En haluaisi kirjoittaa negatiiviseen sävyyn, koska Nightwish on niitä harvoja 'megabändejä' ja vientivaltteja Suomesta. Niin tai onko se nykyisin suomalais-ruotsalainen-bändi. Kotimaa kuitenkin Suomi.
Jos sitten unohdetaan 'sinivalkoiset' rillit hetkeksi pöydän kulmalle ja analysoidaan levyä jotenkin 'ulkokultaisemmin':
Tuomas Holopainen on suuri mies. Siitä ei pääse mihinkään ja jotenkin tuntuu että hän voi yltää musiikillisesti lähes minne tahansa! Hän on musiikillinen nero. Sävellykset ovat monimuotoisia ja moniulotteisia.
Mikä hieman alkaa häiritä on melodioiden 'tuttuuden tunne'. Välillä tuntuu, että: 'tämähän melodian olen jo aikaisemmin kuullut...mistäs biisistä tämä on...'
Itsestääntoistaminen ja jo kerran käyttettyjen melodioiden ja riffien toistaminen osoittaa kuitenkin jonkinlaista musiikillista 'heikkenemistä' tai sitten sillä on vain haettu mukavuusalueella myyvyttä levylle.
Mahtipontisuutta on; mutta jotenkin nämä sinfooniset orkesteritaustat ja kuorot on nekin jo jonkin kerran kuultu. Viehän se biisejä tietysti moniulotteisempaan suuntaan.
Sellainen musiikin miksaus jotenkin kovin 'pintaan' aiheuttaa sen, että jotenkin sellaista 'säröä ja repaleisuutta' jää kuitenkin kaipaamaan joltain osin. Kliinisyys ja täydellisen soundin tavoittelu voi joskus aiheuttaa vastakkaisia reagtioita. Tosin livenä, jollei taustoja ole liikaa käytetty ja miksauksessa unohdetaan se 100%nen täydellisyys, nämä säröt ja rosot voivat ja saavat tulla esiin.
Olzonin laulu aiheuttaa sen kysymyksen, että kun biiseissä on niin mahtipontinen ja 'täpötäysi' tunnelma, niin onko ns.'tavallinen laulu' jotenkin liian 'vaatimatonta' tälläisiin sinfonisiiin biiseihin? Onko kontrasti liian suuri kun hypätään sinfoonisten sävelen ja kuorojen jälkeen ihan tavalliseen naislaulantaan?! Joko tekisin sinfoniaa sinfoonisella tulkinnalla tai tavallisia biisejä 'tavalliselle' laulajalle, näiden sekoitus tuo sellaista kummaa tyhjyyden tunnetta. Ikäänkuin laulajalta jäisi odottamaan paljon parempaa ääntä tai suoritusta.
Kokonaisuutena levyllä ollaan kuin huvipuistossa, jossa kuten jokainen tietää on laitteita karusellista hattaran myyntiin. Tämä tulee levyllä biisien erillaisuuden muodossa kyllä esille.
Ei parasta NW:tä! Yksinkertaisuutta, karuutta ja kauneutta jää kaipaamaan. Annan arvioni kouluarvosanalla: 8-.
Jos sitten unohdetaan 'sinivalkoiset' rillit hetkeksi pöydän kulmalle ja analysoidaan levyä jotenkin 'ulkokultaisemmin':
Tuomas Holopainen on suuri mies. Siitä ei pääse mihinkään ja jotenkin tuntuu että hän voi yltää musiikillisesti lähes minne tahansa! Hän on musiikillinen nero. Sävellykset ovat monimuotoisia ja moniulotteisia.
Mikä hieman alkaa häiritä on melodioiden 'tuttuuden tunne'. Välillä tuntuu, että: 'tämähän melodian olen jo aikaisemmin kuullut...mistäs biisistä tämä on...'
Itsestääntoistaminen ja jo kerran käyttettyjen melodioiden ja riffien toistaminen osoittaa kuitenkin jonkinlaista musiikillista 'heikkenemistä' tai sitten sillä on vain haettu mukavuusalueella myyvyttä levylle.
