla tavalla kuin nuorempana.
Elämä siis hymyili enimmäkseen. Välillä tietysti olin allapäin, mutta eikö se kuulu normaaliin elämään, ettei aina olla Hangon keksejä? Nyt kuitenkin viimeiset puoli vuotta, ehkä kesälomakaudesta alkaen, olotilani on ottanut jyrkän käännöksen huonompaan. Se alkoi vain jotenkin satunnaisena, miltei huomaamattomana, kun tuli ehkä joku viikko, kun en oikein halunnut olla työkavereideni kanssa tekemisissä, vaan halusin olla välillä yksin. Sitten se meni ohi. Sitten jossain vaiheessa tuli uudestaan vähän sellainen vaihe, ja sekin meni ohi. Sitten tuli taas, mutta se tuli nopeampaa kuin edellisellä kerralla. Nyt viime viikot olen ollut enimmäkseen kireänä töissä. Olen hyvällä tuulella vain vähän aikaa, ja sitten on kuin muuttuisin sätkynukeksi, joka tajuaa käyttäytyvänsä törpösti, haluaa toimia toisin, ja silti eristäydyn, olen tahtomattani tyly varsinkin sähköposteissa, ja vain jos joku vartavasten yrittää jutella kanssani, voin muuttua ystävälliseksi - ja sekin oikeastaan riippuu vähän aiheesta.
Viime päivinä ilmiö on korostunut. Olen muutamana peräkkäisenä aamuna saapunut töihin periaatteessa iloisena, ja aina iltapäivää kohti mentäessä olen muuttunut. Se on käsittämätöntä: täysin ilman syytä huomaan itsekin meneväni kesken päivää ihan toisenlaiseen tilaan. Ystävällinen ja seurallinen minä muuttuu erakkoluonteeksi, joka tuskin haluaa olla muiden kanssa missään tekemisissä. Tänään päivä huipentui, että sain vain vaivoin pidäteltyä itkua lähdettyäni töistä, ja kun pääsin kotiin, purskahdin pillittämään. Jos tälle olisi edes jokin syy, niin ymmärtäisin, mutta en keksi mitään. Pidän kovasti työkavereistani, eivätkä he ole antaneet mitään syytä epäillä, etteivätkö hekin pitäisi minusta ihan niin kuin ennenkin. Elämässäni ei ole tapahtunut muuta kuin hyvää: työnkuvani muuttuu vähän toiseksi, mikä on positiivista; ja olen hankkinut uuden asunnon, mikä sekin on vain positiivista. En ole riidellyt kenenkään kanssa mistään syystä, eikä maailma ole murjonut. En käsitä, mikä minuun on mennyt.
Pelkään, että tämä jatkuu ja toistuu aina. En tiedä, tajuavatko työkaverini minun muuttuneen, mutta pelkään todella pahoittavani heidän mielen, ja sitten ei itseinholla ole rajaa.
En keksi mitään syytä, miksi minun pitäisi NYT oirehtia. Jos elämästäni jotain puuttuu normaaleihin verrattuna, niin parisuhteessa en ole koskaan ollut, eikä minulla ole ollut sanottavammin seksielämääkään. Olen kuitenkin mielestäni ollut jo vuosia sinut asian kanssa. Vaikka se silloin tällöin vaivaakin, en ole sitten nuoruusvuosieni vellonut siinä itsesäälissä, vaan keskittynyt muihin asioihin, mitkä ovat saaneet minut tyytyväiseksi elämään. Toiseksi tulee mieleen vain lähestyvät 30-vuotispäivät. Voiko kyse olla siitä? En tajua kyllä sitäkään, koska minusta 30-vuotias on vielä nuori, jolla on melkein kaikki mahdollisuudet edessään, enkä koe hukanneeni mitään muuta kuin ehkä mahdollisuuden perheeseen, eikä sekään ainakaan teoriassa ole vielä mahdotonta.
