Kaikillahan meillä on tietoisuus siitä että ollaan tässä ja nyt olemassa ja eletään. Onko kellekään koskaan käynyt niin että yhtäkkiä kaikki muuttuu, ikäänkuin että tietoisuus jotenkin tulee "laajemmaksi" ja ei osaa sitä sitten selittää mutta siitä oleva tunne on hyvin voimakas.... ja kaikki tämä vaan oman pään sisällä.
Jonkinlainen tajunnantila. Kuvailkaa minkälaisia teillä on ollut niin hyvin kuin pystytte selittämään. Menikö ohi ihan unohtamalla ja elämällä vai miten?
Oletteko koskaan huomanneet että humalatila olisi tehnyt tällaiset tepposet?
Jonkinlainen tajunnantila. Kuvailkaa minkälaisia teillä on ollut niin hyvin kuin pystytte selittämään. Menikö ohi ihan unohtamalla ja elämällä vai miten?
Oletteko koskaan huomanneet että humalatila olisi tehnyt tällaiset tepposet?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Korostan vielä tuota tietoisuuden "laajenemista" niin siis, että ihminen ikäänkuin "älyää" nyt tullessaan aikuisikään, että mitä kaikki on, eli olemme kaikki maailmankaikkeudessa ja maapallolla, mutta sitten tuleekin ajatus joka pilaa kaiken rauhan ja se on se, että voisihan olla ettei olisi mitään maailmaa missään ja on todellakin kaoottinen ajatus johon ei järki niinkun riitä enää... sitä aattelee että mitä olisi ilman mitään, ilman koko MAAILMAA?? niin ei keksi vastausta koska järki ei enää riitä!
Mitä olisi ilman mitään...jos kaikki ajattelisi näin niin mehän sekoaisimme koska jos ei ole mitään niin ei ole mitään maailmaakaan :(
mikä mua vaivaa hei? :(
Tuo ajatus tuskin tulee kaikille usein mieleenkään mutta kun sen älyää niin voin luvata että sen on pakko ahdistaa ja ne jotka ei sitä älyä, niin ne voi hyvin.
Tähänhän on tietenkin ratkaisuna se, että on ajattelematta ja tiedostamatta tätä asiaa ja minä olen nyt löytänyt ainakin syyn tähän miksi mun olo on niin ahdistunut... se on just se että olen TAJUNNUT ETTÄ MEIDÄN tietoisuus ja maailmankaikkeus voisi olla OLEMATTA . Eli jos sitä ei olisi niin mitä olisi? ei mitään? ei yhtään mitään.
??????
mikä tähän sitten auttaisi? Unohtaminen? Löysin sentään ratkaisun olooni mutta kummaa on se että se tulee niinkun tiedostamatta mieleen. Joskus vaan hoksasin että koko oleminen ja olemassa olo, koko maailmankaikkeuden olemassaolo voisi olla olematta, niin alitajunta vippailee mulle nyt tätä jostain syystä esiin ja siitä se nyt johtuu.
Ratkaisin tavallaan ainakin syyn nyt olooni ja tuo on se. Siitä olen varma. Se asia mistä tuossa puhun on niin JÄRJETÖN että se on tosi rankkaa psyykelle ja saa miettimään omaa olemista ja koko maailman olemista!
Jospa koitan unohtaa jos järki enää selviää. Mikä tekisi tyhmemmäksi että olisi taas yhtä hölmö kuten lapsena kun sitä vaan syntyy ja on???
Huh!
Ehkä olenkin siis terve, mutta älysin jotain niin psyykkeelle raskasta että se tekee mut ahdistuneeksi. Maailman kamalin ajatus, järjen rajoilla!
Ja nyt sen sitten tiedostaa aina.
Mikä helpottaisi oloani? Toisaalta voinhan olla niin tyhmäkin että harhaudun ajattelemaan tällaista ja ehkä tälle olisi jopa olemassa ratkaisukin???
Mutta kuitenkin kaikki asiat jotka ovat olemassa voivat myös olla olematta.
Älkää ihmetelkö jos mun on vaikea selittää tätä. Järjellistä ajattelua toki mutta menee niin järjen rajoille vaan!! En silti ole ainoa ihminen ja varmasti muutkin pystyvät tähän mutta se kuka syvimmälle tämän älyää niin se on raskasta.
Ikäkriisi sai mut varmaan pohtimaan syntyjä syviä ja kun vedin kännit niin se sai alitajunnan viestimään....
Toisaalta voisin kysyä itseltäni että miksen voi vaan olla ja elää kun nytkin hoidan rutiiniasiat hyvin ja oloni on epätodellisuuden tunteesta huolimatta suht normaali?
Helppohan se on sanoa mutta voihan tätä verrata samaan kun jos esim joku läheinen kuolee, niin eihän se ikinä unohdu. Se vaan pysyy taustalla se suru ja järkytys, toki se lievenee.
Mutta on olemassa tällaisia ajatuksia jotka me jokainen luulisi tajuavamme ja tämä yksi on sellainen ( ainakin mun pääkopassa ) että se saa pohtimaan omaa järkeään ja tekee ahdistuneeksi ja hullun tunteen.
Miettikää nyt esim. että miten olla kun on kuollut? Heti tulee mieleen että ei voi olla mitenkään eikä edes tiedä onko mitään. Jos joku ei ole syntynyt, niin sillä ei ole tietoisuuttakaan ennenkuin sellainen kehittyy sen aivoissa.
Olenko mä liian mielikuvituksekas vai liian älykäs vai HULLU?
Kieltämättä samat fiilikset oli joskus pikkulapsena mutta ne unohtui kun oli koulut ja ihmisten parissa touhusi... nyt aikuisena kun kaikki kamut on jo mennyttä aikaa niin tuntuu että kaikki on ollut vain harhaa? olenko edes elänyt?
Eilen koko päivän tuntui siltä että minun oli jotenkin raskasta miettiä missäpäin tai missä osassa olen tätä kaikkea suurta ulottuvuutta. Yritin saada itseni selventämään itselleni että tämä kaikki ympärillä oleva on se kaikki, se kaikki maailma ja maailmankaikkeus, minun elämäni, minun tietoisuuteni.
Olen järkyttynyt, hämmentynyt ja itkuinen.
Yritäpä nyt olla sekoamatta. On todennäköistä, että maailmankaikkeudessa on asioita, seikkoja ja ulottuvuuksia, joita ihmisen aivoilla ei vaan pysty tajuamaan eikä käsittämään. Ihminen on niihin käsityskyvyltään ja aivokapasiteetiltaan ehkä samassa suhteessa kuin koira ihmiseen. Koira ei pysty tajuamaan eikä käsittämään taiteita, tiedettä tai vastaavaa, joita ihminen tajuaa. Todennäköisesti on asioita ja totuuksia, joihin ihminen on samassa asemassa kuin koira ihmiseen.
Kannattaa hyväksyä oma rajallisuutensa ja ottaa paikkansa niillä kyvyillä mitä on. Elä päivä kerrallaan ja tee joka päivästä niin hyvä itsellesi ja läheisillesi kuin rajallisilla kyvyilläsi voit ja nöyrän positiivisesti hämmästelet asioita, joita et vaan voi rajallisilla ihmisen aivoilla ymmärtää.