Voiko ihmisen pää olla oikeasti näin laho??
Olen kärvistellyt yksipuolisessa rakkaudessa kuukausia, välillä mielikuvitukseni keksii jostain että tunne olisi jossain määrin molemminpuolinen mutta kyllä järkeni ja faktat kertoo asian oikean laidan. Olemme siis aika tiiviisti tekemisissä, frendilinjalla.
Saan välillä hirveitä mustasukkaisuuskohtauksia.Yleensä saan pidetttyä ne sisälläni ja tunne on sisältä hajottava. Mutta on tilanteita joissa mustasukkaisuus paistaa läpi. Ja oon jälkikäteen todella nolona näistä..
Mutta tää homma alkaa lähteä jo lapasesta. Jos hänestä ei kuulu päivään tai kahteen mitään, tai jos en saa häntä kiinni niin oon aivan pistoksissani ja raivona ja ties mitä. Mietin suurinpiirtein tuskissani "pahinta", mikä tässä onkin tosi naurettavaa.
Kun meillä ei oo mitään eikä tuu mitään, ja tiedän sen niin tahtoisin vaan mielen rauhan ja keskittymiskykyä muihinkin asioihin, omaan elämääni.
Tuntuis tyhmältä alkaa mitään etäisyyksiäkään ottamaan kun on kuitenkin ihan hyvä frendi. Ja siitä varmaan musertuisin lopullisesti. Mutta ei tää nyt oikein tervettäkään ole. Vai onko kaikki epätoivoiset rakkaudet tällaista??
Olen kärvistellyt yksipuolisessa rakkaudessa kuukausia, välillä mielikuvitukseni keksii jostain että tunne olisi jossain määrin molemminpuolinen mutta kyllä järkeni ja faktat kertoo asian oikean laidan. Olemme siis aika tiiviisti tekemisissä, frendilinjalla.
Saan välillä hirveitä mustasukkaisuuskohtauksia.Yleensä saan pidetttyä ne sisälläni ja tunne on sisältä hajottava. Mutta on tilanteita joissa mustasukkaisuus paistaa läpi. Ja oon jälkikäteen todella nolona näistä..
Mutta tää homma alkaa lähteä jo lapasesta. Jos hänestä ei kuulu päivään tai kahteen mitään, tai jos en saa häntä kiinni niin oon aivan pistoksissani ja raivona ja ties mitä. Mietin suurinpiirtein tuskissani "pahinta", mikä tässä onkin tosi naurettavaa.
Kun meillä ei oo mitään eikä tuu mitään, ja tiedän sen niin tahtoisin vaan mielen rauhan ja keskittymiskykyä muihinkin asioihin, omaan elämääni.
Tuntuis tyhmältä alkaa mitään etäisyyksiäkään ottamaan kun on kuitenkin ihan hyvä frendi. Ja siitä varmaan musertuisin lopullisesti. Mutta ei tää nyt oikein tervettäkään ole. Vai onko kaikki epätoivoiset rakkaudet tällaista??
Vastaukset 21
Vanhimmat
Entä jos hän löytää jossain vaiheessa ihmisen kehen hän rakastuu. Sehän on ihan inhimillistä. Ehkä sinun kannattaisi selvittää nuo asia kun kerran tapaatte usein ja pitää itsesi avoimena muillekkin ihmisille. Jos kiinnostus rakkauspohjalta ei ole molemminpuolisia. Toista ei voi omistaa eikä tunteita voi pakottaa. Voimia, varmasti raastava tilanne.
Juha inhoaa kotomatrix-hörhöä.
Onko kyse siitä että haluaisit hänet kokonaan itsellesi etkä halua jakaa häntä kenenkään kanssa?
Mistä tuo mustasukkaisuus oiken kumpuaa?
Voi luoja sä oot sairas ihminen! Sulla on paljon pahoja päähänpinttymiä ja tasan varmasti olet myös narsisti. Oot helvetin kieroutunut.
