Tuntuuko kenestäkään koskaan siltä, että olette tavallaan niinkun hoksanneet/älynneet tultuanne tiettyyn ikään aikuiseksi, että miten koko maailmankaikkeus on syntynyt ja mitä olisi ilman maailmankaikkeutta... siis tarkoitan todellakin että mitä olisi jos ei olisi mitään?? Mistä kaikki koko elämä koko maailma on tullut?
Miksi mua ahdistaa ihan hel*vetisti tää asia?
Jotenkin hoksasin tuon yhtäkkiä kun rupesin ajattelemaan, että hei.. mitä olisi jos koko kaikkea maailmaa ei olisi, missä me olisimme? Toi ajatus sai aikaan semmosen tunteen et jotenkin oma tajunta olis laajentunut ja tuntuu et olis tajunnu jotain ihan äärimmäistä joka on tosi ahdistavaa... eikä enää sen takia pääse nyt normaali rutiiniin kun pää on vähän "sekaisin" ton ajatuksen takia.
Tää tuli kun otin kännit ja seuraavana päivänä oli kans aika voimakkaana tää tunne.
Nyt tuntuu siltä että kaikki kuten esim. te ette ajattele tätä asiaa niin kaoottisesti ja mun pitäis niinkun unohtaa tää. Mua niinkun kaduttaa että mä tulin ajatelleeksi tai että mä hoksasin tällasta...
ihan sama asia jos joku sanoisi teille että " sä olet kuollut mutta elät " niin mussa tuommonen ainakin aiheuttaa kamalan yksinäisen tunteen ja paniikin....ikäänkuin missä läheiseni ovat ja missä on entinen normaali olo mikä oli ennen...
Please, auttakaa!
Miksi mua ahdistaa ihan hel*vetisti tää asia?
Jotenkin hoksasin tuon yhtäkkiä kun rupesin ajattelemaan, että hei.. mitä olisi jos koko kaikkea maailmaa ei olisi, missä me olisimme? Toi ajatus sai aikaan semmosen tunteen et jotenkin oma tajunta olis laajentunut ja tuntuu et olis tajunnu jotain ihan äärimmäistä joka on tosi ahdistavaa... eikä enää sen takia pääse nyt normaali rutiiniin kun pää on vähän "sekaisin" ton ajatuksen takia.
Tää tuli kun otin kännit ja seuraavana päivänä oli kans aika voimakkaana tää tunne.
Nyt tuntuu siltä että kaikki kuten esim. te ette ajattele tätä asiaa niin kaoottisesti ja mun pitäis niinkun unohtaa tää. Mua niinkun kaduttaa että mä tulin ajatelleeksi tai että mä hoksasin tällasta...
ihan sama asia jos joku sanoisi teille että " sä olet kuollut mutta elät " niin mussa tuommonen ainakin aiheuttaa kamalan yksinäisen tunteen ja paniikin....ikäänkuin missä läheiseni ovat ja missä on entinen normaali olo mikä oli ennen...
Please, auttakaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
tuntuu että olen yksin tämän ajatukseni kanssa ettei kukaan muu oivalla tai siis tunne tätä näin voimakkaana. Se ahdistaa.
Jos esim. miettii liian pitkään vaikka että mihin avaruus loppuu, oikein syventymällä siihen ajatukseen niin samalla tulee mieleen kaikenlaisia muita ihmejuttuja esim. että onko maailma edes totta vaikka tietää että se on mutta jotenkin mun normaali olotila on nyt ahdistuneempi tuon takia.
Pelkäsin että sekoan. Olen kuitenkin tänään käyny normisti asioilla mut harmittaa että tulisi tuolaisia ajatuksia mieleen, tuleeko sitten muille? tuntuu siltä että niin kauan kun olen elossa ja hengitän niin en pääse tästä eroon,
ja missä olen sitten kun kuolen? tietoisuus katoaa.
Itselläni taas sen tajuaminen miten melkein ihmismielelle ääretön maailmankaikkeus on ja miten mitätön murusen miljoonasosa maapallo siinä joukossa on tuo mielenrauhaa. Kun tajuaa, että tällä murusen miljoonasosalla 7 miljardia ihmistä touhuaa ja sählää elämäänsä niin kovin tohkeissaan on siinä jotain mustan huumorin kaltaista huvittavaa.
