Olen joskus sairastanut vaikean masennuksen ja selvinnyt siitä ilman lääkkeitä. Siitä on jo vuosia aikaa ja silloin päätin, että en enää ikinä anna minkään asian painaa itseäni niin paljon, että vaipuisin uudelleen masennukseen. Masennus tavallaan teki minusta vahvemman ihmisen. Nautin pienen pienistä asioista, liikun päivittäin ulkona (minulla on koira), yritin vaikeissa tilanteissa priorisoida asioita ja nähdä ettei tilanne niin paha lopulta olekaan.
Nyt kuitenkin tilanne on todella paha. Jouduin narsistin kouriin, mutta selvisin. Pääsin hengissä eroon. Nyt kun taistelu on tavallaan loppunut, enää ei tarvitse pinnistellä ja käydä selviytymiskamppailua, olen selvinnyt shokista ja nyt olen pysähtynyt ja samalla jotenkin lamaantunut. Traumat ovat syviä ja niiden käsittely vie ilmeisesti kauan. Olen alkanut huomata itsessäni nyt niitä samoja piirteitä kuin silloin, kun olin masentunut. Aamulla olen tolkuttoman väsynyt ja saatan torkuttaa tunninkin ennen kuin pääsen ylös. Hoidan aamurutiinit innottomasti. Kun pääsen kotiin töistä, huolehdin koirasta ja sitten saatan roikkua netissä tai maata sohvalla lopun iltaa. Kissojen WC:n saatan unohtaa siivota jne. Nyt vielä loukkasin jalkanikin, enkä pääse juoksemaan pahaa oloa pois. Koiran kanssa liikun kuitenkin vähintään tunnin ulkona töitten jälkeen.
Saan paljon iloa eläimistä ja ilman niitä olisin varmaan jo luovuttanut. Nyt en voi luovuttaa enkä täysin jämähtää, koska niistä on huolehdittava joka tapauksessa. Siltikin huomaan elämänilon kaikonneen. Yritin vähän deittaillakin ja huomasin, että miesten läheisyys lähinnä ahdistaa minua, enkä jaksa panostaa mihinkään. Teeskentelen sitä samaa vanhaa iloista itseäni ja nauran vaikka väkisin, mutta olen sisältä todella uupunut ja nyt tätä kirjoittaessani meinaa kyyneleet kihota silmiin, kun vasta ymmärrän kuinka lähellä reunaa jo kuljen. Pelottavaa.
Minulla ei ole tähän selviytymisaseita. Syyt masentumiseen ovat nyt aivan erit kuin vuosia sitten. En tiedä mitä tekisin, jotta voisin estää kuoppaan putoamisen. Elämä tuntuu nyt jotenkin sinnittelyltä. Yritän jaksaa, mutta on niin perhanan vaikeaa löytää ilon aiheita. On niin pimeääkin, märkää ja harmaata. Voi nyt hemmetin hemmetti!
Nyt kuitenkin tilanne on todella paha. Jouduin narsistin kouriin, mutta selvisin. Pääsin hengissä eroon. Nyt kun taistelu on tavallaan loppunut, enää ei tarvitse pinnistellä ja käydä selviytymiskamppailua, olen selvinnyt shokista ja nyt olen pysähtynyt ja samalla jotenkin lamaantunut. Traumat ovat syviä ja niiden käsittely vie ilmeisesti kauan. Olen alkanut huomata itsessäni nyt niitä samoja piirteitä kuin silloin, kun olin masentunut. Aamulla olen tolkuttoman väsynyt ja saatan torkuttaa tunninkin ennen kuin pääsen ylös. Hoidan aamurutiinit innottomasti. Kun pääsen kotiin töistä, huolehdin koirasta ja sitten saatan roikkua netissä tai maata sohvalla lopun iltaa. Kissojen WC:n saatan unohtaa siivota jne. Nyt vielä loukkasin jalkanikin, enkä pääse juoksemaan pahaa oloa pois. Koiran kanssa liikun kuitenkin vähintään tunnin ulkona töitten jälkeen.
Saan paljon iloa eläimistä ja ilman niitä olisin varmaan jo luovuttanut. Nyt en voi luovuttaa enkä täysin jämähtää, koska niistä on huolehdittava joka tapauksessa. Siltikin huomaan elämänilon kaikonneen. Yritin vähän deittaillakin ja huomasin, että miesten läheisyys lähinnä ahdistaa minua, enkä jaksa panostaa mihinkään. Teeskentelen sitä samaa vanhaa iloista itseäni ja nauran vaikka väkisin, mutta olen sisältä todella uupunut ja nyt tätä kirjoittaessani meinaa kyyneleet kihota silmiin, kun vasta ymmärrän kuinka lähellä reunaa jo kuljen. Pelottavaa.