Mahtipontisuutta on; mutta jotenkin nämä sinfooniset orkesteritaustat ja kuorot on nekin jo jonkin kerran kuultu. Viehän se biisejä tietysti moniulotteisempaan suuntaan.
Sellainen musiikin miksaus jotenkin kovin 'pintaan' aiheuttaa sen, että jotenkin sellaista 'säröä ja repaleisuutta' jää kuitenkin kaipaamaan joltain osin. Kliinisyys ja täydellisen soundin tavoittelu voi joskus aiheuttaa vastakkaisia reagtioita. Tosin livenä, jollei taustoja ole liikaa käytetty ja miksauksessa unohdetaan se 100%nen täydellisyys, nämä säröt ja rosot voivat ja saavat tulla esiin.
Olzonin laulu aiheuttaa sen kysymyksen, että kun biiseissä on niin mahtipontinen ja 'täpötäysi' tunnelma, niin onko ns.'tavallinen laulu' jotenkin liian 'vaatimatonta' tälläisiin sinfonisiiin biiseihin? Onko kontrasti liian suuri kun hypätään sinfoonisten sävelen ja kuorojen jälkeen ihan tavalliseen naislaulantaan?! Joko tekisin sinfoniaa sinfoonisella tulkinnalla tai tavallisia biisejä 'tavalliselle' laulajalle, näiden sekoitus tuo sellaista kummaa tyhjyyden tunnetta. Ikäänkuin laulajalta jäisi odottamaan paljon parempaa ääntä tai suoritusta.
Kokonaisuutena levyllä ollaan kuin huvipuistossa, jossa kuten jokainen tietää on laitteita karusellista hattaran myyntiin. Tämä tulee levyllä biisien erillaisuuden muodossa kyllä esille.
Ei parasta NW:tä! Yksinkertaisuutta, karuutta ja kauneutta jää kaipaamaan. Annan arvioni kouluarvosanalla: 8-.
Vastaukset 18
Vanhimmat
En tarkoita laittaa tätä vertailun vuoksi, koska kyse on erityylisistä bändeistä. Ideana on että kun ääni toimii, niin ei tarvitse kovin kummallisia 'härpäkkeitä' =)
http://www.youtube.com/watch?v=wVWazHTunSI&ob=av2e
Myös sinfonisen metallin eri suunnat on hyvästä, Nightwish menee tuossa osastossa kyllä omia latujaan, ihan positiivissa mielessä. Mitään, kitaravalli, korkealta ja kovaa kuvioon tuskin bändi menee vaikka hevilaulajana Marco siihen pystyisi. Lievän ähkyn Tuomas tunnusti ja väläytteli akustista levyä, mutta nyt muut kiireet ajoivat ohi sen teko jäi huomiseen. Imaginaerum palvelee elokuvaa eikä siinä nähtävästi synkkä perusilme huuto ja kitarat pelitä.
Ihan totta puhut; taisin unohtaa tämän elokuvallisen näkökulman kokonaan, pahoitteluni! Sitä vaan kun ei vielä ole nähtävissä, vain levy kuultavissa :) !
"Mahtipontisuutta on; mutta jotenkin nämä sinfooniset orkesteritaustat ja kuorot on nekin jo jonkin kerran kuultu." Mielestäni uusi levy on vähemmän mahtipontinen kuin kaksi edellistä. Tällä levyllä mennään biisien ehdoilla eikä niin, että yritetään väkisin tehdä suurta..
"Olzonin laulu aiheuttaa sen kysymyksen, että kun biiseissä on niin mahtipontinen ja 'täpötäysi' tunnelma, niin onko ns.'tavallinen laulu' jotenkin liian 'vaatimatonta' tälläisiin sinfonisiiin biiseihin?" Juuri se on NW:n juttu! Kumpi on uniikimpi: bändi, jossa on laulajana korkealta vetävä naikkonen vai bändi, jossa laulaja on "Rock/ pop"- laulaja? Noita oopperabändejä sikiää jokaisesta korttelistä, enkä itse voi sietää näitä korkealta vetäviä bändejä...yöks..
