Miten tämän voisi aloittaa? Olen aivan hukassa. Olen 18-vuotias, eikä minulla ole elämässäni mitään. Olin lukiossa, mutta lopetin sen kesken, koska olin menettämässä järkeni sen vuoksi. Minua ahdisti mennä koko laitokseen, pelkäsin tuntitilanteita ja muita opiskelijoita, en pystynyt keskittymään ja lintsasin enemmän kuin olin paikalla. Tekemättä mitään keskiarvoni oli kuitenkin lähes 9. Lukion keskeyttäminen aiheutti riitoja minulle ja vanhemmilleni, mutta lopulta he hyväksyivät päätökseni. Kaksi vuotta olin lukiossa ja erosin sieltä vasta, kun sain tietää saaneeni opiskelupaikan ammattikoulusta.
Sain opiskelupaikan alalta, jonne todella halusin, mutta en mennyt sinne. Hain kyseiseen kouluun siksi, että myös seurustelukumppanini haki – ja pääsi – sinne. Ala tosin oli se, jolle halusinkin. Toisessa tilanteessa olisin vain valinnut koulun toisin. Kuitenkin tasan kaksi viikkoa ennen kuin koulun piti alkaa, tämä pitkäaikainen kumppanini jätti minut ja minusta tuntui, että koko maailmani hajosi. Peruin opiskelupaikkani ja jäin kotiin makaamaan, koska olin väsynyt tekemään mitään muuta. Olen kyllä hakenut töitä koko ajan, mutta en ole saanut paikkaa mistään, joten tällä hetkellä en saa rahaa mistään. Asun yhä vanhemmillani.
Eron jälkeen kaikki on muuttunut hullummaksi. Käytän alkoholia liikaa (joka viikonloppu vähintään hiprakkaan asti, joskus viikollakin) enkä hallitse elämääni. Valvon liikaa, useita vuorokausia putkeen ja sen jälkeen nukun pari tuntia, jotta voisin taas valvoa. Näen painajaisia, joissa pakenen jotakin, kunnes yhtäkkiä putoan pimeyteen. Toisinaan näen ja kuulen omiani, en nyt sano harhoja, mutta jotain siihen suuntaan.
Terapiani loppui vähän yli kuukausi sitten, sillä terapeuttini mielestä kaikki oli hyvin. En osannut kertoa hänelle oikeastaan mitään koko aikana. Terapiassa olin neljä vuotta. Lääkkeet minulla on. En voi puhua kenellekään tästä.
Olen koko ajan ahdistunut ja saan toistuvasti paniikkikohtauksia, joita en osaa hallita. En pysty käymään kaupassa tai kirjastossa, koiran kanssa lenkkeilykin tuottaa välillä ongelmia. En pysty kohtaamaan vieraita ihmisiä kuin baarissa, jolloin olen tietenkin humalassa. Kavereita näen melko usein, mutta aina tapaamisen jälkeen olen todella väsynyt henkisesti, sillä suojamuurin pitäminen yllä on todella raskasta. Koko syksyn olen vain istunut kotona ja ahdistunut koko ajan vain lisää ja lisää. En näe pelastustietä tästä pimeydestä ja olen suunnitellut itsemurhaa.
Apua.
Sain opiskelupaikan alalta, jonne todella halusin, mutta en mennyt sinne. Hain kyseiseen kouluun siksi, että myös seurustelukumppanini haki – ja pääsi – sinne. Ala tosin oli se, jolle halusinkin. Toisessa tilanteessa olisin vain valinnut koulun toisin. Kuitenkin tasan kaksi viikkoa ennen kuin koulun piti alkaa, tämä pitkäaikainen kumppanini jätti minut ja minusta tuntui, että koko maailmani hajosi. Peruin opiskelupaikkani ja jäin kotiin makaamaan, koska olin väsynyt tekemään mitään muuta. Olen kyllä hakenut töitä koko ajan, mutta en ole saanut paikkaa mistään, joten tällä hetkellä en saa rahaa mistään. Asun yhä vanhemmillani.
Eron jälkeen kaikki on muuttunut hullummaksi. Käytän alkoholia liikaa (joka viikonloppu vähintään hiprakkaan asti, joskus viikollakin) enkä hallitse elämääni. Valvon liikaa, useita vuorokausia putkeen ja sen jälkeen nukun pari tuntia, jotta voisin taas valvoa. Näen painajaisia, joissa pakenen jotakin, kunnes yhtäkkiä putoan pimeyteen. Toisinaan näen ja kuulen omiani, en nyt sano harhoja, mutta jotain siihen suuntaan.
Terapiani loppui vähän yli kuukausi sitten, sillä terapeuttini mielestä kaikki oli hyvin. En osannut kertoa hänelle oikeastaan mitään koko aikana. Terapiassa olin neljä vuotta. Lääkkeet minulla on. En voi puhua kenellekään tästä.
