Innostuin puolisen vuotta sitten kirjottamaan... Jotain kamalaa kauhua yritän rustata... Oon siis vasta 12, eikä mun teksti oo mitään huippua... Mut kuitenkin, tää on vasta se "luonnos", ja jutun valmistuessa kirjotan "puhtaaksi" koko homman... Otan vastaan negatiiviset & positiivisetkin kommentit. Ei ole koko 1. lukua, mutta pieni pätkä siitä. :)
-
Hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, kun hän astui viimeisen askelen kohti reunaa; varpaitten alla siinsi musta, miltei pohjaton kuilu. Kallionkieleke mureni, sieltä täältä irtoili pieniä kiviä.
”Katiee… Katie.. Tule alas…!” pojan ääni huhuili, ja sitten hän ilmestyi. Hänen veljensä Matthew, jonka hän oli nähnyt kerran kuvassa ja jonka äiti oli heti vetänyt pois. Matthewin takana virnisti Hannah.
Tuuli yltyi, ja samalla sekunnilla Katie hyppäsi. Ja seuraavalla sekunnilla kuului myös jyrinää, kun (askelet portaissa) valtava kivivyöry jossain kuilun pohjalla alkoi.
Portaista kuului kiihkeitä askelia ja huutoja.
”Katie? Katie! Mikä hätänä, kulta? Avaa tämä ovi nyt heti!” Sally Black kiljui ja paukutti tyttärensä huoneen ovea. Hän oli liian huolestunut ja hätäinen koskeakseen kahvaan. ”Oletko kunnossa kulta? Vastaa minulle ole kiltti!”
Richard Black työnsi hysteerisen vaimonsa ovelta ja tempaisi sen auki. Siellä hän oli – heidän rakas tyttärensä lattialle pudonneena. Peitto ja lakana oli potkittu jalkopäähän, mutta tyyny oli Katien tavoin maassa.
"Katie?” Richard huhuili tyynesti ja piteli Sallya aisoissa. ”Mene hiljaa, hän voi olla aggressiivinen tai jotain.”
”Minun tyttäreni? Ei!” Sally vastusti ja kyyristyi Katien viereen. ”Kuuletko minua, rakas? Äiti tässä”, hän kuiskasi.
Katie avasi silmänsä tokkurassa, mutta nähtyään äitinsä hän alkoi huutaa. Huuto järkytti niin Sallya kuin Richardiakin – se oli korvia huumaavaa kiljuntaa. Richard katsahti vaimoonsa ja käski tämän tyynnytellä tytärtään. Sally otti neuvosta vaarin ja veti rauhallisesti Katien – joka kiljui niin, että joku olisi voinut tulla hulluksi – lämpimään syliinsä.
”Hys, Katie. Ei ole mitään hätää, äiti ja isä on tässä. Hys, älä pelkää se oli vain uni. Tule äidin syliin, Katie hyss…” Ja Katie hiljeni.
”Äiti…” hän jupisi ja alkoi itkeä. Se oli helpotuksen itku oman äidin rintaa vasten. Richard istahti vaimonsa viereen lattialle, oli siinä hetken tekemättä mitään, lopulta kuitenkin tyytyi hipaisemaan Katien hiuksia.
-
Pari kohtaa aika outoja... Toivon että saan kommenttia, joka parantais mun tekstiä, kiitos ♥
-
Hänen hiuksensa hulmusivat tuulessa, kun hän astui viimeisen askelen kohti reunaa; varpaitten alla siinsi musta, miltei pohjaton kuilu. Kallionkieleke mureni, sieltä täältä irtoili pieniä kiviä.
”Katiee… Katie.. Tule alas…!” pojan ääni huhuili, ja sitten hän ilmestyi. Hänen veljensä Matthew, jonka hän oli nähnyt kerran kuvassa ja jonka äiti oli heti vetänyt pois. Matthewin takana virnisti Hannah.
