Nyt on jotenkin sellanen tilanne, että tälle on PAKKO tehdä jotain.
Olen sairastanut jo vuosia ja erilaisilla diagnooseilla, epävakaan persoonallisuuden takia olo myös vaihtelee ihan jatkuvasti tosi paljon.
Tällä hetkellä on menossa tällanen masennuskausi, kestänyt jo pari kuukautta. Olen sairaslomalla, makaan kotona 24/7, en jaksa siivota, syödä, ulkoilla, nähdä kavereita, opiskella, lukea, tehdä yhtään mitään. Ja tää tilanne todella ahdistaa. Monesti on tuntunut tää kämpän ilma ihan tukehduttavalta, haluis vaan mennä ulos edes hetkeksi, muttei yksinkertasesti PYSTY. Oon ollut viis päivää nyt kokonaan neljän seinän sisällä. Pystyn kyllä yleensä käymään kaupassa, nyt ei ole ollut niin pakottavaa tarvetta, että olisin jaksanut mennä.
Tiedän, että ulkoilu, liikunta, harrastukset, ystävät jne auttaisi, mutta miten ihmeessä tästä suosta saa itsensä nostettua edes siihen alkuun, että ne voisi alkaa auttaa? Kun ei kykene edes kattomaan päivän posteja tai pukemaan päälleen. Terapiaankaan en jaksanut viime viikolla mennä, tällä viikolla pakko yrittää paremmin.
Plen kyllä monenlaista sairastanut ja monenlaisesta selvinnyt, mutta tällainen täysi lamaannus on ihan uutta. Toisaalta asun myös ensimmäistä kertaa yksin tällaisen kauden aikana, joten se tekee tästä vielä vaikeampaa.
Onko kellään omia selviytymistarinoita juuri tällasesta lamaannuksesta?
Olen sairastanut jo vuosia ja erilaisilla diagnooseilla, epävakaan persoonallisuuden takia olo myös vaihtelee ihan jatkuvasti tosi paljon.
Tällä hetkellä on menossa tällanen masennuskausi, kestänyt jo pari kuukautta. Olen sairaslomalla, makaan kotona 24/7, en jaksa siivota, syödä, ulkoilla, nähdä kavereita, opiskella, lukea, tehdä yhtään mitään. Ja tää tilanne todella ahdistaa. Monesti on tuntunut tää kämpän ilma ihan tukehduttavalta, haluis vaan mennä ulos edes hetkeksi, muttei yksinkertasesti PYSTY. Oon ollut viis päivää nyt kokonaan neljän seinän sisällä. Pystyn kyllä yleensä käymään kaupassa, nyt ei ole ollut niin pakottavaa tarvetta, että olisin jaksanut mennä.
Tiedän, että ulkoilu, liikunta, harrastukset, ystävät jne auttaisi, mutta miten ihmeessä tästä suosta saa itsensä nostettua edes siihen alkuun, että ne voisi alkaa auttaa? Kun ei kykene edes kattomaan päivän posteja tai pukemaan päälleen. Terapiaankaan en jaksanut viime viikolla mennä, tällä viikolla pakko yrittää paremmin.
Plen kyllä monenlaista sairastanut ja monenlaisesta selvinnyt, mutta tällainen täysi lamaannus on ihan uutta. Toisaalta asun myös ensimmäistä kertaa yksin tällaisen kauden aikana, joten se tekee tästä vielä vaikeampaa.
Onko kellään omia selviytymistarinoita juuri tällasesta lamaannuksesta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ole hyvä ihminen itsellesi armollinen ja anna aikaa toipumiseen. Lepää hyvin, nouset ja teet pikku hiljaa asioita joihin koet kykeneväsi. Vaihda maisemaa. Onko sinulla ystäviä joka veisi sinut ulos, lenkille joskus silloin tällöin? Itse kun olin samanlaisessa lamaannuksessa kuin sinä, hyvä ystäväni vei minut viikonloppumatkalle. Tosin en jaksanut siellä tehdä mitään mutta ympäristön vaihdos teki hyvää.
