Olen lueskellut viime päivinä näitä keskusteluita täällä ja koskettanut tosi paljon teidän muiden tarinat (sos til pelot). Itsekin kärsin, nimen omaan kärsin, tästä kyseisestä vaivasta.
Jännittäminen alkoi minunkin kohdalla yläasteen loppuvaiheessa. Minua oli koulukiusattu nuo kolme vuotta yläasteella, mm. seksuaalista ahdistelua, nöyryyttämistä luokan edessä, nimittelyä, tavaroilla heittelyä. Syy kiusaamiseen lienee se, että tulin uskovasta perheestä ja isäni oli opettaja samaisessaa koulussa. Olin ollut aina hyvin lainkuuliainen ja kiltti, kiusatessa en osannut puolustautua, sisimpää jäyti pelko ja paniikki. Kuitenkin koulun ulkopuolella oli kavereita ja muuta elämää. Muualla olin vielä sosiaalinen, mutta koulussa menin vähitelle enemmän ja enemmän lukkoon.
Lukiossa meidän ryhmä oli mukava ja kiusaaminen loppui. Olin osittain taas vapautuneempi ja pelleilin ja nauroin kavereiden kanssa. Huomasin kuitenkin aina vähän väliä "yhtäkkisen voimakkaan jännityksen" lamaannuttavan itseni tilanteissa, joissa pelko oli järjenvastaista.
Vaikka tilanne on yleistynyt ja pahentunut vuosien mittaan onnistuin pääsemään ammattikorkeakouluunkin ja valmistuinkin viime jouluna (viimeiset 1,5v meni lääkkeiden avulla).
Tilanteeni on nyt se, että olin jonkin töissä, mutta työsuhde katkesi elokuun lopussa ja nyt olen ollut työttömänä. Nyt pitäisi mennä taas työhaastatteluihin ja paniikki iskemässä. En voi enää käyttää rauhoittavia, koska jäin koukkuun niihin ja yksi yliannostuskin takana (ei kuitenkaan itsemurhayritys).
Kovasti syö tämä sairaus ihmistä :,( Ystäviä minulla ei käytännössä enää olekaan ja lähinnä koiran kanssa kävelen metsässä.
Ja sitten, iso asia tällä hetkellä, minulla on ihana ja rakastava poikaystävä, mutta oloni on alkanut muuttua hänenkin seurassaan h*lvetilliseksi, jännitän ja kasvojen lihaksia kiristää niin etten pysty nauramaan enkä hymyilemään. Ja - sisimpään sattuu. Suhteemme taitaa loppua, koska en usko että vähäinen energiani riittäisi sekä suhteen ylläpitämiseen että töissä käymiseen, koska kumpikin vaatii minulta paljon tsemppaamista. Itkettää, enkä haluaisi luopua poikaystävästäni, mutta voimat alkaa loppua. Vaikka hän haluaakin tukea jne, koen olevani hänelle suuri taakka.
En tiedä, tämä pelon jäytämä elämä tuntuu kuolemantuomiolta. Onneksi en uskalla hypätä vaikka välillä mieli tekisi.
Olisi kiva tutustua teihin, jotka kärsitte tästä samasta riesasta. Ei kannata jäädä yksin varmaan kuitenkaan. Osoitteeseeni voi laittaa postia: [email protected] (laita vaikka msn-osoite niin lisään ystäväksi)
Jännittäminen alkoi minunkin kohdalla yläasteen loppuvaiheessa. Minua oli koulukiusattu nuo kolme vuotta yläasteella, mm. seksuaalista ahdistelua, nöyryyttämistä luokan edessä, nimittelyä, tavaroilla heittelyä. Syy kiusaamiseen lienee se, että tulin uskovasta perheestä ja isäni oli opettaja samaisessaa koulussa. Olin ollut aina hyvin lainkuuliainen ja kiltti, kiusatessa en osannut puolustautua, sisimpää jäyti pelko ja paniikki. Kuitenkin koulun ulkopuolella oli kavereita ja muuta elämää. Muualla olin vielä sosiaalinen, mutta koulussa menin vähitelle enemmän ja enemmän lukkoon.
Lukiossa meidän ryhmä oli mukava ja kiusaaminen loppui. Olin osittain taas vapautuneempi ja pelleilin ja nauroin kavereiden kanssa. Huomasin kuitenkin aina vähän väliä "yhtäkkisen voimakkaan jännityksen" lamaannuttavan itseni tilanteissa, joissa pelko oli järjenvastaista.
Vaikka tilanne on yleistynyt ja pahentunut vuosien mittaan onnistuin pääsemään ammattikorkeakouluunkin ja valmistuinkin viime jouluna (viimeiset 1,5v meni lääkkeiden avulla).
Tilanteeni on nyt se, että olin jonkin töissä, mutta työsuhde katkesi elokuun lopussa ja nyt olen ollut työttömänä. Nyt pitäisi mennä taas työhaastatteluihin ja paniikki iskemässä. En voi enää käyttää rauhoittavia, koska jäin koukkuun niihin ja yksi yliannostuskin takana (ei kuitenkaan itsemurhayritys).
Kovasti syö tämä sairaus ihmistä :,( Ystäviä minulla ei käytännössä enää olekaan ja lähinnä koiran kanssa kävelen metsässä.