Uusi NW levy on hyvä. Pääsee top kolmoseen Nightwishin uralla.
Itse tykkään kyllä uudesta levystä paljon.
Mielestäni on hyvä, että laulaja laulaa, eikä "tulkitse". Se on silloin aidompaa.
Bändissä on siis laulaja, ei laulutaiteilija :).
Jos nyt jotain voisi vähentää, niin mielestäni kuorojen A A AAAT, ja O O OOT biiseissä vois karsia minimiin, ja hieman vähemmänhyökkäviksi.
Se on ainoa asia, joka itselläni vähän ottaa korvaan, kun on mielestäni tarpeetonta, tai olisi voitu korvata jollain soittimella/ hieman hillitymmällä vedolla.
Muuten levy on ihan timantti.
heikolta levyltä että taidan jättää ostamatta.
Ehkä vähän liian taiteellinen ja ns. loppuun asti mietitty levy.
Tuli vain mieleen, että kun esim. Metallican tuotantoa miettii kun heillä on jo tuota historiaa reilut 15 vuottaa NW:tä enemmän, niin eipä nykylevyt yllä lähellekkään ensimmäisien levyjen tasolle. Homma menee pieleen kun yritetään ottaa taiteellisuutta mukaan yms. uusia ideoita.
NW olisi voinut tehdä levyn, joka palvelee yleisöä eikä elokuvaa.
Seuraava NW levy kertookin sitten bändin suunnan, kun se toivottavasti tehdään yleisölle, ilman sen syvällisempää merkitystä.
Tuomas on sanonut, ettei levyä voi tehdä yleisölle, vaan se on tehtävä itselle. Jos yleisökin tykkää, aina parempi, mutta yleisön mielipiteitä ja toiveita kuuntelemalla tulee vain kaupallista huttua. Antaa Tuomaksen tehdä työnsä kuten ennenkin. Kyllä hän hommansa osaa.
Kävi sitten niin, etät Tuomas yritti tehdä kaupallista huttua , mutta epäonnistui siinäkin.
Joko tyyli muuttuu vielä tästä tai sitten pitää palata taaksepäin...jossain ihme välimaastossa liikutan nyt.
Totta puhui joku Metallicasta. Samaa on käynyt monelle bändeille. Pitäisi uusiutua, mutta miten tekee sen jotta kuulostaa kuitenkin 'itseltään'...?!
Oikein hyvältä levy kuulostaa näin muutaman kuuntelukerran jälkeen, onneksi, sillä DPP ei oikein kolahtanut.
Song of myself -biisissä kun on noita "puhujia" vai mitä voiceovereita ne nyt on, niin onko niistä nimilistaa missään, tietääkö kukaan?
"Tuomas on sanonut, ettei levyä voi tehdä yleisölle, vaan se on tehtävä itselle. Jos yleisökin tykkää, aina parempi, mutta yleisön mielipiteitä ja toiveita kuuntelemalla tulee vain kaupallista huttua. Antaa Tuomaksen tehdä työnsä kuten ennenkin. Kyllä hän hommansa osaa. "
Totta joka sana. Jos bändi alkaa miettimään, mistä yleisö tykkää, mennää vauhdilla metsään.
Imaginaerum ei ole todellakaan kaupallinen levy. Siinä riittää pureskeltavaa "peruspertille" niin runsaasti, että tukehtumisen vaara on suuri. Jos puhutaan kaupallisuudesta tällä musiikin saralla, on syytä katsoa Within Temptationin sekä Evanescensen suuntaan..
WT ja Evanescense ovat metallia verrattuna nykypäivän Nightwishiin.
Kuka tässä mitään metallista on edes puhunut????
Miks hitossa NW:n pitäis olla jotain hiivatin metallia?
Sopivasti soppaan kaikkee muutakin.
Ja jollei iske, niin ei iske, se on sitten VOI VOI, mutta monelle kyllä iskee ja syvältä.