Kotigalaksissamme, Linnunradassa on 100 miljardia (siis satatuhattamiljoonaa) aurinkomme kaltaista tähteä ja galakseja on myös 100 miljardia ja niissä jokaisessa tuo 100 miljardia tähteä. Siihen lisäksi kaikki tähtien kiertolaiset, planeetat, kuut ym. Siinäpä mittakaavaa ihmisen ja maapallon merkitykselle maailmankaikkeudelle. Maailmankaikkeudessa on laskettu olevan tähtiä enemmän kuin kaikissa maapallon aavikoissa, autiomaissa ja hiekkarannoissa hiekanjyväsiä yhteensä.
Se, että olisit ajatustesi kanssa yksin ei kyllä pidä paikkaansa. Kautta koko maailman tiedemiehet, yliopistot ja lukemattomat alan harrastajat ovat pyhittäneet elämänsä tiedon keräämiseen ja sitä kautta tajunnan laajentamiseen juuri samasta asiasta, jota olet herännyt pohtimaan. Monet avaruuskaukoputket maan päällä ja avaruudessa toimivat ihmisen aistien apuna siinä hommassa.
ihminen nyt vaan kun on ainoa eläimistä, jolla tietyt hermosolut ovat kehittyneet ja monimutkaistuneet niin pitkälle aivosoluiksi, että ymmärrämme olemassaolomme ja osaamme ihmetellä sen merkitystä tai jopa rohkeimmat optimistit elämän tarkoitusta, on se sitten hyvä vai huono. Se joka tietoa lisää se tuskaa lisää sanottiin jossain...
Ja mitä kuolemaan tulee niin eiköhän ne aivosolut kuole ja maadu siinä missä muukin osa ihmistä. Ihmistä ei ole olemassa ennen syntymää eikä sitä ole enää kuoleman jälkeen.
Onhan tämä elämä, mitä näemme tällä sinisellä pallollamme paitsi tilapäinen, myös jotenkin virtuaalisen oloinen.
Ihmisen kaltaisia olentoja varhaisine esi-isineen on ollut ehkä 4 milj. vuotta. Nykyäänkin elää lajeja elossa, joita oli jo 100 milj. vuotta sitten. Näitä esim. termiitit.
Kuitenkaan ne eivät ole kehityksessään juuri menneet eteenpäin.
Kun sinulle ikää tulee, niin kaikki kyllä ajan mittaan "siilaantuu" ja ahdistavuuskin lieventyy.
Itselläni ollut ihan samaa, että yhtäkkiä on tullut mietittyä että mitä kun ei enää ole MITÄÄN, siis kaikki on vaan tyhjää.. Kuulostaa aika pipipäiselle, muttei sitä tunnetta ja ahdistusta voi oikein sanoin kuvailla...
Ei kannata tommosia miettiä tai vaipuu ennen pitkää psykoosiin! Ja sehän ei sitten ole mikään kiva olotila!!!
EIpä niitä tahallaan mietikään, mutta kun on semmoinen tunne koko ajan päällä että yhtäkkiä tuntuu jotenkin siltä että on kokenut jonkun ihme ajatuksen ja se saa olon sit tällaseksi.. tuli ihan humalatilan aikana ja on kestänyt lauantaista tähän päivään. Nyt tuntuu siltä että kaipais sen olotilan takaisin mikä oli ennen sitä lauantaita. Nyt kaikki on niinkun sekaisin jotenkin ja tuntuu koko ajan et mitä on elämä, mitä on ulottuvuudet, maailmankaikkeus... vaikkei edes ajattele.
Ajattelen niinkun silleen sen et olisin havainnut tai hoksannut jotain mullistavaa mitä muille ei juolahtais mieleen ja että nyt olen sitten yksin näiden ajatusteni kanssa enkä sen takia enää tiedä miten päin olisin. Elämä tuntuu nyt oudolta.
Mut silti ei ole mitään "kupla-oloa" päällä, vaan normaalisti pystyn toimimaan mut huh huh että tuntuu silti v*tullisen oudolta. En ikinä enää ota alkoholia, en ikinä!!
Ihan kuin olis käynyt järjen rajoilla jotenkin ja välillä heittää sillee päästä et missä ulottuvuudessa elän ja olen, huh huh!!
yritän koko ajan pyrkiä unohtamaan et tää elämä missä nyt olen niin olen tässä ja nyt. tuntuu että olen ollut jossain muualla vaikka toisaalta en ole!
Ja tää siis liittyy hyvin vahvasti mun tietoisuuteen.
Joskus pikkulapsena oli tällaista samanlaista mutta siitä sit palautui jotenkin itestään. Sain silloin kauhukohtauksen ihan 10 vuotiaana et huusin ja itkin äidin sylissä ja sit rauhoituin.
Nyt koen ihan samanlaisia ajatuksia ja se tunne ( epätodellinen ) on vielä voimakkaampana ikäänkuin tietoisuuteni olisi laajentunut.