Minulla ei ole tähän selviytymisaseita. Syyt masentumiseen ovat nyt aivan erit kuin vuosia sitten. En tiedä mitä tekisin, jotta voisin estää kuoppaan putoamisen. Elämä tuntuu nyt jotenkin sinnittelyltä. Yritän jaksaa, mutta on niin perhanan vaikeaa löytää ilon aiheita. On niin pimeääkin, märkää ja harmaata. Voi nyt hemmetin hemmetti!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vau,voiko vaikeasta masennuksesta selvitä ilman lääkkeitä? Mullon tuo tauti,on ollu jo kauan...enkä olis ilman lääkkeitä selevinnyt kun niidenkin kanssa on tehnyt tiukkaa.
Kyllä siitä voi! Mutta tein itseni kanssa silloin paljon töitä :) Jouduin jonottamaan psykiatrille kaaaauan, mutta kun sinne vihdoin pääsin, olin jo alkanut itse työstää asiaa, enkä mielestäni ollut enää niin pahassa jamassa. Silloinkin minulle diagnosoitiin vaikea masennus. Psykologi antoi lääkkeitä puoliväkisin ja söin niitä noin viikon. Sain kammottavia oireita niistä, enkä voinut syödä niitä pidempään. Kävin muutamia kertoja psykiatrilla juttelemassa, mutten kokenut saavani siitä mitään irti ja niin se jäi. Olin jo aloittanut paranemisen ja jatkoin samaa rataa. Nyt olen ollut terve jo melkeinpä kymmenen vuotta, kunnes nyt se taas vaanii kantapäissä kiinni.
Mutta kiitos kun tulit halventamaan tarinaani kommentillasi :) Tuosta oli mulle tosi paljon hyötyä!
juuri ilmenee se syykin, miksi olet vajoamassa uudestaan: ihan tutkittu juttu, että masennuksesta voi selvitä ilman minkäänlaista apua, mutta toisaalta, se uusiutuu helpommin, jollei esimerkiksi masennukseen johtaneita syitä ja ajatuksenkulkuja saada korjattua. Itselle myös kokemuksena tuttua tuo hetkellinen/pidempikin olon paraneminen, mutta sitten taas esim. stressaavassa elämäntilanteessa mennään samojen masiskaavojen mukaan, itsari houkuttelee yhtäkkiä kummasti jne.
Kyllä olen edelleen sitä mieltä, että paraneminen lähtee ensisijaisesti itsestä ja oman ajattelun muuttamisesta. Näin tein ensimmäisen jälkeen ja tulin kyllä aivan terveeksi. Siitä ei ole kysymystäkään. Olen kokenut paranemisen jälkeen huomattavia kommellusjaksoja masentumatta.
Tämä viimeisin kokemus oli vain jotain aivan omaa luokkaansa ja oma itseni on osin kadoksissa edelleen, vaikka olen asiaa työstänyt jo noin 7 kuukautta. Minussa on osia, joita narsisti on minuun istuttanut, jotka eivät ole oikeaa minää. Nyt kun olen päässyt työstössä tähän asti, olen alkanut kokea masennuksen oireita. Pimeys ei nyt ainakaan auta asiaa. Minun on vaikea arvioida, tarvitsenko keskusteluapua vai en. Shokkivaiheessa heti narsistista irtaantumisen jälkeen hakeuduin terveydenhoitajalle, jonka kanssa selvisin shokista. Nyttemmin minulle selvisi eilen, että olin oikeastaan siihen aikaan ollut psykoottinen, en vain itse sitä tajunnut. Oireet olivat selvät. Eilen lueskelin aiheesta ja totesin, että kärsin ahdistuskohtauksesta tms, jossa oli äkillisen psykoosin piirteitä. Psykoosi kasvoi minulla sen aikaa, kun asuin narsistin kanssa. Ei hallusinaatioita (kai), mutta harhakuvitelmia kyllä, joihin liittyi voimakasta pelkoa.
Sain siis järjellä purettua harhakuvitelmat. Olen aina ollut voimakkaasti maalaisjärkeen perustava ihminen ja olen päässyt järkelemällä eroon myös pakko-oireesta, jonka sain aivotärähdyksestä. Tämä tapahtui lapsena.
Uskon vakaasti mielen voimaan. Mieli vaikuttaa myös fyysiseen kehoon. Vaikka uskon näin ja tiedän, miten minun pitäisi muuttaa ajatteluani, en jotenkin jaksa. Pitäisikö tässä meditoida enemmän, mistä aloittaisin? Mistä löydän sen tarmon ja halun, kun sitä ei ole? Tekee mieli sammuttaa puhelin ja vajota sohvalle.
