En tiedä mitä enää itselleni tekisin, olen aivan poissa tolaltani tässä tilanteessa. Kaikki alkoi siitä kun kirjoitin tänä syksynä ensimmäistä kertaa yo-kirjotuksissa, ruotsin ja äidinkielen. Luulin jo saaneeni äidinkielestä M:n, mutta nyt tulikin karmea todellisuus esiin kun kävin tarkastamassa tulokseni: sekä ruotsi, että äidinkieli olivat vain C. Ensi keväänä minun on tarkoitus kirjoittaa maantieto, englanti ja saksa sekä vuoden päästä syksyllä lyhyt matikka ja historia tai biologia. Nyt minulle sanottiinkin, että valmistun jo keväällä koska pakollisten kirjoitettavien aineiden lukumäärä täyttyy. Se tarkoittaa sitä, että joudun muuttamaan aikaisempaa suunnitelmaani jonka mukaan olisin hakenut yliopistoon vasta 2013, joten voinkin hakea jo nyt. Olen sekaisin tässä tilanteessa... Olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, että jään Kuopioon sillä muualle en voi psyykkisistä syistä lähteä ja haluaisin ehdottomasti luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Tietokonetiede ja ympäristötiede kiinnostaisivat kovasti, mutta en usko koskaan pääseväni todella opiskelemaan saati sitten pärjääväni opinnoissa... Ja mihinkään muuhun kuin tohtorintutkintoon ja tutkijan virkaan en tyydy/alennu.
Mutta hei, osaako kukaan auttaa minua? :/ Miten ihmeessä voin päästä tuollaisilla papereilla sisään ja miten selviän pääsykokeista, kun ei yhtään pysty lukemiseen keskittymään ja kaikki muut ovat elämän kilpailussa minua parempia??? :( Itkettää ja ahdistaa... Kukaan ei osaa minulle sanoa mitään, äitikin oli 30 vuotta sitten yliopistossa ja pääsi suoraan papereilla ja kavereita minulla ei ole. Kukaan ei edes tiennyt, mitä pitää kirjoittaa ja missä järjestyksessä jotta valmistuisin vasta kolmannella kerralla ylioppilaaksi ja saisin kaikki pisteet käyttöön pääsykokeissa... Koen olevani täysin turha otus täällä maan päällä jos en pääse opiskelemaan ja saa suunnitelmiani läpi... Minun pitäisi jo muutaman kuukauden päästä ilmottautua kokeisiin ja sitten mennä... Jo koetilaisuuteen meno on ahdistavaa. Ja kysymykset siellä ovat varmasti sieltä vaikeimmasta päästä, joista vain nerot selviävät. Siellä salissa heihin kuuluvat varmasti kaikki muut paitsi minä :/ Häviän jatkuvasti muille...
Mutta hei, osaako kukaan auttaa minua? :/ Miten ihmeessä voin päästä tuollaisilla papereilla sisään ja miten selviän pääsykokeista, kun ei yhtään pysty lukemiseen keskittymään ja kaikki muut ovat elämän kilpailussa minua parempia??? :( Itkettää ja ahdistaa... Kukaan ei osaa minulle sanoa mitään, äitikin oli 30 vuotta sitten yliopistossa ja pääsi suoraan papereilla ja kavereita minulla ei ole. Kukaan ei edes tiennyt, mitä pitää kirjoittaa ja missä järjestyksessä jotta valmistuisin vasta kolmannella kerralla ylioppilaaksi ja saisin kaikki pisteet käyttöön pääsykokeissa... Koen olevani täysin turha otus täällä maan päällä jos en pääse opiskelemaan ja saa suunnitelmiani läpi... Minun pitäisi jo muutaman kuukauden päästä ilmottautua kokeisiin ja sitten mennä... Jo koetilaisuuteen meno on ahdistavaa. Ja kysymykset siellä ovat varmasti sieltä vaikeimmasta päästä, joista vain nerot selviävät. Siellä salissa heihin kuuluvat varmasti kaikki muut paitsi minä :/ Häviän jatkuvasti muille...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voithan sinä hyvä ihminen hakea vasta vuonna 2013, kuten olit suunnitellut. Ei sitä kukaan estä. Ja jos et pääse yliopistoon, niin menet sitten muualle. Maailma on muuttunut 30 vuodessa aivan toiseksi, joten äitiisi et voi mitenkään itseäsi verrata. Ennen maailmassa mentiin oikikseenkin vain ovesta sisään jos siltä tuntui. Nykyisin sinne mennään neulansilmän läpi sullomalla.