Joo ei tää mustakaan täysin terveeltä tunnu.
En tiedä mistä tää kumpuaa. Kai mulla on taipumusta mustasukkaisuuteen ja tässä tilanteessa se jotenkin kulminoituu vielä.
Käyttäydyn muutenkin välillä ikään kuin oltaisi pari. Ja kai haluaisin hänet kokonaan itselleni koska rakastan häntä.
Ehdotan, että yrität silti pysyä nahoissasi ja ymmärtää faktat niin kyllä se siitä. Tiedän kun itse vuosia ryveskelin yksipuolisessa rakkaudessa ja sitten se kamala päivä tuli, kun hän halusi pyyhkäistä elämästään kokonaan.
Menetin tärkeän ihmisen ja hyvän ystävän ihan omaa syytäni. Sulla on hyvin vielä asiat.
Kuullostaa ärsyttävältä nyt, mutta yksipuolinen rakkaus opettaa paljon ja etpähän valitse ketä tahansa urpoa seuraavaksi summanmutikassa, kun on joku johon verrata. :D
Pidä tärkeästä ihmisestä kiinni ja ota hiukan etäisyyttä ja kerro syy hänelle ihan rehellisesti, niin ymmärtää ja arvostaa varmasti.
Joo pitäähän sitä käsittää reaalitetit ja suurimman osan ajasta kai käsitänkin ne mut sitten tulee välillä sellaisia soita johon uppoaa.
Mitä tarkoitat mermaid8922 että menetit hänet omaa syytäsi? Liittykö siihen menetykseen jotenkin sun tunteilut?
Tarkotan sitä juuri, että mun olisi pitänyt pikkasen ajatella. Taisin ihan itse aiheuttaa, että lakkasi pitämästä mitään yhteyttä. Varmaan ahdistui mun pelkästä läsnäolosta
Tai en tiedä, mutta muutakaan en keksi. Lopetti vaan yhteydenpidon ja sitten tervehtimisen jne...
Ikävä tilanne.Mielenrauha on minullakin mennyt vastaavassa tilanteessa.
Vihaan ja rakastan samaan aikaan.Irti ei pääse vaikka haluaisikin.Tai en oikeasti haluaisi.Siinä se taas.Raivostuttavaa pyöritystä päässä,vaikka niin ei saisi olla.
Miten ihminen voi oman itsensä päästää tällaiseen tilanteeseen.Kaikki on kuitenkin ollut hyvin aina ja nyt tällainen häiriö häiritsee.Minäkin haluan oman tavallisen elämäni takaisin.voivoivoivoivoi
Tämä on naisille hyvin yleistä että vihataan ja rakastetaan samaan aikaan ja vain nainen pystyy tälläisiin kummallisuuksiin.
Mutta miehet ei tajua tekevänsä samoin.Tunteet kun ei aina ole mukana,
kun heillä menee ajattelukyky sekaisin kun täytyy samaan aikaan pidätellä heräävää seksuaalisuutta joka tosiaan häiritsee heidän ajattelukykyään ja tunnetasoaan.
En valitettavasti voi hyväksyä kirjoittamaasi teoriaa. Koska se ei ole paikkansa pitävää faktatietoa.
Faktatieto... tunnetasot ei ne kuulu yhteen.Ei elämää eletä faktojen mukaan,vaan seuraamalla ihmiseloa läheltä ja vähän kauempaa.
Itse olen mies ja kärsinyt AP:n kuvaamasta ongelmasta jo useita kuukausia.
Mustasukkaisuus lienee enempikin pelkoa siitä, että ystävä rakastuu johonkin toiseen, jolloin omat mahdollisuudet tietysti menee lopullisesti. Jos niitä nyt koskaan olikaan?
