Tyhjän pesän syndrooma

http://keskustelu.suomi24.fi/node/10266117

Siitä on jo niin kauan, ettei oikein muistakaan tuntemuksiaan..no tietysti helpottavalta ja samalla haikealtakin..ja iloisena että lasten siivet kantoivat :)

Eikä täällä sitäpaitsi niin tyhjää ole, seitsemän lapsenlasta asuu samassa kunnassa n. 10 - 20 kilsan päässä :)

Omien lasten poismuutto kotoaan tuntui luonnolliselta, heidän alkaessaan oman elämän.
Huolissaanhan sitä aina on omiensa puolesta, - pärjäävätkö?
Kuitenkin sitä pikkuhiljaa huomaa että niitä iloisia uutisia tulee sieltä päin useinkin.
Ne pirhanat elää omaa elämäänsä - samaa päivää, kuin mekin.

Paljon pahemmalta tuntuuu, kun lastenlapset alkavat jo omaa elämäänsä.
Niiden parisuhteet pelottaa, kiinnostaa ja jännittää enempi kun omien mukuloitten suhteen muodostus-riitit konsanaan.
On niin kuin tuplasti huolestunut. Se on järjellä ajatellen - vähintäinkin outoa, mutta totta.
Ei oikein ymmärrä sitä, että aika on kulunut omassa tiimalasissa loppusuppiloon, eikä enää voi ohjailla niitä pieniä pirpanoita.
On tullut luopumisen aika. On aika oppia suhtautumaan nuoriin uudella, kypsemmällä tavalla.

Ensin vierailimme viikottain nuorissa perheissä, hoidimme lapsenlapsia niinkauan kuin olivat pieni ja tarvitsivat viikoloppu hoitoja, sitten pikkuhiljaa puolison kanssa vain vietimme yhteistä elämää matkusteltiin kotimaassa ja ulkomailla,, sitten sairaus vei puolison nyt yksin vietän aikaani lapset elää omaa elämäänsä, puheiln yhteyttä pidämme viikottain, niin se menee, elämä luikuu pois pikkuhiljaa, kukaan ei enään tarvitse, joku vielä sentään puhelimella muistaa.