Olen koko ajan ahdistunut ja saan toistuvasti paniikkikohtauksia, joita en osaa hallita. En pysty käymään kaupassa tai kirjastossa, koiran kanssa lenkkeilykin tuottaa välillä ongelmia. En pysty kohtaamaan vieraita ihmisiä kuin baarissa, jolloin olen tietenkin humalassa. Kavereita näen melko usein, mutta aina tapaamisen jälkeen olen todella väsynyt henkisesti, sillä suojamuurin pitäminen yllä on todella raskasta. Koko syksyn olen vain istunut kotona ja ahdistunut koko ajan vain lisää ja lisää. En näe pelastustietä tästä pimeydestä ja olen suunnitellut itsemurhaa.
Apua.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kuulostaa siltä, että sulla voisi olla sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennusta/ahdistusta, jopa paniikkia. Minkälainen lääkitys sulla on alla ja miten koet sen toimivan?
Ihmiset ahdistaa, koulunkäynti ahdistaa, asioiminen normaaleissa paikoissa ahdistaa... Juot liikaa ja huomaat esittäväsi vahvaa. Tälläisten asioiden tueksi olisi hyvä saada joku ammatti-ihminen, jonka kanssa sun ei tarvis esittää mitään, vaan voisit kertoa miltä susta oikeasti tuntuu ja saada apua. Ehdotankin, että hakeutuisit lääkäriin tai läheiselle nuorisoasemalle. Kuinka suuri kynnys tämä on? Muista, että sulla on yhtä lailla oikeus apuun kuin muilla.
Unet ovat tosi tärkeitä, koska ne viestittävät jotain sun elämästä. Kannattaa oikein paneutua pohtimaan niitä. Miksi sinua ajetaan takaa ja kuka se takaa-ajaja on? Mitä pahaa karkaat? Milloin unet alkoivat? Tapahtuiko jotain, mistä unet nyt muistuttavat? jne.
Tsemppiä!
Mene heti hakemaan apua terveyskeskuksen lääkäriltä!Kerro kaikki oireesi tarkkaan ja sano että haluat lähetteen mielenterveystoimistoon.
Jos sulla ei ole lääkitystä niin tarvitset sen heti.
Elämäsi muuttuu pikkuhiljaa valoisammaksi.Mulla ollut nuorena samanlaisia oireita ja hain apua.
Mulla on samankaltainen tilanne paitsi että en ole koskaan seurustellut. Lukion sain suoritettua mutta ei kaukana ollut että olisin keskeyttänyt. Lintsasin myös todella paljon ja tuli kiire kurssien suorittamisen kanssa. Tunsin itseni väsyneeksi ja masentuneeksi jo lukio-aikoina. Kaikki kurssit sain kasaan ja yo-kokeista pääsin läpi ihan rimaa hipoen. Lukion jälkeen päätin että en tee ainakaan vuoteen mitään kun olin niin väsynyt ja masentunut.
Sen jälkeen oli pakko mennä armeijaan ja sen sain käytyä puolessa vuodessa suurista vaikeuksista huolimatta vaikka mietinkin keskeyttämistä vähän väliä. Vasta armeijan jälkeen havahduin kunnolla ongelmiini ja lähdin hakemaan apua. Mulla oli lääkitys ja kävin keskustelemassa sairaanhoitajalle kunnes turhauduin ja lopetin kun huomasin ettei se ole auttanut mua ollenkaan. En tiedä kauanko enää jaksan uskoa että voisin päästä tästä ongelmasta.
Nyt olen pian jo 23-vuotias ja tuntuu että asiat on menny vaan pahempaan suuntaan. En jaksa enää edes hakea opiskelupaikkaa enkä töitä. Kaikki ihmiset ja asiat ahdistaa. Olen miettinyt itsemurhaa jo pitkän aikaa. Olen tiedostanut jo ainakin 2 vuoden ajan että mulla on vakava sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus. Ahdistuksen tunne menee välillä niin helvetilliseksi että voisin tappaa itseni samantien siihen paikkaan. Tuntuu siltä ettei mulla ole mitään tulevaisuutta eikä todellista syytä elää eikä mistään tule koskaan mitään.
Kiitos kannustavista kommenteista.
Olen ollut liian väsynyt vastaamaan, enkä nytkään osaa vastata mitään fiksua. Lääkäriin hakeutumista olen miettinyt jo pitkään, mutta en pysty menemään sinne. Mitä ihmettä sanoisin? Tuskin minua otettaisiin edes vakavasti. Olen niin turhautunut ja väsynyt.
Olen suunnitellut tarkkaan miten teen itsemurhan ja alkaa näyttää siltä, että todella toteutan sen suunnitelman. Olen koko ajan ahdistunut.