Tuuli yltyi, ja samalla sekunnilla Katie hyppäsi. Ja seuraavalla sekunnilla kuului myös jyrinää, kun (askelet portaissa) valtava kivivyöry jossain kuilun pohjalla alkoi.
Portaista kuului kiihkeitä askelia ja huutoja.
”Katie? Katie! Mikä hätänä, kulta? Avaa tämä ovi nyt heti!” Sally Black kiljui ja paukutti tyttärensä huoneen ovea. Hän oli liian huolestunut ja hätäinen koskeakseen kahvaan. ”Oletko kunnossa kulta? Vastaa minulle ole kiltti!”
Richard Black työnsi hysteerisen vaimonsa ovelta ja tempaisi sen auki. Siellä hän oli – heidän rakas tyttärensä lattialle pudonneena. Peitto ja lakana oli potkittu jalkopäähän, mutta tyyny oli Katien tavoin maassa.
"Katie?” Richard huhuili tyynesti ja piteli Sallya aisoissa. ”Mene hiljaa, hän voi olla aggressiivinen tai jotain.”
”Minun tyttäreni? Ei!” Sally vastusti ja kyyristyi Katien viereen. ”Kuuletko minua, rakas? Äiti tässä”, hän kuiskasi.
Katie avasi silmänsä tokkurassa, mutta nähtyään äitinsä hän alkoi huutaa. Huuto järkytti niin Sallya kuin Richardiakin – se oli korvia huumaavaa kiljuntaa. Richard katsahti vaimoonsa ja käski tämän tyynnytellä tytärtään. Sally otti neuvosta vaarin ja veti rauhallisesti Katien – joka kiljui niin, että joku olisi voinut tulla hulluksi – lämpimään syliinsä.
”Hys, Katie. Ei ole mitään hätää, äiti ja isä on tässä. Hys, älä pelkää se oli vain uni. Tule äidin syliin, Katie hyss…” Ja Katie hiljeni.
”Äiti…” hän jupisi ja alkoi itkeä. Se oli helpotuksen itku oman äidin rintaa vasten. Richard istahti vaimonsa viereen lattialle, oli siinä hetken tekemättä mitään, lopulta kuitenkin tyytyi hipaisemaan Katien hiuksia.
-
Pari kohtaa aika outoja... Toivon että saan kommenttia, joka parantais mun tekstiä, kiitos ♥
Vastaukset 20
Vanhimmat
Ihanaa kun tule niin mieleen, kun itse samanikäisenä kirjoittelin vastaavia tekstejä, joissa oli myös mm. Sally ja Katie nimiset tytöt. En osaa oikein muuta neuvoa antaa, kuin että jatka kirjoittamista, niin kehityt koko ajan. Tuossa iässä pääasia on että vain kirjoittaa.
Tarkoitus ei ole moittia SK-fania, mutta lukijana olisi paljon kiinnostavampaa arvioida valmiita kokonaisuuksia. Lyhyt novelli tai tarina/satu tai yksi luku romaanista, joka on tekijänsä mielestä "valmis" eikä pelkästään "luonnos". Kun on kyse näin lyhyestä pätkästä mitä aloittajalla on, niin ei voi oikein arvioida mitään muuta kuin yksittäisiä sanavalintoja tai lauseita. 12-vuotiaat voivat kirjoittaa mitä mielikuvituksellisimpia aineita, mutta nekin arvostellaan aina kokonaisuutena.
Kannattaa kirjoittaa tutuista asioista, älä vie henkilöitä liian kauas omasta maailmastasi. Ei ole mitään syytä kirjoittaa ulkomaalaisista vieraskielisillä nimillä. Englanninkielinen maailma on meillä niin paljon läsnä, että voi tuntua kolholta käyttää suomalaisia nimiä ja paikkoja, mutta usko pois, niin se vaan kannattaa tehdä. :)
Ihan hyvin kirjoitat, jatka siitä. Sinulla on vuosia aikaa harjoitella ja sinusta ehtii silti vielä tulla suomen nuorin finlandiapalkittu. :)
Kirjoitin sitten Suomen pienellä. Jaahans.... :D
Kröhöm, suomi kielenä on pienellä...