En tiedä, mitä tekisin. Ehkä liioittelen, ja ehkä tämä menee ohi tästä kunhan en anna sen muuttua kierteeksi. Päivällä olin jo aikeissa vastata jyrkän kieltävästi pieniin epävirallisiin pikkujouluihin työkavereideni kanssa, mutta ehkä silti menen. Iltapäivän"kohtauksen jälkeen olen tuntenut oloni paremmaksi, enkä nyt koe halua eristäytyä erityisemmin. Pelkään kuitenkin että huominen on samanlainen: alkaa hyvin, muuttuu huonoksi. Entä jos tämä ei mene ohi? Mitä sitten teen, jos jatkossa tulee toistuvasti näitä kausia? Nyt ei ole vielä mitään peruuttamattomasti pilalla, mutta jos näin jatkuu, menevät asiat kyllä mönkään.
Tästä tuli nyt jotenkin hallitsematon ja ei kovin koherentti kokonaisuus. Mainitsen nyt vielä, ettei yksityiselämän kavereiden kanssa ole ollut tätä ilmiötä, tosin heidän kanssa en ole samalla tavalla päivittäin tekemisissä. Voisiko siis kyse olla nimenomaan jostain työhön liittyvästä. En tiedä mutta kun kirjoitustani katselen, niin sen ympärillähän tämä pyörii.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kirjoituksesta tuli vähän liian pitkä, ja jouduin karsimaan sitä. Ja kun tuota vielä lukee, niin hävettää kyllä se, että ihmisillä on oikeitakin ongelmia, oikeita syitä olla masentunut. Jotenkin koko homma tuntuu osaltani kiukuttelulta tai huomionhaulta, mutta toisaalta se on totta, ja se mikä minua pelottaa, on se että se voi todella riistäytyä käsistä ja pahentua.
Ehkä vielä halusin sanoa, että toisinaan on auttanut, kun olen käynyt kunnolla lenkillä, oikein juossut itseni läkähdyksiin, tai joskus on auttanut musiikin kuuntelu. Nyt vain näyttää siltä, että nekin auttavat vain lyhyeksi aikaa, ja todella aamupäivän hyvä tuuli saattaa helposti kääntyä iltapäivällä jo idiootin ilmapiirinpilaajan puolelle. En kyllä tiedä, ovatko työkaverini huomanneet mitään erityistä, mutta jos tämä jatkuu, niin huomaavat kyllä.
Sinulla ongelma jos kerran koet niin, älä vähättele sitä.
Mene lääkäriin, ei tuon tilan kanssa tarvitse olla yksin.
Haluaisin välttää sitä, koska pelkään sillä olevan enemmän haitallisia seuraamuksia. Ennen kaikkea toivoisin, että olisi joitain konsteja, joilla voisin itse parantaa itseni, tai välttää romahduksen. Ei sellaisia välttämättä ole, mutta jos pääsisin palaamaan siihen tilaan, jossa olin muutaman vuoden, ihan perustyytyväinen.
Lääkärivastaisuuteeni liittyy kyllä sekin, että nuorempana kävin kokemani masennuksen vuoksi säännöllisesti psykologilla, mutta loppujen lopuksi koin, ettei siitä ollut apua. Suorastaan päinvastoin, kieriskelin niissä ajatuksissa ja meni vielä rahatkin, vaikka Kelalta sai vähän rahallista tukea. Oikeastaan paranemiseni alkoi, kun lopetin sen touhun. Loput opinnoistani sujui joutuisasti, ja koettu masennus lieveni.
Hyvä on, kun tartut asiaan (kirjoitat) ja seuraat itseäsi kuin sivusta. Haluaisin sanoa sinulle jotakin järkevää, mutten keksi. Olen kyllä ymmärtänyt niin, että ihmisen persoonallisuus voi muuttua, todella monenlaisista syistä. Meidän aivosto ja 'alitajunta' ovat melko vekkulit jutut, vaikuttaa yli ja ohi meidän kontrollin.