Sanoit käyväsi terapiassa, onko siitä ollut apua? Joskus voisi terapeutin vaihto tehdä terää. Samojen asioiden jauhaminen saattaa ylläpitää masennusta ja lamausta.
Pyydä apua.
Itse "taistelin"ahdistuksen ja masennuksen kanssa koko kesän(masennus on ollut kauan aikaa) Mut mä en voi sietää sitä kirkasta auringon paistetta .....kun mieli on musta niin haluaisi vaan olla rauhassa hämärässä.Eikö ole hullua,ei voi sanoa kenellekään et ei tykkää kesästä vaan nää syksypimeät on ihania.
En ole - onnekseni - tuollaista kokenut, mutta tietyllä tavalla tilanteeni on samanlainen: en kykene elämänmuutoksiin, jotka toisivat elämään laatua. Käyn yhä töissä, vaikka jokainen aamu on kuin teuraalle vietäisiin - enkä sitten juuri muuta teekään. Töiden vuoksi on pakko peseytyä ja huolehtia vaatteista ja yritän riippua väkisin työelämässä niin kauan kuin pystyn, koska kotona oleminen ei korjaa mitään, päinvastoin. Myös parisuhde sitoo hennolla langalla normaalielämään.
Minäkin tiedän, että liikunta ja yleensäkin ihmisten pariin lähteminen olisi hyväksi, mutta a) lähteminen on liian vaikeaa ja b) silloin kun lähteminen onnistuu, tuloksena on kolmen päivän väsymys, ahdistus ja itkuinen olo. Millä ihmeellä sen vaikeimman askeleen saisi otettua ilman että luovuttaa?
Olen kokeillut melkeinpä kaikki mahdolliset lääkkeet (useinhan ne juuri auttavat ihmisen takaisin jaloilleen ja ihmisten pariin) ja olen nyt aloittanut terapian. Valoa ei vain näy. Kaikki on samaa harmaata. =/ Samaa on jatkunut jo kymmenisen vuotta.
Minä tiedän keinot, koska olen itse selvinnyt niiden avulla.
Tarvitset esimerkiksi adaptogeeni kasveja.
Maca jauhe auttaa
http://www.superfoodit.com/maca.html
http://www.luontaisporssi.fi/shop/product_catalog.php?c=141
http://www.puhdistamo.fi/tuotteet/product_catalog.php?c=127
Lisäksi tryptofaani jauhetta ja tyrosiini jauhetta.
Tryptofaani on serotoniini aivojenvälittäjäaineen raaka-aine.
Nukut hyvin ja masennus helpottuu.
http://www.luontaisporssi.fi/shop/product_details.php?p=626
Tyrosiini on aminohappo joka toimii elimistössä mm. kilpirauhashormonien, melaniinin ja ns. katekoliamiinien eli dopamiinin, noradrenaliinin ja adrenaliinin esiasteena.
http://www.luontaisporssi.fi/shop/product_details.php?p=1168
HUOM!
Tryptofaania ei voi käytää yhtäaikaa SSRI masennuslääkkeen kanssa.
Kävin pohjalla tänä vuonna, jolloin en päässyt ylös sängystä, en syönyt, en käynyt ulkona, en saanut nukuttua... aika katosi kokonaan enkä jaksanut käydä läpi pakollisia posteja. Meinasin antaa itseni nääntyä nälkään ja janoon, antaa mennä laskujen ulosottoon jne. Onneksi on ollut joitakin tuttuja ja sukulaisia, jotka "pakottivat" hoitamaan perusasiat.
Pakotan itseni joka päivä ulos lenkille, teen ruuan ja hoidan laskut. Ihmisiä en välitä tavata. Aikalailla päivät kuluu edelleen kotona eikä työ/opiskelu pahemmin kiinnosta. Välillä tekisi edelleen mieli jäädä sängynpohjalle aamuisin. Oikeastaan minulle on sama, olenko vai enkö ole olemassa. Ei minulla ole mitään suuria unelmia. Tykkään periaatteessa elää rauhassa. Onneksi jotkut asiat vielä kiinnostaa, mutta ns. peruselämä ei taida minulta koskaan onnistua.