Onko muilla äideillä pitkän kotona olon seurauksena esiintynyt sosiaalisten tilanteiden fobiaa? Minulla varsinkin ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen oli vaikeaa käydä jopa kaupassa. Tilanne on jatkunut, minulla nyt 4 lasta.
Kun joudun esim. kyläilemään ahdistun suunnattomasti jo useita päiviä ennen vierailua, laitan kaiken valmiiksi hyvissä ajoissa ja menetän joskus jopa yöunet odotellessani kyläilypäivää. Jos meille on joku tulossa siivon hurjana, siis ihan kaiken, siivouskomeronkin, kun eihän sitä tiedä jos joku haluaa sinne kurkata ja kauhistuu kun meillä on likaista. Minulla on erittäin huono itsetunto ja kauppaankin lähtiessä etsin vaatteita jopa 3 tuntia... Olen tavallaan linnoittautunut omaan kotiin, minulla ei ole työpaikkaa, koulukin puolitiessä. Lapset tulevat ja menevät, osa on kanssani kokoajan kotona.
Kaikista rankinta on, että kokoajan ajattelen jonkun arvostelevan minua jostakin vaikka yritän pitää kulissit hienosti yllä. Häpeän olomuotoani, käytöstäni ja kko itseäni, heikkouksiani yritän peitellä kokoajan, vaikka tuskin onnistun. Tämä on johtanut siihen, ettei minulla ole yhtään omaa ystävää, ei ketään. Olen yksin.
Tiedostan kyllä että suurimmaksi osaksi kennelläkään ei kiinnosta minun makkarani tai siivouskomeroni.. Silti. Ahdistun kaikesta, jopa kaupassa käynnistä. Mikä siis avuksi? Onko kuinkakin yleistä?
Huomenna meno mieheni työkaverin luo, siksi valvon taas..
Kun joudun esim. kyläilemään ahdistun suunnattomasti jo useita päiviä ennen vierailua, laitan kaiken valmiiksi hyvissä ajoissa ja menetän joskus jopa yöunet odotellessani kyläilypäivää. Jos meille on joku tulossa siivon hurjana, siis ihan kaiken, siivouskomeronkin, kun eihän sitä tiedä jos joku haluaa sinne kurkata ja kauhistuu kun meillä on likaista. Minulla on erittäin huono itsetunto ja kauppaankin lähtiessä etsin vaatteita jopa 3 tuntia... Olen tavallaan linnoittautunut omaan kotiin, minulla ei ole työpaikkaa, koulukin puolitiessä. Lapset tulevat ja menevät, osa on kanssani kokoajan kotona.
Kaikista rankinta on, että kokoajan ajattelen jonkun arvostelevan minua jostakin vaikka yritän pitää kulissit hienosti yllä. Häpeän olomuotoani, käytöstäni ja kko itseäni, heikkouksiani yritän peitellä kokoajan, vaikka tuskin onnistun. Tämä on johtanut siihen, ettei minulla ole yhtään omaa ystävää, ei ketään. Olen yksin.
Tiedostan kyllä että suurimmaksi osaksi kennelläkään ei kiinnosta minun makkarani tai siivouskomeroni.. Silti. Ahdistun kaikesta, jopa kaupassa käynnistä. Mikä siis avuksi? Onko kuinkakin yleistä?
Huomenna meno mieheni työkaverin luo, siksi valvon taas..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sellaista se kotiäitys teettä ja jos yhtään lohduttaa, et ole ainoa, joka on tuossa tilanteessa tällä hetkellä. Pahinta on se, kun huomaa 20 vuoden kuluttua, kun lapset ovat jo lähteneet pesästä, olevansa yhä samassa jamassa.
Oliko sinulla ennen lapsia ystäviä, mihin he ovat hävinneet? Voisitko aloittaa jonkun harrastuksen, sellaisesta saa yleensä lisää itseluottamusta? Tärkeää olisi että elämässä olisi jotain muutakin kuin se kotiäidin rooli, että jaksaa.
No ei, miten se lapsi on sua estäny mihinkään menemästä? Aika jännä juttu, voisi luulla että lapsen vika. Miksi teit lapsia, jos valitat.
sehän sano että sillä monta lasta, eikä se kyllä syyttäny niitä mistään vaan kysy apua.. Mikä sua vaivaa?
Sinun kannattaisi ottaa yhteyttä alueesi mielenterveystoimistoon tai muuhun vastaavaan. Uskoisin, että voisit saada sieltä apua. Helpottaa jo se, kun pääsee asioista puhumaan jollekin ja ongelmaasi voisi auttaa myös lääkitys. Voimia sinulle jaksamiseen ja rohkeutta hakea apua!
normaalia!
Kirjoituksesi oli hyvä päänavaus ja seuraava askel on tilata lääkärinaika.
Itse olen ollut kotona yli 15v eikä itsetuntoni ole muuttunut mihinkään. Päinvastoin olen tullut vanhenemisen myötä rohkeammaksi.
On monia asioita, joita joudut kohtaamaan esim.lasten asioiden hoitamista. Et voi linnottautua kotiin ja kuulostaa kauhealta, että stressaat noinkin paljon esim.kyläilystä.
Käy oikeasti lääkärissä äläkä usko noita juttuja, että kotona vaan pakosti tulee mökkihöperöksi. Kukaan muu ei voi tehdä mitään, paitsi sinä!
Jaksamista!!
Ilmiönä sinäällään normaalia, mutta mennyt aivan liian pitkälle...Vertaistuki (perhekerho tms.), kavereille puhuminen, mielenterveystoimisto tai lääkäri!
Ensimmäisen raskauden laukaisema paniikkihäiriö sanoisin.
Itsellä niin kävi ja kesti kauan saada hallintaan. Nykyään ei mitään ongelmaa muualla kuin hammaslääkärissä :)
Kiitos kaikille.
Olen miettinyt sitä ammattiauttajalle menoa, se vaan ei oikein... Njoo, mietin edelleen.
Olen yrittänyt hankkiutua ihmisten seuraan, useasti olen yrittänyt käydä ihmisten luona kyläilemässä.. Minulle on pari kertaa tehty niin ettei sitten enää vastata puhelimeen eikä viesteihin, enkä ole roikkunut eikä muutakaan, olen pyrkinyt käyttäytymään niin kuin olen odottanut että minun halutaan käyttäytyvän ja olen yrittänyt olla oma itsenikin..
olen nyt hyvin vahvasti sitä mieltä, että minussa täytyy olla jotain todella vahvasti sosiaalisesti pielessä. Miten voi olla että kyläillessäni ihmisten luona minulla on ollut lopuksi jopa hyvä olla ja mukavaa, mutta sitten minuun ei enää haluta pitää yhteyttä?
Kaupassa ja muuallakin minulla on olo etten saisi olla siellä, olen ylimääräinen ja tästä syystä sitten varon kaikkia ja pyrin olemaan mahdolliisimman syrjässä ja häypymään nopeesti..
Ja lapsiani en syytä! Miulla on aina olllut hieman huono itsetunto mutta se vaan on kotona ollessa mennyt huonommaksi. Lapseni eivät tilanteesta muuten kärsi kuin sen etten heidän kanssaan hirveästi kyläile, heidän harrastuksissaan käyn lääkärissä käytän etc.. Mikäli lapset ovat siellä on minullakin oikeus olla siellä..
Hullu tämä minun pääni varmaan on?
tätä ongelmaa on vaikeaa selittää, mutta kun katsoo wikipediasta sosiaalisen fobian oireet ne sopii aika hyvin..