"Miks hitossa NW:n pitäis olla jotain hiivatin metallia?"
Olet oikeassa nykyisen genren nimi on KAKKAA...KAKKAA...!
"mutta monelle kyllä iskee ja syvältä."
Iskee iskee, kohta on sairaalat täynnä karppiatrin sivupersoonia levyn musiikin aiheuttaman pahoinvoinnin takia.
Tutti takaisin suuhun ja Tarjan poison soimaan, kyllä se siitä taas elämä voittaa.
"Olzonin laulu aiheuttaa sen kysymyksen, että kun biiseissä on niin mahtipontinen ja 'täpötäysi' tunnelma, niin onko ns.'tavallinen laulu' jotenkin liian 'vaatimatonta' tälläisiin sinfonisiiin biiseihin? Onko kontrasti liian suuri kun hypätään sinfoonisten sävelen ja kuorojen jälkeen ihan tavalliseen naislaulantaan?! Joko tekisin sinfoniaa sinfoonisella tulkinnalla tai tavallisia biisejä 'tavalliselle' laulajalle, näiden sekoitus tuo sellaista kummaa tyhjyyden tunnetta. Ikäänkuin laulajalta jäisi odottamaan paljon parempaa ääntä tai suoritusta."
Tästä minä olen kanssasi samaa mieltä. Anetten ääni ei yksinkertaisesti sovi. Anetten ääni, joskin keskinkertainen, ei ole mitenkään kovin epäkaupallinen muihin artisteihin verrattuna.
Aneten ääni ei kyllä tuossa levyssä ensikuuntelun perusteella häirinnyt, itseasiassa tuntui olevan enempi läsnä, luonteva osa levyä kuin DPP:ssä. Ei irrallaan dominoiva, vaan tosiaan kokonaisuuteen kuuluva palanen.
Genrepoliiseille tuo levy ei kyllä sovi. Nightwishin levyt kyllä aiemminkin ovat olleet sellaisia, että se punainen lanka ei todellakaan ole ollut sitoutuminen totaalisesti johonkin tiettyyn tyyliin, vaan biisitarjonta on ollut genre mielessä kirjavaa. Puhdas hevimetallilevy tämä ei siis ole. Poppilevyäkään tästä ei tekemälläkään saa.
Klassinen, toisinaan rauhallisempi, paikoin mahtipontinen leffamusiikki, nyt ehkä höystettynä enempi piirrertyistä sekä musikaaleista tutun oloisella temppuilulla. Ja tottakai sitä hevimetalliakain on mukana, joskin sen osuus ei tällä kertaa niin iso ole. Vähän alkujuurillekin palaamista oli aistittavissa, akustisempisine osuuksineen.
Aikalailla kaikkea tuntuu levystä löytyvän. Jopa jonkinmoista aiempaan tuotantoon liittyvää itseironiaakin. Sellainen pikku fiilis tuli esimerkiksi ovelan säväyttävästi, ehkä jopa tarkoituksellisen provosoivasti pistetyissä Ah-Ah staccatoista. Jazzahteluakin toki on mukana, ihan hyvän fiiliksen siinäkin ovat saaneet aikaan. Luojan kiitos ei sentään ole menty ylitaiteellisen modernin jazzin puoleen, joka voimakkaasti haisevan juuston tavoin sopii vain siihen tottuneelle.
Varsin taiteellisen oloinen levy. Tuntuu, että irtiottoja on tapahtunut, ihan hyvässä mielessä. Ei sitä kymmentä nemaranttia jaksais kuunnella.
Täytyypi kuunnella lisää, niin saapi paremmin muodostettua mielipidettä. Kovasti on monentyyppistä irtiottoa, mutta kyllä siinä se punainen lankakin tuntuu säilyvän.
Ei sitä meikä kyllä yhdellä kuuntelukerralla saanut sulatettua... Onneksi sentään ei ole markkinamiesten tekemä hittitehdas tämä levy, vaan tuntuisi olevan aitoa taiteellisuutta mukana.