Tarvitsen neuvoja!

Itselläni on aika samanlainen tilanne. Ja siihen kuuluu tietysti aina lupailu että "kyllä mä lopetan ja parannan tapani".
Kukaan ei voi muuttaa kun itseään.
Asia pitää hyväksyä ja sen kanssa opittava elämään tai lähteä. Hänellä se ongelma on, ei sinulla.
Itse olen huomannut että puheet ei auta, sanat helisee seuraavaan tuoppiin.. ikävää mutta totta, aina rakkaus ei riitä. Jos haluat elää hänen kanssaan sinun On koitettava elää mahdollisimman tasapainoista OMAA elämää. Juomista hän ei varmasti lopeta SINUN takia, kyllä aina löytyy tärkeempi syy dokata. Oikeastaan luulen ja uskon, että alkoholismi on parantumaton sairaus, johon kenenkään toisen sanat eivät auta. On itse tajuttava sen petollisuus ja viinan tuomat ongelmat.

Hei Mariella ja muut riippuvaisten läheiset,

Olen 30:n mies ja itsekin alkoholistiperheestä kotoisin. Tosin isäni oli mun elämän ensimmäiset 18v. AA:n avulla raittiina, kunnes romahti 2v. ajaksi. Minulla itselläni haittasi silloin kaikki nuo neuvot, jotka minusta kuulostivat siltä, että "hylkää isäsi ja älä välitä". Miten?? Sehän on minun isä, jota minä rakastan!

Nyt herään itse tietoisuuteen, että olen itse tuhonnut elämäni riippuvuuksilla. En viinalla, sillä siihen en koske, koska "sehän tuhoaa elämän". Eli sekä riippuvaisen läheisenä, että itsekin riippuvaisena, annan sinulle Mariella (ja muut)kaikella niillä uskottavuuden rippeillä, mitä minulla on, luvan edelleen rakastaa isääsi. Inhoa sairautta, rakasta ihmistä!

Siinä kirjoittajat ovat oikeassa, että kukaan ulkopuolinen ei voi auttaa tai vakuuttaa, koska jokaisen toipuvan on ITSE haluttava toipua sairaudestaan. On myönnettävä se, että ei enää hallitse tilannetta, vaikka siltä tuntuu ja "minähän hallitsen kaiken". Valitettavan usein näitä huomaamisen hetkiä joutuu odottamaan pohjakosketukseen asti. Se voi vaatia väkivaltaa, häpeää, työpaikan menetyksen, lähtevän vaimon, sairaala tai vankilareissun, ennen kuin riippuvainen itse huomaa, että kaikki se nautinto, mitä riippuvuus elämään tuo ei ole sen arvoista, että kaikki muu kannattaisi menettää.

Omassa elämässä oleva tuska on musertava ja se vaatii vahvat lääkkeet, eli riippuvuuden, että sitä tuskaa ei tarvi kohdata ja että sitä pääsee pakoon. Omalla kohdallani elin ulkoisesti ja vilpittömästi omastakin mielestäni hyvin onnellista elämää ja rakastan minut jättänyttä naista edelleen aidosti ja vahvasti, ilman mitään ongelmia minun ja hänen välillä. MUTTA minun elämässä oli kauan ennen hänen kohtaamistaan sattunut asioita, joiden perusteella minun maailman kuvani ja esim. "normaalin"-käsite oli vääristynyt. Ja kun katsoo maailmaa vääristävien linssien takaa koko elämänsä ajan, niin maailma näyttää pahalta ja sairaalta paikalta ja samoilla laseilla katsoin myös peilistä itseäni. Ja pahinta mitä minulle ikinä olisi voinut tapahtua, olisi että taas kerran elämässä minut hylättäisiin yksin tuohon kamalaan paikkaan. Ennemmin kuolisin, kuin jäisin taas yksin tuollaiseen maailmaan ja minun elämään.

Ja kun näkee itsensä noin pahana, huonona ja saastaisena ihmisenä, näin sairaassa maailmassa, niin siitä tulee aika paha olo. Ja tuo paha olo on vaatinut vaarallisen ja musertavan ylivoimasen riippuvuuden hoitajakseen ja ymmärtäjäkseen. Silloin kun toteutti riippuvuuttaan oli AIDOSTI hyvä olo.

Tuosta hyvästä olosta, siitä ainosta lohdun ja turvan tuojasta pitäis raitistuessa pystyä luopumaan. Se on aika vaikeaa. Ja siksi vaakakupissa pitää olla todella isoja asioita, ennen kuin ihminen itse näkee tarpeen ja toimii. Ja kuten todettua, niitä ei voi kukaa muu alkoholistille kertoa, koska kaikella todennäköisyydellä hän ei niitä näe itsekään. Ei ainakaan ennen pohjakosketusta, kunnes vääristyneet linssit menevät kolahduksessa rikki ja riippuvainen näkee tilanteen niinkuin se todellisuudessa on.

Maailma ei ollutkaan paha, minä en olekaan maailman huonoin ihminen, joku oikeasti rakastaa minua vioistani huolimatta ja kaikki se tuska mitä olen ympärilleni kylvänyt onkin ollut tämän sairauden ja minun riippuvuuteni ansiota, eikä sitä yleistä maailman epäreiluutta, joka minusta niin pahalta tuntui, mutta jonka koin ansainneeni, sillä olinhan pahin ja huonoin ihminen sisältä, vaikka ulos en sitä näyttänytkään.

Omassa tilanteessani, keskellä riippuvaisena elämistä minua hävetti käytökseni suunnattoman paljon. Minulla on ollut ihan normaali moraali. Syvällä sisälläni olen tiennyt, että varmaankin teen väärin, mutta riippuvuus armahtaa, se saa unohtamaan tekosensa. Minun piti piilottaa tekemäni asiat kaikilta rakkailtani ja itseltäni, koska en olisi niitä kestänyt ajatella.

Tästä seurasi se, että mielestäni kukaan ihminen ei oikeasti tiennyt kuinka paha ja huono ihminen olin. Joten kaikki positiiviset asiat, joita minulle sanottiin menettivät merkityksensä.

Oma isä tai äiti ja kaikista eniten puoliso saattoi sanoa vaikka päivittäin, kuinka paljon he rakastivat minua ja minä ajattelin, että "mikä sinä olet sanomaan, koska et tiedä kuinka paha minä olen". Eli en uskonut, että kukaan minua rakastaisi jos tietäisi minusta totuuden. Ja koska kukaan ei tiennyt, niin kukaan ei siis mielestäni aidosti ja ehdottomasti minua rakastanut. Sillä tavalla on aika kurja elää. Riippuvuus ei koskaan hylkää, se lohduttaa aina ja hyvää oloa saa niin paljon kuin jaksaa kantaa.

Nyt pohjan kautta havahtuneena voin todeta, että ihmiset eivät sittenkään jätä, kun heille kerron siitä mitä olen tehnyt ja minkälainen olen ollut. Sanovat, että teot voi tuomita, mutta ei ihmistä, että olen heille edelleen sama ihana ja rakastettava ihminen, josta he ovat aina pitäneet.

Siis kaikki muut sanoivat näin, paisti se ainoa jolla olisi ollut mitään väliä ja jonka sylissä olisin halunnut nyt ensimmäistä kertaa itkeä turvassa omana itsenäni, vikoineni vääryyksineni.

Rakastan Sinua T

t: P