Yliopistoon pääseminen ei vaadi neroutta, vaan ahkeruutta ja maalaisjärkeä. Ja pikkuisen tuuria myös. Kannattaa keskittyä kokonaisuuksiin ja siihen, mikä tuntuu tärkeältä.
En suostu menemään minnekään muualle kuin Kuopion yliopistoon. Vaikka siellä ei olisi edes kiinnostavia aloja, mikään muu ei minulle ole vaihtoehto. Nyt onneksi sieltä löytyi useampi jota voisin opiskella mielihyvin.
Jos tuo on totta, mielestäni maailma on muuttunut paljon huonompaan ja epäoikeudenmukaisempaan suuntaan... En kyllä väitä, ettei se sellainen olisi aina ollut, vaan se todellakin on.
Joo, ja maailma on muuttunut myös siten, että maisterin papereilla ei välttämättä saa töitä. Itsekin valmistuin tänä vuonna, ja joka paikkaan on ollut kymmeniä tai satoja hakijoita, joten ei päivä paista risukasaan, ei. Joten opiskelemaan pääsy on vain yksi etappi elämässä, sitten pitäisi vielä valmistua ja työllistyä ja on tää niin vaikeeta.
Itse ajattelinkin hankkia tohtorinhatun ja jäädä yliopistolle tutkijaksi
Mutta kaikista vaikeinta tässä elämässä on itsenäistyminen ja omillaan pärjääminen, siihen minusta ei ehkä ole... Pitää aina olla joku omaishoitaja vieressä katsomassa, että menen kouluun, lenkille, kauppaan, etten kuole nälkään, etten valvo öitä...
Eivät akateemiset tutkijan paikatkaan mitään leppoisia suojatyöpaikkoja ole, vaikka sellaisen kuvan voi jostain saada. Olen ymmärtänyt, että niissä jos missä on epävarmuutta mm. rahoituksen jatkumisesta ja omaan osaamiseen liittyvien työpaikkojen määrästä. Riippuu tietysti alasta.
Olet vielä nuori, ja ehdit moneen kertaan miettiä, mitä haluat tehdä "isona". Yritä keskittyä yo-kirjoituksiin nyt ja mahdollisiin pääsykokeisiin vasta sen jälkeen. Olen ymmärtänyt, että luonnontieteellisiin tiedekuntiin (yliopistosta riippumatta) ei ole kovinkaan vaikeaa päästä, joten tutustupa ensin koetehtäviin ja sisäänpääsyrajoihin ennen kuin rupeat liikaa hermoilemaan asiasta.
Lopuksi on sanottava, että tärkeintä on tietää, mitä itse haluaa. Ota selvää eri vaihtoehdoista, äläkä vertaa itseäsi liikaa muihin. On aivan totta, että nykyään menestymistä opinnoissa/työmarkkinoilla/elämässä yleensä korostetaan aivan liikaa, tyyliin "yrityksessämme on loistavia työmahdollisuuksia huippulahjakkuuksille". Mutta entäs me tavalliset? Todellisia huippulahjakkuuksia on kuitenkin suht harvassa.
Kaikki akateemisen tutkijan paikat (lähes kaikki) ovat muutamaa poikkeusta vailla määräaikaisia. Eli neljän vuoden pätkiä, riippuu alasta. Ja sitäkin pätkää on vaikea saada ja väikkäriä tehdessä mahdollinen saatava raha on 1500 kuussa apurahana, hakijoita yleensä 15 joista pari saa sen.
Tämä ei ole lannistamista, vaan realismia, anteeksi, jos olen ilkeä..
Mutta tottakai kannattaa yrittää, sinä voit olla se onnekas jota lykästää ja luot merkittävän ja ennenkaikkea itseäsi innostavan uran haluamallasi alalla.