Olet varmaan tosi älykäs ja lahjakas ihminen. Ei lukiossa ole keskiarvo 9 jos ei tee mitään ja lintsaa muuten. Itse en ole lahjakas, ihan vain keksiverto korkeintaan. Onko niin, että sinulla on ollut vaikeata lapsena, olet joutunut vetämään aina jotakin roolia ja sinusta on tullut suoriutuja. Olet pakenut hyvään koulumenestykseen ja lahjakuuteesi.
Sinulla on ollut pitkä terapiajakso ja tunnustat, että et ole terapiassakaan uskaltanut purkaa sitä todellista ongelmaasi ja sisintäsi älykkäänä olet siinä onnistunut. Sittenkin häpeät jotenkin paljastaa, että olet heikko ja et ole saanut tulla hyväksytyksi ihan omana itsenäsi. Sinun ei ole varmaan annettu olla heikko lapsena ja olet pelännyt vanhempiesi palautetta ollessasi oma itsesi.
Olet väsynyt näyttelemään teatteria.
Älä luovuta vielä sittenkään. Viehänsä aikansa, mutta kannttaa!
Kiitos ihanasta kommentista... oikeassa olet. Lapsena minä en saanut epäonnistua, minun piti koko ajan olla täydellinen ja onnistua kaikessa - kuten veljenikin teki. Minua on aina verrattu häneen, enkä ole koskaan kelvannut omana itsenäni. Tunsin itseni arvottomaksi jo lapsena.
En pysty nukkumaan. Valvon neljättä vuorokautta ja näen harhoja. Olen viilellyt kahden päivän aikana niin paljon, etten enää hallitse sitä lainkaan.
Tähän asti olet pystynyt jotenkin pitämään aisoissa pelkosi. Nyt lähdet ihan etsimään apua. Kerrot terapiassa ihan niin tarkkaan kuin vain muistat tuntemuksia, tilnteita ja pahaa oloa mitä tuo vaatimsuten taakka on sinulle vuosien kuluessa tuonut.
Jos tuntuu että sanat tarttuvat kurkkuun ja et voi kertoa h-hetkellä lääkärillä niin kirjoittele paperille asioista: kirjoita piävkirjaan.
Sinäolet ihan hyvä vain kun olet olemassa. Et ansaitse olemassaoloasi suorittamisella. Jospa jokus ihan teitoisesti harjoitttaisit hyväksymään, että keskinkertaisuuskin ja joksu jopa epäonnistumien kuuluu ihmisoikeuksiin. Se on todella sitä aitoa elämää. Päätä että et häpeä näyttää myös elämäsäsi heikointa puolta.
Sinä et oikeastaan pyrikkään täydellisyyeen vaan et kestä epäonnistumista. Sitä ei ole vanhempasi sinulle suoneet, mutta suo tuo oikeus itsellesi. Et elä enää vanhemmille vaanvain itsellesi.
Totuus on että eivät vanhempasikaan sinulta totuudessa ylivoimaista odottaisi vaan heitä on ohjannut kasvatuksessa oma heikko itsetunto. Ota ihan haasteeksi, että paskat tämä suorittamien ja teatteri saa riittää!
Pian alat huomaamaan että elämä sujuukin kuin itsestään ja alat jopa nauttia levosta käsin. Saa ihan joskus iloita kuin saa hyvällä omalla tunnolla olla vain ihminen.
Kuulostaa että sinula on nyt todella ahdistunut olo. Masennukseen ja ahdistukseen on nykyään monenlaisia hoitomuotoja, hakeudu nopeasti lääkäriin joko terveyskeskukseen tai jos sinulla vain on rahaa niin yksityiselle lääkäriasemalle josta saat ajan nopeammin.
Jos sinun on vaikea puhua lääkärille, niin lähde liikkeelle vaikka konkreettisista asioista eli kerro että olet valvonut monta vuorokautta.
Tottakai lääkäri ottaa sinut vakavasti, sitähän varten he ovat siellä töissä. Masennus ja ahdistus on melko yleistä ja lääkäreillä on kokemusta niiden hoitamisesta.
Saitko terapian aikana muistiisi lapsuutesi ajoilta, mikä sinua silloin ajoi takaa. Olisko sinulla silloin tilnteita, joissa jouduit koko jan pelkäämään, pakenemaan. Sinulla on joitkain käsittelemättömiä pelkoja!
Kehottaisin sinua menemään päivystykseen ja kertomaan normi lääkärille olotiloistasi. Kerro että näet harhoja. Lääkäri ei voi muuta tehdä ku ottaa asian vakavasti sillä elämäsi kuulostaa todella hurjalta nyt. Sinulla on tosiaan lupa nyt mennä lääkäriin, he kyllä osaavat hoitaa sinut päivystävälle psykiatrille ja hän ehkä ehdottaa osasto hoitoa. Ota apu vastaan sillä todella tarvitset sitä! Osastot ei oo niin pahoja paikkoja mitä luullaan, ja pääasiahan on että saat itses kuntoon! Tsemppiä ja toivottavasti otat neuvostani vaarin!