tietääkö äitinne?

Äitini ei tiedä. Olen 17 v tyttö ja oksennellut parisen vuotta. En pystyisi ikinä kertomaan vanhemmilleni, en koskaan. Tiedän itsekkin että totuuden on pakko tulla jossakin vaiheessa ilmi jollen saa itseäni kuntoon.
Mielestäni helpointa sinun kohdallasi olisi kertoa äidillesi ennen kuin hän saa itse tavalla tai toisella tietää, mutta silloin sinun täytyisi olla valmis parantumaan ja tekemään kaikkesi sen eteen.
Jos äitisi todella on sellainen kuin sanot, ota hänet mukaan ammattiauttajalle ja laita hänet uskomaan että bulimia ei ole sinun vikasi.
Minusta ei olisi tuohon, mutta sinusta ehkä voisi olla :)

Äitini tietää, muttei hänkään ihan ymmärrä ongelman vakavuutta, ei tietenkään kun ei ole itse sitä koskaan kokenut omalla kohdallaan. Voisit tietenkin sanoa äitillesi, että estää ihan fyysisesti sinua AHMIMASTA, tai että suunnittelette tietyn MÄÄRÄN jonka sinä saat syödä, niin ei tule tarvetta oksentaa? Koita nyt jutella sen äitisi kanssa ja selvittää tätä ongelmaa syvemmin. itse näytin äidilleni kauppakuitit, mädäntyneet hampaat, verillä olevat rystyset, verillä olevan vatsan, kerroin hyvin yksityiskohtaisesti miltä tuntuu kun melkein tukehtuu oksentaessa. ehkä se jotain siitä ymmäri.. :

No saatiin just eilen illal juteltuu äidin kans..keksustelu oli hyvin tunteellinen ja itkin siin melkee koko ajan yrittäessä selittää tunteitani..en oikeen tiedä pystyykö mun tilaa oikee bulimiaksikaan sanoo, vaikka oksennankin 3-5 kertaa päivittäin,mutta kun tuntuu, ettei se ruoka ole siin ollenkaan juju..vaan se tyhjyys..se et sen oksentelun ja ruuan sijasta ei ole MITÄÄN..pystyn esim. vieraiden ihmisten läsnä ollessa syödä suurin piirtein normaalia ruoka-annoksia..ainakin yhden päivässä.. (ja uskon. esim et jollain laitoksel ihmeteltäisiin et mitä teen siellä, koska saan ruokani pysymään niin hyvin sisällä)..mut sit kotona ahmin tietoisesti ja oksennan sit tietysti..mulla ei siis tavallaan ole pakonomaista kauhua ruokaa kohtaan (vaik en kyl pysty pitää sisällä mitään epäterveellist ruokaa, enkä lihaa,perunaa,makaroneja jne..mut esim. salaattia,vihanneksii,hedelmii,puuroo,ruisleipää,jogurttia voin)..ja pelkään lihomista kyllä aika paljon..mut siit keskustelust sen verran et kerroin kaiken niin avoimesti kuin pystyin ja äitini tuntui ymmärtävän,mut sit kuitenki tuntuu et jos mulla ei ois tätä oksenteluu ni hän ei välttämättä tajuais et mulla ei oo kaikki hyvin, et mulla on ongelmii..et se nyt kans keskittyy siihe ruokaan ku mä taas koen sen ongelman jotenki erilailla..en nyt tiedä ymmärrättekö yhtään mitä ajan takaa..:D mut anyway,vaik se nyt ymmärsi tän ongelman ja me ollaan mietitty käytännön asioita,mitä vois kokeilla..esim. tietenkin ruokailun rytmittämistä et saisin normaaliruokaa 3 kertaa päiväs (ei kyl tuu toteutuu..ei ainakaa täysin normaaliruokaa), sit hän ehdotti et kävisin sen työpaikalla (hän on päiväkodissa töissä) ihan vaa ajanvietteeks leikkii lasten kans..oon nyt kuitenkin sairaslomalla ni ajattelin, et siit vois olla hyötyy ainaki sen verran, et saisin ajan kulumaan ja ajatukset muualle edes joksiki aikaa..mut mun pointti on nyt se, et vaikka kaikki sattuiki nii hyvin ja ymmärrystä ja tukea saatiin, ja mä olin TODELLA siis todella helpottunut salailun lopettamisesta, niin silti mua nyt KADUTTAA kertominen...must jotenki tuntuu et oisin paljastanut koko elämäni, koko mun heikkouden ja mitättömän maailman...ikään kuin mut olisi riisuttu alasti kaikkien eessä..ja nyt mä taidan olla niin tyhmä,et ku mul vihdoin on hyvät mahikset päästä tästä eroon ja alkaa pikku hiljaa osallistumaan normaaliin elämään, tuntuu etten halua luopua bulimiastani..koska bulimia on kaikki mitä mulla tähän asti on ollut eikä sen tilalle ole mitään..ymmärrättekö yhtään ajatuksiani? :)