Nuorena moni asia tuntuu ylipääsemättömältä, ei huolta, vanhempana asiat tuntuvat sitten läpipääsemättömiltä:)
Sinun tilanteessasi menisin sinne pääsykokeisiin ihan kokeeksi. Siis ettet asettaisi itsellesi ehdotonta vaatimusta päästä ensimmäisellä kerralla sisään. Sitten kun luet seuraavaan pääsykokeeseen tiedät jo, millaista kokeissa on ja minkä tyyppisiä kysymykset ovat. Toisella kerralla ei enää jännitä niin paljon.
En minä niin sitä palkkaa ajattele... Jos palkka on 10000e kuussa, siitä jää takuulla 9400e yli koska elän kitsaasti joka tapauksessa ja ajattelen rahan olevan arvokasta vain säästettynä, ei käytettynä. Anteeksi, saatan olla hullulta kuulostava mutta olenhan vasta täyttänyt 19. Aion myös kyllä sitten yrittää toimia professorina vaikka ei siihenkään virkaan ole välttämättä helppo päästä
Ryhdistäydy hyvä ihminen!
Ei ole mikään pakko mennä jo nyt pääsykokeisiin. Valmistaudu pari vuotta, kyllä luulisi että siinä ajassa ehtii oppia aika perusteellisesti koealueen tiedot.
"Jo koetilaisuuteen meno on ahdistavaa. Ja kysymykset siellä ovat varmasti sieltä vaikeimmasta päästä, joista vain nerot selviävät. Siellä salissa heihin kuuluvat varmasti kaikki muut paitsi minä :/ Häviän jatkuvasti muille..."
Kysymykset eivät ole ylivoimaisen vaikeita, koska yliopistot haluavat muitakin kuin poikkeuksellisia huippuyksilöitä. Tuskin kenelläkään muulla kokeen suorittajalla on helppoa. Kun itse päästyäni yliopistoon juttelin pääsykokeista muiden sen läpäiseiden kanssa, kaikki, mukaanlukien minä, olivat sitä mieltä että kysymykset olivat hirveitä, eikä kukaan väittänyt koetta helpoksi. Suurin osa yliopistoissa opiskelevista on ihan tavallisella järjellä varustettuja ihmisiä, jotka vain ovat perehtyneet riittävän hyvin pääsykoemateriaaliin.
Unelmia ei saavuteta etukäteen murehtimalla.
tuo kyllä kuulostaa ristiriitaiselta:
"Olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, että jään Kuopioon sillä muualle en voi psyykkisistä syistä lähteä ja haluaisin ehdottomasti luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Tietokonetiede ja ympäristötiede kiinnostaisivat kovasti, mutta en usko koskaan pääseväni todella opiskelemaan saati sitten pärjääväni opinnoissa... Ja mihinkään muuhun kuin tohtorintutkintoon ja tutkijan virkaan en tyydy/alennu."
Jos et ylipäätään uskalla muuttaa kotipaikkakunnaltasi, koska psyykkinen vointisi on niin huono, miten kuvittelet pärjääväsi yliopistossa ja sen jälkeen hyvin itsenäisessä ja vastuuta vaativassa tutkijan virassa? Olisi mielenkiintoista tietää, kärsitkö kenties voimakkaasti sos. tilanteiden pelosta, masennuksesta, vai mistä, ettet uskoisi selviytyväsi? Toki jotkut kehittyvät hitaammin ja ajatus pois kotoa muuttamisesta saattaa ahdistaa, se on ihan normaaliakin. Se ahdistus ei kuitenkaan ole mikään syy lannistua ja jäädä kotiin. Oletko hakenut apua näihin ajatuksiin, jos pyörittelet useinkin päässäsi sitä, kuinka huono olet jne.?
Itse kirjoitin myös aikanaan (muutama vuosi sitten) syksyllä äidinkielen saaden siitä C:n arvosanaksi. Koin samanlaisia tuntemuksia kuin sinäkin, kuinka menikin niin kurjasti, vaikka olen äidinkielessä ollut hyvä. Sitten oli vain laitettava uutta yritystä kehiin, ja keväällä sainkin L:n samasta aineesta.
