Yksinäinen uneton

Olen nuori yksinäinen nainen. Kavereita löytyy ja muutama ystäväkin jotka pelastavat paljon mutta sisimmässäni koen silti olevani yksinäinen. Kaikki tuntuvat jatkavan elämäänsä, löytävät parisuhteen ja jatkavat elämää, kulkevat kauemmas minusta ja minun elämästäni. Isäni on löytänyt itselleen uuden rakkaan, veljelläni on lapsia ja parisuhde, kavereiden tilanteista puhumattakaan. Mikä minussa on vikana, miksi minä en ansaitse samaa?

Kaipaan vierelleni ihmistä, tarkemmin miestä, jolle minä merkitsen jotain enemmän kuin muut ja joka merkitsee minulle yhtä paljon. En ole kylän kaunein tyttö ja liikakilojakin löytyy muutama mutta peiliin katsoessani en näe mitään niin pahaa etteikö minua voisi pidempäänkin katsella. Olenko sitten luonteeltani niin mätä että minuun ei haluta tutustua sen enempää. Olen tässä muutaman uuden tuttavuuden tavannut ja vaikka molemmat osapuolet ovat tietoisia että kumpikaan ei yritä mitään kaveruutta enempää niin miksi näistä tuttavuuksista saa repimällä repiä keskustelua irti? Olenko minä niin ahdistava ihminen että minun kanssani ei voi edes kaverina keskustella?

Onhan minulla ongelmanikin, keskeneräinen masennuksen hoito, itseluottamuksen puutetta ja ne liikakilot. Mutta niistäkin olisi helpompi selvitä jos olisi joku tukemassa ja auttamassa. On aika rankkaa näin iltaisin kun on aikaa ajatella asioita ja itku tulee eikä ketään joka lohduttaisi.

En tiedä mitä tällä kirjoituksella haen takaa, kommentteja, neuvoja? Kuinka kukaan voi vastata mikä minussa on vialla kun ei tunne minua. Ehkä toivon että tämä helpottaa omaa oloa kun saa vähän purkaa ajatuksia, ja ehkäpä vertaistukea muilta yksinäisiltä, kuka tietää..