Hei.
Olen joutunut ala-asteella ylä-asteelle joutunut kuuntelemaan luokkatovereiltani rankkaa vittuilua. En koskaan ottanut itseeni. Nyt jälkikäteen mietin miksi en tehnyt mitään. Yritin olla vain aloillani. Jouduin 9-luokalla helposti ongelmiin ja olin kerrankin poliisiasemalla kuulusteltavana eräästä asiasta, jota en täällä mainitse. Nyt 3 vuotta ylä-asteen päätyttyä minussa on syntynyt hirveää katkeran tuntua niitä ihmisiä kohtaan, jotka ''kiusasivat'' minua. En koskaan ole myöntänyt tuota ongelmaa kellekkään. Ylä-asteella en enään pystynyt ihastumaan. En tunne myötätuntoa kavereitani, sisaruksiani, tai edes vanhempiani kohtaan. Mikään ei tunnu miltään ja olen silloin tällöin käyttänyt unilääkkeitäni viihdetarkoitukseen. En nauti samoista asioista niin, kuin ennen. Lapsuuteni on ollut vaikeaa kotonakin. Isoveljeni on ollut pari kertaa vankilassa ja olen siitäkin saanut koulussa kuulla. Tulen isosta perheestä ja minulla on vain yksi oikea sisarus muut taas ovat vain puolisisaruksia. Lukijana mietit varmasti, miksi kirjoitan tätä. Mietin itsekkin. Olen yrittänyt saada itseäni kuntoon syömällä masennuslääkkeitä, mutta niillä ei ole mitään vaikutusta, vain sivuoireet tulevat, varsinkin SSRI-ryhmän roskalla. Tunnen vain katkeruutta ja kateusta. Tyypilliset narsismin oireet, kuten itsekkyys ja huomion keskipisteenä oleminen ym muut minulta puuttuu. Minua ei kiinosta mitä muut ajattelevat. En sano, että olen narsisti, mutta empatian ja kyky rakastaa minulla puuttuu. Olen vammautunut henkisesti lapsuuteni aikana. Kukaan ei ole koskaan tullut pyytämään anteeksi. Luulen, että se voisi edesauttaa minua.
Olen joutunut ala-asteella ylä-asteelle joutunut kuuntelemaan luokkatovereiltani rankkaa vittuilua. En koskaan ottanut itseeni. Nyt jälkikäteen mietin miksi en tehnyt mitään. Yritin olla vain aloillani. Jouduin 9-luokalla helposti ongelmiin ja olin kerrankin poliisiasemalla kuulusteltavana eräästä asiasta, jota en täällä mainitse. Nyt 3 vuotta ylä-asteen päätyttyä minussa on syntynyt hirveää katkeran tuntua niitä ihmisiä kohtaan, jotka ''kiusasivat'' minua. En koskaan ole myöntänyt tuota ongelmaa kellekkään. Ylä-asteella en enään pystynyt ihastumaan. En tunne myötätuntoa kavereitani, sisaruksiani, tai edes vanhempiani kohtaan. Mikään ei tunnu miltään ja olen silloin tällöin käyttänyt unilääkkeitäni viihdetarkoitukseen. En nauti samoista asioista niin, kuin ennen. Lapsuuteni on ollut vaikeaa kotonakin. Isoveljeni on ollut pari kertaa vankilassa ja olen siitäkin saanut koulussa kuulla. Tulen isosta perheestä ja minulla on vain yksi oikea sisarus muut taas ovat vain puolisisaruksia. Lukijana mietit varmasti, miksi kirjoitan tätä. Mietin itsekkin. Olen yrittänyt saada itseäni kuntoon syömällä masennuslääkkeitä, mutta niillä ei ole mitään vaikutusta, vain sivuoireet tulevat, varsinkin SSRI-ryhmän roskalla. Tunnen vain katkeruutta ja kateusta. Tyypilliset narsismin oireet, kuten itsekkyys ja huomion keskipisteenä oleminen ym muut minulta puuttuu. Minua ei kiinosta mitä muut ajattelevat. En sano, että olen narsisti, mutta empatian ja kyky rakastaa minulla puuttuu. Olen vammautunut henkisesti lapsuuteni aikana. Kukaan ei ole koskaan tullut pyytämään anteeksi. Luulen, että se voisi edesauttaa minua.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Olet jooutunut kokemaan kovia. Älä mieti, oletko narsisti vai et. Luultavasti et ole. Olet vaan solmussa oman tunne-elämäsi kanssa lapsuutesi vuoksi ja koulukiusaamisen vuoksi, luulisin. Koeta hakea muuta apua kuin lääkkeet. Yritä päästä terapiaan. Voimia ja uskoa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi!