Kavereiden/ystävien kiinnostusta on aika vaikea tulkita. Etenkin, kun meillä on ollut tapana flirttailla ja heittää läppää toisistamme ihan puhtaasti kaveritasolla jo vuosia. Oikeita kiinnostumisen merkkejä siis tosi vaikea erotella normaalista "kaverikiinnostuksesta". Tosin viimeaikoina on kyllä enempi tullu kaverisignaaleita ja päätin pitää ihastuksen omana tietonani.
Edellisen kerran kun nainen alkoi seurustelemaan se aikalailla tuhosi kaverisuhteen minun kannaltani, koska tapasimme niin harvoin. Nyt taas eron jälkeen välit lähentyi kesällä, mutta vaikea sanoa missä mennään ja onko minulla realistisesti mitään toivoa, edes kaverina. Pelottaa että hän löytää taas uuden miehen ja minua ei tarvita kaverinakaan...
Noin just, pelkää niiden olemattomien mahdollisuuksien menettämistä ja oman illuusion särkymistä.
Tuntuu et alan olal epätoivoinen jo kaverimeiningissäkin... kai se paistaa musta. Ystävyys saanut aavistuksen ykspuolisia piirteitä. Ja koen itseni jossain määrin roikkuvaks osapuoleksi. Selittelen jotenkin näitä itselleni, ja välillä päätän laittaa koko homman jäihin, mutta se päätös kestää puoli päivää.
Kai tää kaikki käy itsetunnollekin. Ja luulis hänenkin ihmettelevän kun mulla ei mitään kiinnostusta ketään kohtaan vaikka suht kauan oon ollut sinkkuna ja tarjontaakin ois ollut.
Ihan pimeetä..
Raskas tilanne.. itselläni oli samantapaisia fiiliksiä aikanaan, kyseessä oli erittäin tärkeä ja läheinen miespuolinen ystäväni johon huomaamattani kiinnyin ja rakastuin enemmänkin kuin ystävä tasolla.
Tiesin koko ajan ettei meistä tulisi koskaan paria ja ajattelin tilanteen menevän niin että olen hänessä jotenkin "kiinni" ihan vain sen takia että hän on ystävänä niin tärkeä ja rakas.. eli yritin vähän omia tunteita kieltää koska tiesin tosiaan ettei meistä mitään tule.
Jotenkin mieleni lähti sitten toimimaan siihen suuntaan että ilmeisesti alitajuntaisesti kuvittelin aina jotain enemmän, koska en esimerkiksi osannut edes kuvitella tilannetta että hänellä olisi "joku toinen" ja tällä tarkotan nyt sitä, että hänellä olisikin yhtäkkiä nainen kenen kanssa seurustelisi, rakastaisi ja kertoisi hänelle ne asiat jotka minulle on kertonut. Kuvittelin kait että vaikkei koskaan tulla seurustelemaan voin jatkaa elämääni jotenkin siinä uskossa että olen hänelle aina se tärkein.
No, luonnollisesti hän sitten löysi elämänsä naisen, tämä tieto oli lievästi sanoen musertava ja kaamea, sillä ystäväni tietenkin kertoi ensimmäisenä minulle ihastuksestaan ja minä pidän idioottimaista hymyä päällä ja kerron olevani tosi onnellinen hänen puolestaan ja sisäisesti tuntui lähestulkoon että kuolen..
mulla meni kaaaauan hyväksyä tuo nainen osaksi meidän ystäväpiiriä.. se harmitti mua itseäni eniten, siis oma käytökseni, koska nainen oli jo silloin kaikinpuolin mukava, ystävällinen ja tosi pitkäpinnanen mun kanssa..
tilanne päättys vihdoin siihen että ajauduttiin keskustelemaan kahden kesken kyseisen naisen kanssa ja nainen sanos mulle sen että tiedostaa ja näkee kyllä että meillä on ollut jotain enemmän kun pelkkä ystävyys, jos ei molemminpuolin niin ilmeisesti mun puolelta.. hävetti ja vitutti suoraan sanoen että olin ollut niinkin läpinäkyvä kokoajan.. pahottelin kyseiselle naiselle ja sanoin että mulla taitaa olla joku ongelma erottaa ystävyys ja rakkaus ja toivotin tosissani onnea heille.. myöntää täytyy että sillä naisella on tosi pitkä pinna koska kaikesta mun vittuilusta ja veemäisyydestä huolimatta ollaan tänäpäivänä tosi hyviä ystäviä, niin sen naisen kuin kyseisen miehenkin kanssa.