”Katiee… Katie.. Tule alas…!” pojan ääni huhuili, ja sitten hän ilmestyi. Hänen veljensä Matthew, jonka hän oli nähnyt kerran kuvassa ja jonka äiti oli heti vetänyt pois. Matthewin takana virnisti Hannah.
Tuuli yltyi, ja samalla sekunnilla Katie hyppäsi. Ja seuraavalla sekunnilla kuului myös jyrinää, kun (askelet portaissa) valtava kivivyöry jossain kuilun pohjalla alkoi.
Tuo kohta on erittäin sekava. Toisessa lauseessa on korjattavaa. Se ei toimi.
Viimeinen lause on myös sekava. Askelet portaissa tulisi ilmoittaa jollain muulla tapaa, koska lukija ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä miten se liittyy mihinkään.
"Mene hiljaa, hän voi olla aggressiivinen tai jotain.” Tai jotain? Ei kuulosta huolestuneelta isältä vaan teiniltä.
No, tuollaisia muotovirheitä, jotka ajan kanssa harjaantuvat. Lue tekstiäsi monta kertaa läpi, ja jos joku kohta tökkäisee vähääkään, paneudu siihen ja korjaa se. Itse en kyllä vielä sinun iässäsi ollut kovinkaan hyvä huomaamaan omia virheitäni.
Mutta ei nyt mikään surkeakaan. Jatka vaan kirjoittamista!
Kiitos hyvistä kommenteista :) Joo, mä tiiän että se tökkii, mutta koitan saada siitä sujuvamman.
Niin ja tuo oli vaan pätkä siitä kokonaisesta (tosin ei vielä iihan valmiista) pätkästä, joka täll hetkellä on joku 40-sivuinen. Mitä pitemmälle sitä lukee, sitä sujuvammaksi se teksti muuttuu ! ;)
Niin se monesti onkin, että alku on aina kankeampi. Meillä vanhemmillakin kirjailijanaluilla. Tämä on pätenyt, vaikka olisin kirjoittanut tekstiä järjestyksessä tai sieltä täältä. Alun voi kirjoittaa lopuksi, jolloin myös voi paremmin päättää mitä siinä kertoo, kun koko tarina on kasassa. Alku on joka tapauksessa hyvin tärkeä osa romaania, useimmille se kertoo haluavatko ylipäätään lukea kirjan vai eivät.
"Kannattaa kirjoittaa tutuista asioista, älä vie henkilöitä liian kauas omasta maailmastasi. Ei ole mitään syytä kirjoittaa ulkomaalaisista vieraskielisillä nimillä. Englanninkielinen maailma on meillä niin paljon läsnä, että voi tuntua kolholta käyttää suomalaisia nimiä ja paikkoja, mutta usko pois, niin se vaan kannattaa tehdä. :)"
Millähän perustein sinä väität tutuista asioista kertomisen ja suomalaisten nimien käytön kannattavan enemmän? Omasta mielestäni suomalainen kirjoittaja voi aivan hyvin kirjoittaa erimaalaisten ihmisten elämästä, kun vain perehtyy heidän kulttuuriinsa tarpeeksi ja nykyaikana se on hyvinkin helppoa. Tietoa on tarjolla niin valtavasti, kunhan vain osaa etsiä ja soveltaa sitä tarkoituksiinsa.
Toiseksi, mistähän tutuista asioista 12 vuotias voisi kirjoittaa? Pitäisikö hänen kertomustensa käsittää koulujuttuja, perheongelmia, ihastumisia yms. joista on kirjoitettu jo aivan tarpeeksi, eikä niissä tunnu olevan mitään jännittävää. Antaa lapsen rikastaa mielikuvitustaan... tiedä vaikka sieltä löytyy vielä hiomaton kultahippu.
12 vuotiaaksi kerronta on jo oikein hyvää. Joten jatka samaan malliin.