Kyllä masennus vaikuttaa suuresti kykyyn tuntea rakkautta ja empatiaakin, joten välttämättä mistään narsistisesta persoonallisuudesta ei ole. Harrastatko säännöllisesti mitään liikuntaa? Liikunta on parempi lääke masennukseen kuin masennuslääkkeet.
Masentunut ei tietenkään välttämättä jaksa liikuntaa edes ajatella, mutta jos sen ajattelee lääkkeenä, joka nyt vaan on pakko nieltävä (esim. 30-60min/pvä reipasta kävelyä, jos ei muuhun pysty), niin olisiko liikuntaresepti edes hieman helpommin nieltävissä?
Lienee epärealistista odottaa anteeksipyyntöä kiusaajiltasi, sillä osa ei välttämättä edes tiedosta tai muista kiusanneensa jne. varsinkin jos et loukkaantumistasi/kärsimystäsi ulospäin näyttänyt. Onko mahdollista, että itselläsi oli jokin osa vittuiluun..esim. vittuilitko itse ensin jollekulle tms. ehkä tiedostamattasi olit muille ilkeä? Tosin ei järjestelmällistä kiusaamista voi puolustaa, oli kiusaamisen syy mikä hyvänsä.
En varsinaisesti tunne olevani masentunut. Puuttuu se ahdistus ja itseinho. En koskaan tehnyt kenellekkään mitään. Itse asiassa sain, jopa rehtorilta positiivista palautetta, kun olin auttanut yhtä nuorempaa koulutoveria hänen kiusaajilta. Harrastan säänöllisesti liikuntaa.
Sulla on ollut rankkoja juttuja eikä niiden maton alle lakaistua saa tekemättömäksi.
Älä ota syyllisyyttä tai häpeää kantaaksesi koskaan toisten teoista ja niistä olosuhteista, joissa olet elänyt. Sinulla ei ollut juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Katkeruus ja kateus syntyvät näistä elementeistä.
Voisiko empatiakyvyttömyytesi johtua siitä, että menetit luottamuksesi ihmisiin? Ensin oli kiusaajat, mutta sisälläsi pienempi minäsi huusi apua vanhemmiltasi, sisaruksiltasi, opettajilta, läheisiltäsi? Sitä et saanut, koska sinua ei kuultu tai ymmärretty? Ja muilla teoilla -lisäten tuskaasi - moni ihminen ehkä myötävaikutti kiusaamiseesi myöhemminkin? Päätit lakata välittämästä heistä ehkä siksi?
Kaikki ihmiset eivät onneksi ole kusipäitä. Luottamuksen rakentaminen ottaa aikaa, kun perusturvallisuus on menetetty. Mutta sen uudelleen rakentaminen kannattaa. Tunteiden jälleenpalauttaminen on mahdollista. Se vaatii vain olemalla ihmisten kanssa läsnä ja saamalla kokemuksia. Hakeudu aluksi ihmisten seuraan, jotka jollakin tavalla ovat merkinneet sinulle elämäsi aikana. Puhu asioistasi. Laajenna sosiaalista verkostoa eri keinoin. Ja ammatillinen keskusteluapu säännöllisenä on myös paikallaan.
Kaikki ihmiset eivät osaa tai ymmärrä pyytää anteeksi. Mutta onneksi on vielä ihmisiä, jotka opettelevat sen tekemään. Toivottavasti olet yksi heistä.
Olet ilmeisesti alle 20-vuotias eli olet vielä kehitysvaiheessa ennen aikuistumista. On tavallista, että noin 18 vuoden tienoilla monille tulee normaali kehitysvaihe, jossa empatiakyky häviää vähäksi aikaa. Persoonallisuushäiriöistä (esim. narsismi) ei edes tehdä lopullista diagnoosia alle 20-vuotiailla.
Jos olet jatkuvasti ahdistunut etkä pysty edes ajattelemaan tulevaisuutta, silloin ammatillinen apu on paikallaan. Muuten yritä vain rakentaa elämääsi eteenpäin, kuten elisakettu tuossa edellä jo sanoikin. Olosi voi helpottua ihan huomaamatta.
Hei.
kirjoitan pitkästä aikaa. Eli tyhjyys sisälläni ei ole lähtenyt mihinkään. Minäni on kuin eräänlainen absakrtio, todellista luonnetta minulla ei vain yksinkertaisesti ole.
just joo..sinä kerjäät vain huomiota kun et nuorempana ole sitä saanut. Olet itsekeskeinen ja ajattelematon ihminen.
KASVA AIKUISEKSI!!!!