Mulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa

Tiedätkö juuri tuolta minustakin usein tuntuu..

Joo toi on kumma juttu, musta tuntuu että en pysty oleen oma itteni kuin perheeni kanssa ja sitten muiden kanssa oon vaan ihan tuppisuuna kun ei oo mitään sanottavaa.

itellä sama, mut yleensä ei ole mitään sanottavaa edes äitille, niin että ite avaisin keskustelua

Sama homma, ei hirveesti helpota uusiin ihmisiin tutustumista.

Hyvä kun on edes joskus hiljaista eikä sitä iänikuista hölötystä.

Hei, olisikohan teille jotain apua näistä:

Miten keskustelu avataan:
http://alaksolee.blogspot.com/2010/09/miten-keskustelu-avataan.html

Miten keskustelua jatketaan:
http://alaksolee.blogspot.com/2011/01/miten-jatkaa-keskustelua.html

Mulla oli tollasia oireita kans aikasemmin, mut kun ikää tuli tarpeeks niin asia kääntyikin päälaelleen. Nykyisin se olen minä, kuka aloittaa aina keskustelun saapuessaan! Kaikki tietää sen ja odottaa, että mitäs sieltä tänään tulee :)
Tottakai tähän kesti aikansa ja vaiheensa, tietty piirien vaihtuminen, mutta oih, kyllä minä nyt olen onnellinen, onnellisempi kuin moni muu! (Aina on ihmisiä joilla on asiat huonommin...)
Jos multa kysytään niin se on että sun tarviis innostua elämästäsi, niin että sua kiinnostavat asiat alkais kiinnostaa muitakin. Ja että niitä omia juttuja ylipäätään olis. Sitte alat kyllä keksimään myös puheenaihetta - ei itsekritiikki ja huonommuudentunne paina.
Rohkaisut sinne: kommunikoinnissa on mahdollista kehittyä niinkuin kaikissa muissakin taidoissa!

Hyvä että aloit puhua vaikka ihan tuntemattomillekin:)
Niiin niitä kavereita saa:)

Mullakin on sellainen ongelma, että mun on tosi vaikea keksiä mitään sanottavaa. Kysymyksiinkin vastaan melkein aina ihan lyhyesti ja vasta myöhemmin tajuan, mitä muuta olisin voinut sanoa jotta muut tajuaisi, että haluan jutella niiden kanssa.

Mistä päin te muut muuten olette? Jos joku sattuisi olemaan täältä Lounais-Suomesta, voitaisiin ehkä harkita tapaamista ja katsoa, löydetäänkö yhdessä jotain lievitystä ongelmaan.

Mun pitäis olla sosiaalinen ihan riippumatta siitä että useimmat ihmiset joka tapauksessa inhoavat mua.

Suurin osa ihmisistä olis taatusti vain tyytyväisiä jos mä tappaisin itseni. Mua arvostellaan joka paikassa mihin menen, ihan julkisillakin paikoilla ihmiset kommentoivat täysin avoimesti (eivät tietenkään mulle sano mitään, eihän mulle voi puhua, vaan keskenään mutta silti kommentointi on "avointa"). Ite kuvittelee olevansa kuitenkin jokseenkin tavallinen, mutta tosiasiassa mä jotenkin hyppään ihmisten silmille, olen vääränlainen, mä esimerkiksi haisen aina pahalle ja tämä ei riipu yhtään millään tavalla siitä miten usein pesen itseäni ja vaatteitani.
Mutta munhan pitäisn tietysti myös olla positiivinen ja sosiaalinen ihan riippumatta siitä miten helvetin paljon paskaa ihmiset joka paikassa jatkuvasti syytävät mun niskaani, koska positiivisena ja sosiaalisenahan mä olisin oikeanlainen ihminen eikä mua tarvittis arvostella niin että ihan on omaa syytä kaikki...

Lainaus toisesta ketjusta tuntuu erittäin osuvalta: "Sitä itse välillä luulee optimistisesti, että näyttää ja käyttäytyy normaalisti mutta ei sitä omaa mitä lie vaivautuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa pysty peittämään vaan se näkyy läpi joka kerta.
Omassa ilmeessä ja eleissä on pakko olla joku telli josta toinen näkee heti, että tolle ei kannata edes puhua. Joskus sen näkee ihan suoraan kun esittelee itsensä toiselle, vaikka se toinen olisi puhelias tyyppi niin mulle ei edes yritä puhua mitään."

Kaikki eivät ole laumaeläimiä ja hännänheiluttajia. Ei ole väärin pitää omaa reviiriä itsellään, eli välimatkaa muihin ihmisiin. Joskus tarkkaililijan rooli on antoisampi kuin ryhmän keskellä pyöriminen. Ihmisen geenit vaikuttavat siihen olemmeko seurallisia vai emme.Kun yväksyy itsensä erakkoluonteena tulee onnelliseksi jo siitä että ei tarvitse olla mitään muuta kuin se mikä aidosti on. Siitä rauhasta tulee varmuus itsekunnioitus ja rauha jonka muut ihmiset aistivat. Voit hymyillä hasuille pilville, linnuille, omille hupaisille ajatuksille. Ottaa kuvia luonnosta ja kirjoittaa luontopäiväkirjää.Kun on rauhassa itsensä kanssa yrittämättä muuttaa itseään toiset ilahtuvat läsnäolostasi vaikka et sanoisi sanaakaan. Suomaliseen kansanluonteeseen kuuluu määrätynlainen ylevä hiljaisuus mikä ei tarkoita toisten halveksimista vaan itsensä hyväksymistä niissä olosuhteissa missä kulloinkin sattuu olemaan. Tyhjät fraasit ovat keskustelun avaimia niihin voi tarttua tai sitten ei eikä niistä kannata loukkaantua puolin eikä toisin. Iloitaan elämästä, se on jo pelkkänä ilmiönä ainutlaatuinen.

Kyllä sen on kuule niin , että jos ois kaveri mulla , niin mä kertoisin sille , että mulla ei ole mitään sanottavaa. Mielummin kirjoittaisin. Mutta postikaan ei kulje. (tämähän olisikin hienoa Heikki Kinnusen äänellä)

sitten kun joutuu mielenterveyshoitoon, sitten vasta pitääkin olla sosiaalinen.
tai tulee satikutia!

t. mielenterveyshoitaja