Itse olen päässyt eteenpäin elämässäni ja seurustelen onnellisesti.
Jos olisin jäänyt roikkumaan siihen vois kai sanoa kateuteen ja katkeruuteen olisin musertunut ja tehnyt itsestäni pellen, vielä vähän enemmän, jos mahdollista. Tunteet muuttuivat takaisin normaali ystävyydeksi, epäilen että alun perin ne muuttuivat syvemmiksi nimenomaan sen takia etten tavannut tarpeeksi muita ns. uusia miehiä, eli ainoa mies johon olisin voinut ihastua kaveriporukassamme oli juuri hän.
Siinä mun tilitys.
miten se ystäväsi suhtautui sun purkauksiin, ei varmaan ole voinut olla huomaamatta mustasukkaisuuttasi?
ymmärrän ja tunnistan kyllä noi piirteesi hyvin. itseäni ne kans nolottaa kun oon erehtynyt vetämään pulttia joistain jutuista, onneks vaan muutaman kerran.
Tunteideni kanssa oon ollut kaiketi alusta lähtien läpinäkyvä sen verran tullut tutuilta huomauttelua jotka kuitattu vaan vitsillä.
Huomasi joo varmasti, mut suhtautui niihin vähän samaantapaan kuin minäki, eli oltiin kun mitään ei olis tapahtunu ja hän toimi ystävänäni juuri kuten ennenki, ja keskusteltiin normaalisti asioista ihan samalla tavalla kun aina..
olen kiitollinen siitä ettei ystäväni tehnyt tilanteesta mitenkään vaivaantunutta tai vaikeampaa, kyllä me otettiin kai jonkin verran etäisyyttäkin tietoisesti toisiimme, kun tilanteesta oli mennyt sen puoli vuotta sain vihdoin välit ystävääni normaalille, entiselle tasolle kun aikaa oli kulunut sen verran.
Olen jälkeenpäin miettinyt että itselläni oli varmaan semmosta ala- aste meininkiä oma käytökseni.. tyyliin "toi on mun paras kaveri, ei se voi olla sun kaa".. no jokanen varmaan ymmärtää mitä ajan takaa.
Lapsellista ja ärsyttävää, omistavaista. Olen tyytyväinen että osasin kattoa peiliin ja tajusin käytökseni.. ja eniten olen kiitollinen että omistan edelleen tosiaan kaksi mahtavaa ystävää jotka jaksoi töppäilyjäni katella :)
ne on just tollasia
Yksi sana: lopeta. Ei tuo mitään rakkautta ole, vaan riippuvaisuutta. Ei edes ystävyyttä. Höpsis. Kun ei ole eikä tule mitään, niin eikö asia ole silloin täysin selvä? Ei sitä sen selvemmäksi enää saa. Ei vaikka kivestä vettä puristaisi.
höpö höpö itsellesi sinäkö täällä määräät kuka rakastaa ja ketä et ole tainnut koskaan olla rakastunut!onko sitäkään tietoa kerrottu oltiinko ensin sillai vai kaverit vai kaverit ja sillai et voi tietää joten tuki suus varmaan hienoa olla noin vitun viksu ja vahva ettei muka itsellesi koskaan kävisi noin sä et kuule voi tietää millaisissa kuvioissa ihmiset elää - pahinta on ainoastaan epätietoisuus ja valehteleminen.