Myös pääsykokeen missasin sinä ekana keväänä, kun kirjoitusten jälkeen en ehtinyt/jaksanut lukea tarpeeksi, jäin pistettä vaille opiskelupaikkaa yliopistossa ja kyllähän sekin kirpaisi. Toisella kertaa olinkin sitten pisteiden perusteella varmaan yksi parhaimmista. Nyt jälleen olen siinä pisteessä, että pitänee tehdä "suunnankorjaus" ja vaihtaa pääainetta, jotta tulevaisuus tarjoaisi töitäkin.
Tässä huomaa vähitellen sen ehdottomuuden karisseen elämästä pois, mitään ei ole menetetty sinunkaan tapauksessasi. Aina voi yrittää uudelleen ja jos jokin tie ei aukea, silläkin on varmasti jonkinlainen tarkoitus. Sen jälkeen voi aikansa surra ja sitten etsiä vaihtoehtoisen reitin unelmaansa.
huomio, että kyllä useimmat yliopistolta tuntemani henkilöt opiskelijoista opettajiin ovat aikas tavallisia ihmisiä, kuten minäkin, kuten me kaikki. Ei ole olemassa mitään superihmisiä, luulisi aloittajan tietävän, jos äitinsäkin on opiskellut yliopistossa. Tietynlainen fiksuus kyllä on yleisempää kuin muissa opinahjoissa/töissä, joissa olen tähän ikään mennessä ollut, tarkoittaen sitä, että meininki on suht suvaitsevaista ja rentoa :)
Edellisiin kysymyksiin vastauksia:
Todennäköinen tulevaisuuteni onkin jossain hoitokodissa, sillä sairastan aspergeria, aistiyliherkkyyttä, pakko-oireista häiriötä, paranoidis-grandioottista psykoosia yms... riittäisi lueteltavaa. Olin jo mielisairaalassakin pitkän aikaa ja aloitin sieltä käymään lukiota. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut yhtäkään omanikäistä kaveria. Olen päättänyt tulevaisuudestani myös sen, että haluan yliopistossa huomiota olemalla syrjäytynyt ja avuton. Vaikka siis pystyisin parempaan, heittäydyn välillä ihan mielisairaan oloiseksi jotta minua säälittäisiin tms. Kärsin eniten elämästä, joka ei menekään niinkuin MINÄ ITSE olen päättänyt. Haluaisin mieluiten olla kaikkivaltias Jumala (anteeksi Herra), mutta sitä paikkaa minulle ei suotu. Olen tähän asti elämässäni toiminut tässä virassa niissä rajoissa, joissa se ihmiselämässä on mahdollista. Ja vaikeuksiin olen joutunut satoja kertoja, vaikeuksiin joutumisista tosin seuraa vain hirvittävä kostonhalu ja lisää vaikeuksia sen mukana. Siksipä en voi edes kuvitella, mitä tapahtuisi tilanteessa jossa jäisin yhtä pistettä vaille opiskelupaikkaa enkä missään nimessä laittaisi asiaa omaksi syykseni, vaan jonkun ihan syyttömän, jolle sitten sataisi helvetti päälle tämän hullun itsemielikuvani takia. Kuulostanko Hitleriltä? Voin kuvitella hänen maailmansa aika hyvin, itseasiassa luulin jo yhdessä vaiheessa olevani hänen seuraajansa.
Minulle vaihtoehdot liikkuvat suunnilleen akselilla täydellinen hallitseminen - itsemurha. Olen todella mustavalkoinen ihminen ajatusmaailmaltani. Toisaalta pystyn näkemään maailman niin kauniina Herran luomistyönä, silloin kun on hyvä päivä :) En sano itseäni typeräksi, päinvastoin. Jos älykkyysosamääräni mitattaisiin, olisin varmasti ainakin keskimääräistä korkeammalla tasolla. Mutta sairaus, luonne... Ne ovat hirvittävät ongelmani. Voitte vain kuvitella jos olisin diktaattori jossain...