"Pitäisikö tässä meditoida enemmän, mistä aloittaisin? Mistä löydän sen tarmon ja halun, kun sitä ei ole? Tekee mieli sammuttaa puhelin ja vajota sohvalle."
Sammuta puhelin ja vajoa sohvalle. Älä vaadi itseltäsi tarmoa ja halua, jos ei siltä tunnu. Tärkeintä lienee, ettet soimaa siitä itseäsi vaan annat itsellesi luvan levätä, palautua raskaasta kokemuksesta. Jos pystyt nukkumaan ja syömään, tuskin mitään akuuttia tarvetta hakeutua hoitoon. Hoitoon hakeutuminen ei silti osoita, ettei kykenisi itsestään huolehtimaan, päinvastoin, se osoittaa, että välittää itsestään.
"Minun on vaikea arvioida, tarvitsenko keskusteluapua vai en. "
Tekstisi perusteella suosittelisin. Ei siitä ainakaan haittaa olisi.Nyt voit vielä ammattilaisen kanssa saada kiinni niistä masentavista "istutuksista" ennenkuin ne lamaavat totaalisesti. Ja sitten ei todellakaan jaksa pitää itsestään huolta...
Jos ystäväsi kertoisi sinulle noista sinun kokemuksistasi, mitä itse neuvoisit hänelle?
Riippuu ystävästä. Minä olen aina ollut se, joka on vahva ja jaksaa. Ulospäin minusta näkyy kaikkea muuta kuin yllä kertomaani. Psykoosissa ollessani kävin terkkarilla ja hänkin parin päivän jälkeen sanoi, että näytän jo ihan hyvältä ja toivotti hyvää jatkoa. No uskoin sen ja siihen tyydyin. Todellisuudessa vain akuutti shokkitila oli helpottanut. Unohtelin asioita solkenaan, työt kasaantuivat pöydille ja jouduin tuon tuostakin pyytelemään anteeksi unohduksia. Oli päiviä, kun en saanut yhtään mitään konkreettista aikaiseksi. Unohdin myös arkielämästä lähes kaiken sovitun, jos en heti merkinnyt sitä puhelimen kalenteriin. Kykenin hoitamaan kaikki välttämättömät asiat, kuten nyt muuttoasiat, hyvin nopeasti ja tehokkaasti. Silläpä kukaan perheestä tai ystävistäkään ei varmaan osannut epäillä mitään vakavaa. En myöskään halua turhaan huolestuttaa ketään ;) fiksua eikö?
Ylipäätään näin kun yritän muistella, en juuri muista viime keväästä mitään, enkä paljoa kesästäkään. Olen ollut aivan ulapalla :D Olenkohan edelleen? Todella vaikea sanoa.
Mutta pointti siis. Jos joku ystävistäni kertoisi minulle nämä asiat, joita minulle on tapahtunut, olisin suorastaan kauhuissani. Istuttaisin hänet tuoliin ja keskusteltaisiin perusteellisesti. Todennäköisesti pakottaisin psykologille. Mutta näin, koska tiedän, mistä on kyse, kun on asunut narsistin kanssa. Sekin tässä on ollut koomista, ettei kukaan oikein uskalla suhtautua asiaani muuten kuin, noh, kauhistellen ja siitä halutaan puhua melko vähän. Kukaan tuttuni ei ole kokenut narsistia, eikä heillä ole ymmärrystä sellaisesta. Narsistit ovat niin julmia ja niin läpeensä pahoja, moraalittomia, ettei normaali ihminen sitä kykene käsittämään. En itsekään sitä ymmärtänyt, ennen kuin itse koin. Vaikka olen kokenut, en siltikään kykene käsittämään, miten joku voi tehdä sellaisia asioita, miten joku kykenee sellaiseen?!
Pari ihmistä löysin siinä alkuun, joiden kanssa jauhoin ja jauhoin ja jauhoin tapahtuneita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, ja siitä oli suunnattomasti hyötyä. Vaan hekään eivät arvanneet, että mielentilani oli niin järkyttävä. En itsekään tiennyt. Ennen kuin nyt. Ja taas olen selvinnyt ja pärjännyt ja jaksanut, ilman sen enempää apua. Hoen itselleni, että olen vahva, en tarvitse apua. Milloin kamelin selkä katkeaa? Mistä tunnistan tarvitsevani apua, kun en sitä itse selvästikään huomaa? Tällä hetkellä koen olevani todella voitolla verrattuna keväiseen. Ompas hankalaa.