öljhjhgg:"Askelet portaissa tulisi ilmoittaa jollain muulla tapaa, koska lukija ei vielä tässä vaiheessa ymmärrä miten se liittyy mihinkään."
Minä kyllä ymmärsin varsin hyvin jo tuossa vaiheessa, että kirjoittaja kuvaa askeleita jylisevänä kivivyörynä. Joten kertojan täytyy olla joko unessa tai psyykkisesti epävakaassa tilassa, jolloin hän näkee harhoja. Esimerkkinä voisi olla hyvin skitsofrenia, jolloin ihminen kuulee, ajattelee ja näkee aivan olemattomia.
Hiomisen varaa tekstistä toki vielä löytyy, mutta ihan mielikuvituksellinen alku. Muista ettet sorru liikaa kliseisiin.
Siis tarkoitin päähenkilöä. En suinkaan kertojaa.
Hyvin teennäistä. Ja toistoa. Puhu omalla äänelläsi ja ennen kaikkea muuta nimet suomalaiseksi. Ei kai teillä puhuta tuolla tavalla, joten niin ei tehdä myös kirjassasi.
Eli:
Portaista kuului melua ja kiihkeitä askelia.
”Katie? Kulta! Mikä hätänä? Avaa ovi heti!” Äiti huusi ja paukutti ovea. Hän oli kauhuissaan ja kiireesä ei osannut ottaa oven kahvasta kiinni. Se olisi auennut helposti. ”Oletko kunnossa? Vastaa !”
Isä työnsi hysteerisen vaimonsa sivuun ja veti oven auki. Tytär makasi huoneensa lattialla tyynynsä kanssa, peitto ja lakanat olivat vuoteen jalkopäässä.
"Kati?” Isä puhui tyynesti ja piteli äitiä aisoissa. ”Ole hiljaa, hän on transsissa tai jotain.”
”Minun tyttäreni, eikä!” Äiti sanoi ja kyyristyi Katin viereen. ”Kuuletko? Äiti tässä”, hän sanoi hiljaa.
.-----. oon samaa mieltä kanssas (vaikka itse sanonkin)...
Musta kirjottamisessa yks hyvä puoli on myös se, kun saa ottaa selvää asioista jne. Jos laittasin (en usko laittavani) tänne viel jonkun pätkän, siitä huomais että juttu perustuu Yhdysvalloissa sijaitsevaan Leavenworthiin... ;) Njoo, ehkei se oo kaikkein järkevintä kirjottaa tavallaan eri maasta ja erilaisista ihmisistä, mutta kuten yks sano, se suomalaisita kirjottaminen saattaa kuulostaa kolkolta ja niin kuulostaakin. Ja toiseks, kirjotan puheen ihan kirjakielellä, koska musta se on helpompi lukee niin. Oma mielipide, teillä on omat. D:D Kiitti myös kaikille hyvistä vinkeistä, tästä se lähtee paranemaan... (kai)
Siis tuossa iässä tärkeintä on kirjoittaa, viis siitä, onko se painokelpoista. 20 vuoden harjoittelun jälkeen voi jopa kokonainen romaani olla totta.
Kannattaa säilyttää kaikki harjoitteet, niistä voi olla iloa ja oppia myöhemmin.
Julkaiset ne sitten uutena Sofina/Rosana.
Jos pidät kirjoittamisesta niin jatka sitä, älä ota kritiikistä itseesi. Jos olisit aikuinen, olisi se ihan eri asia.
Anna palaa vaa! Mull ainaki tuli heti ku toi loppu sellane olo et mite jatkuu pakko saada tietää vaik siel jottai pienii teknisii virhei oliki mut muute tosi hyvä.
Tänkke :DD
Moi. Olen itsekkin 12 vuotias ja minun mielestä teksti on todella hienoa! Jatka vain kirjoittamista! ;)
Niin, ongelmana onkin, että se kustannustoimittaja on aikuinen ja lukee tuotteesi kaupalliselta kannalta.
En usko että lähetän tätä viel kustantajalle xDD
OK, ei kyllä kannatakaan.