Ja sitten, iso asia tällä hetkellä, minulla on ihana ja rakastava poikaystävä, mutta oloni on alkanut muuttua hänenkin seurassaan h*lvetilliseksi, jännitän ja kasvojen lihaksia kiristää niin etten pysty nauramaan enkä hymyilemään. Ja - sisimpään sattuu. Suhteemme taitaa loppua, koska en usko että vähäinen energiani riittäisi sekä suhteen ylläpitämiseen että töissä käymiseen, koska kumpikin vaatii minulta paljon tsemppaamista. Itkettää, enkä haluaisi luopua poikaystävästäni, mutta voimat alkaa loppua. Vaikka hän haluaakin tukea jne, koen olevani hänelle suuri taakka.
En tiedä, tämä pelon jäytämä elämä tuntuu kuolemantuomiolta. Onneksi en uskalla hypätä vaikka välillä mieli tekisi.
Olisi kiva tutustua teihin, jotka kärsitte tästä samasta riesasta. Ei kannata jäädä yksin varmaan kuitenkaan. Osoitteeseeni voi laittaa postia: [email protected] (laita vaikka msn-osoite niin lisään ystäväksi)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet sentään päässyt haastatteluun. Nyt kun ikää on jo päälle 25 taitaa toivo olla lopullisesti mennyttä. Pitkät koulut on käyty ja täysin turhaan. Seuraavat 40 vuotta menee tällä maisterilla kortistossa...
Tilanteeni ei ole niin yksinkertainen, mitään haastattelua ei ole vielä edes luvattu, sanoivat että ottavat yhteyttä ensi viikolla. Mikäli haastatteluun pääsen, en osaa enää uskoa sen menevän hyvin. Pikemminkin olen hermostunut, jännittynyt ja ahdistuneen oloinen. Vihaan tuota oloa jo etukäteen.. En vaan ihan vielä haluaisi antaa periksi tälle pelolle, mutta väkisinkin alkaa tuntua että yksi toisensa jälkeen luovutan kaikki elämäni osa-alueet tälle sairaudelle. Tuntuu pahalta, kun haluaisi hymyillä ja nauraa ja jutella ja nähdä ihmisiä, muttei voi.
Itsekin olen 25 ja itse asiassa pian 26. Voiko tässä iässä enää tapahtua minkäänlaista kehitystä parempaan suuntaan? Alan epäillä.
Peelo, tsemppiä sulle
Minuakin surettaa hirveästi lukea muiden tarinoita. Olo on niin voimaton, miksi juuri minä kärsin tälläisestä naurettavasta vaivasta.
Olet kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, että olet valmistunut ja saanut poikaystävän. En tietenkään vähättele ongelmiasi, tiedän kuinka lamaannuttavaa tämä on. Itse en vain pysty enää edes haaveilemaan seurustelusuhteesta.
Kuinka kauan olet seurustellut ja miten sinua on nyt alkanut hänen seura ahdistaa?
Kiva huomata kohtalontovereita, vaikkei mun tilanne ihan samanlainen olekaan.
Mua ei ole kiusattu, mutta olen aina ollut ujo ja ihmisiin tutustuminen on ollut hankalaa. Ennen mulla oli sentään jokunen kaveri, mutta nyt tuntuu että olen menettänyt nekin, lukion jälkeen kun lähdimme omille teillemme, enkä ole kuin yhden kanssa ollut sen jälkeen pari kertaa tekemisissä, ja siitäkin viime kerrasta on jo puolitoista vuotta melkein... loppukesästä kysyinkin häneltä fb:ssä että voisimmeko tavata taas, mutta en saanut mitään vastausta...
Tällä hetkellä asun poikaystäväni luona ja mulla on sama tilanne että haluaisin erota ja lähteä täältä pois, en pysty hänelle puhumaan omista asioistani ja suhteemme ei muutenkaan ole mikään kummoinen (ollut oikeastaan ikinä). Siinä mielessä olin kyllä onnekas että hän löysi minut, muuten olisin varmaan ollut nämä viimeiset kolme vuotta aika yksin. Mutta nyt taas jos muutan täältä hänen luotaan pois, mulla ei olisi enää sitten ketään... eli toisaalta se olisi helpotus ja toisaalta pelottaa, että mitä mä sitten teen. Kun ei niitä kavereita tosiaan ole. Ja niitä nyt varmaan eniten juuri kaipaisin, edes yhden ihmisen jonka kanssa voisin jutella asioista ja viettää aikaa.
Tuntuu taas niin jumiutuneelta olo, etten tiedä mitä tekisi... tosiaankin sellainen olo, että ei tämä mitään kunnon elämää ole..
Hola, olen käynyt läpi saman helvetin. Parantuminen kesti kymmenen vuotta. Minua auttoi psykiatri, joka kirjoitti masennuslääkettä ja rauhoittavia niin paljon kun vaan pystyin syömään. Ikinä ei tarvinnut pelätä, että lääkkeet loppuisi. Lääkkeiden voimalla vain kaikkiin tilanteisiin ja kolme kertaa vuodessa keskusteluja psykiatrin kanssa. Nyt en tarvitse mitään lääkkeitä. Rauhoittavia ei kertakaikkiaan tee mieli ottaa, kun niitä ei enää ahdistukseensa tarvitse. Älä ota lääkkeiden käytöstä uutta ahdistusta itsellesi, etsi kiva psykiatri ja itsellesi palkitseva duuni.