Olen sinua tuplasti vanhempi nainen, mutta tajuan tuskan, kun huomaa itsekin, että on muuttunut. Eikä yksin persoonallisuutensa muuttuminen, vaan onhan kärsimystä olla jumissa, masentunut ja angstinen. Minäkin olen muuttunut itse hallitsemattomalla tavalla, yhä vähemmän tykkään olla tämmöinen tyyppi kuin nykyisin! Minulla voimakas halu kaventaa elämääni, kun 'mikään ei huvita'. On keskittymisvaikeuksia, hermostuneisuutta, olen tuittupäinen. Välillä hetken iloinen ja naurattaakin. Pinna on tiukalla ja entinen saavutettu itseluottamus pudonnut nollaan. Olen hämmentynyt, mikä minua muuttaa. Ikääntyminen?, mikä kuitenkaan mielestäni ei päde sinuun; kuten toteat, ei 3-kymppisyys liene lamaantumisten syy.
Itse kohdallani ihan pelolla ajattelen, että ovatko muutokset ihan aivoistani kotoisin. Huh.
Noh, tämmöisiä ajatuksia. Vielä tuli mieleeni, että oletko yleisen burn outin sulkenut pois? Yksinäisyydestä ja kumppanin puutteesta en koe kärsiväsi. En minäkään niistä etusijaan, vaikka kyllähän elämää tsemppaisi elää tiukasti toisen kanssa. Se ei nyt vaan ole mulle osunut.
Toivoisin tämän muutoksen olevan vain jokin verho, joka peittää sen oikean minäni, joka edelleenkin on pinnan alla lymyssä. Jos vain saisin sen karistettua pysyvästi. Tänään kyllä oli selvästi parempi päivä, pidin huolen etten anna ajatusten ja tekojen lipua pimeälle puolelle. Onnistuin. Katsotaan huominen.
On käynyt kyllä mielessä että kyse olisi burn outista. En ihan usko kuitenkaan että on siitä kyse. Jossain vaiheessa olin hyvää vauhtia petaamassa itselleni sellaista tekemällä pitkiä työpäiviä jostain velvollisuudentunnosta, ja stressasin työasioista. Sitten yhdelle työkaverilleni tuli selvästi burn out, ja sillä hetkellä aloin ottamaan työni kevyemmin. Lyhyitä päiviä. Pitkiä vain, jos ehdottomasti vaati ja kertyneet tunnit lomina heti kun mahdollista. Opettelin myös vähän sellaista Olen vain töissä täällä -asennetta, vaikka ilman muuta pidän kiinni siitä että teen työni hyvin ja asiakkaille olen ystävällinen ja avulias. Tärkeää kuitenkin oli oppia ettei kaikkia voi miellyttää, ja että joskus voi tulla virheitä, jopa minulle. Vaikka ei kai se ole poissuljettua sekään etteikö tässä voisi olla kyse burn outista tai jostain siihen liittyvästä. Ainakin nukun vähän huonosti, siis menen liian myöhään nukkumaan ja herään liian aikaisin. Toivoisin että voisin pelastaa itseni vaikka sillä, että opettelisin pitämään huolen riittävästä unensaannista, vaikka vähän se tuntuu joltain taikatempulta, jos kaikki sillä korjaantuisi. Toisaalta ei kai sen merkitystä sovi vähätelläkään.
Jos serotoniinitaso on pielessä, niin silloin masentaa vaikkei olisi syytäkään, ja pieninkin vastoinkäyminen saattaa suistaa elämän raiteilta. Kehottaisin sinua hankkimaan SSRI-lääkityksen alkaa lenkkeilemään raittiissa ulkoilmassa vaikka joka päivä, sillä on todettu olevan jopa parempi teho kuin lääkkeillä.
Mutta kun serotoniinitaso on joko lääkkeillä tai liikunnalla tai molemmilla saatu kohdalleen, niin silloin mieliala kohoaa etkä enää ajattele mikä on vialla, vaan alat elää täysipainoista elämää!