Olen 30 vuotias, koulutusta ja työtä vailla oleva mies. Koen ahdistuneisuutta sosiaalisissa tilanteissa ja juuri tästä syystä on koulut jääneet käymättä ja ihmissuhteet hankimatta. Minulla ei ole enää ystäviä ja ainoat ihmiskontaktit tulevat vanhempien ja sisarusten kautta.
Olen ongelmaani pohtinut vuosikausia ja uskoisin sen johtuvan huonosta ja vääristyneestä minä-kuvasta. Itseluottamukseni katosi jo varhaislapsuudessa, ensimmäiset muistikuvani ovatkin hakatuksi tulemisesta. Kerhoiässä minulla oli 4 ystävää joista vanhinta hakattiin rajusti kotona. Paha olo purkautui niin, että sain häneltä turpaani melko säännöllisesti. Muut ystäväni pelkäsivät häntä myös joten he eivät kiusaamiseeni uskaltaneet puuttua.
Kotona sain isältä selkääni säännöllisen epäsäännöllisesti. Joskus jäi matematiikan kirja koulun pulpettiin ennen kokeita ja auttamisen sijaan isä veti turpaan, käski hakea kirjan koulusta, veti uudestaan turpaan ja uhkasi hakata lisää ellen lue ahkerasti. Ilta meni itkua pidätellessä ja sivua tuijottaessa. En siitä mitään ymmärtänyt sillä en uskaltanut koulussa pyytää apua oppimiseen.
Olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Kiusaaminen ei ollut henkistä, sillä se ei minuun purrut. Haukkumisiin vastasin nokkeluuksilla ja nokkeluuksiini vastattiin nyrkeillä. Lopulta kiusaajat löysivät keinon joka toimi ja se oli julkinen nolaaminen, mahdollisuuksien mukaan aina tyttöjen edessä.
Parikymppisestä eteenpäin olen asunut huoneistossani yksin.
Minulla ei ole peruskoulun jälkeen loppuun asti suoritettua koulutusta. Koulu jää kesken aina ensimmäisen esiintymistä tai ryhmätyötä vaativan tehtävän jälkeen. Kokeiltu on lukio, 3 ammatillista koulutusta, 2 aikuiskoulutusta ja yksi ammattitutkinto. Jälkimmäinen kaatui loppusuoralla näyttötutkintoon kun en uskaltautunut paikalle.
En ole koskaan seurustellut. Poikuus on tallella ja ensi suudelma saamatta. En pysty edes keskustelemaan naisten kanssa joihin voisin tuntea fyysistä vetoa. Yksi syy siihen, että lopetin tupakoinnin vuosia sitten oli se, että työpaikan tupakkipaikalla oli aina samaan aikaan naisia. Vapisin kauttaaltani pelosta aina kun joku heistä edes moikkasi. Onneksi iän myötä ovat halut alkaneet hiipua.
Ystäviä minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Eristäytymisestäni kertonee jotain se, että minun täytyy lukea kirjoja ääneen jottei puheeni puuroutuisi käytön puutteesta. Muut tulevat herkästi puhumaan ja koettavat ystävystyä, mutta en omalta osaltani yksinkertaisesti kykene antamaan mitään takaisin. Olen oppinut valehtelemaan hyvin ja käyttämään sisäänpäin kääntynyttä persoonallisuuttani hyväksi. Katson silmiin ja teeskentelen kiinnostunutta. Kyselen henkilöltä asioista joista luulen hänen haluavan puhua ja kehun sekä rohkaisen. Näin minun ei tarvitse varsinaisesti osallistua keskusteluun vaan voin vain keskittyä siihen, etten lähde tilanteesta karkuun. Omista ajatuksistani, mielipiteistäni tai huolistani en pysty puhumaan kenellekkään, en edes lähisukulaisille.
Kauhuskenaarioista pahin olisi se, että joku saisi tietää peloistani. En pysty avautumaan muille ongelmistani vaan kaikki elämäni nolot tilanteen pyörivät mielessäni pitkin päivää aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.
Olen äärimmäisyyksiin menevä perfektionisti. Jos jokin asia ei onnistu täydellisesti ensimmäisellä kerralla, se jää kokonaan tekemättä. Menen palautteesta täysin sekaisin, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Positiiviseen palautteeseen reagoin paniikilla. Jos saan kehuja, yritän poistua paikalta. Siis kirjaimellisesti lähden pois. Negatiiviseen palautteeseen reagoin agressiivisesti. Tämä johtunee siitä, ettei minulla ole käytännössä lainkaan sosiaalisia taitoja.
Nykyinen elämäntilanteeni on se, että työttömäksi jäätyäni minut komennettiin työkkärin valmennuskurssille jossa olisi harjoiteltu mm. työhaastattelutilanteita. Sanomattakin selvää, että en sinne pystynyt menemään. Tästä syystä en ole saanut mitään tukia viime kesäkuusta lähtien. Laskujeni mukaan säästöni riittävät helmikuun puolelle. Mitä tapahtuu sitten, sitä en tiedä.
En koe olevani masentunut, en ajattele kuolemaa tai itsemurhaa, mutta minua on alkanut pelottamaan se, että vuosien päästä eristäytymiseni voi purkautua väkivaltana muita kohtaan.
Olen käyn psykiatrilla kaksi kertaa, mutta en pysty kertomaan hänelle ongelmani oikea laajuutta. Värisevällä äänellä sain kerrottua kokevani sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kun lääkäri esitti tarkentavia kysymyksiä esimerkiksi seurustelusta, sorruin taas valehteluun. En PYSTY kertomaan heikkouksistani. Lääkäriltä sain eri bentsoja, ssri lääkkeitä ja beetasalpaajia, mutta vaikka otin näitä kolminkertaisen annostuksen, en huomannut mitään muuta vaikutusta kuin väsymystä ja ”aivosumua”. Ensimmäisestä SSRI kuurista sain kuurin alussa jonkinlaisen placebo vaikutuksen, joka tosin haihtui nopeasti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon näillä ei ollut mitään vaikutusta.
Olen ongelmaani pohtinut vuosikausia ja uskoisin sen johtuvan huonosta ja vääristyneestä minä-kuvasta. Itseluottamukseni katosi jo varhaislapsuudessa, ensimmäiset muistikuvani ovatkin hakatuksi tulemisesta. Kerhoiässä minulla oli 4 ystävää joista vanhinta hakattiin rajusti kotona. Paha olo purkautui niin, että sain häneltä turpaani melko säännöllisesti. Muut ystäväni pelkäsivät häntä myös joten he eivät kiusaamiseeni uskaltaneet puuttua.
Kotona sain isältä selkääni säännöllisen epäsäännöllisesti. Joskus jäi matematiikan kirja koulun pulpettiin ennen kokeita ja auttamisen sijaan isä veti turpaan, käski hakea kirjan koulusta, veti uudestaan turpaan ja uhkasi hakata lisää ellen lue ahkerasti. Ilta meni itkua pidätellessä ja sivua tuijottaessa. En siitä mitään ymmärtänyt sillä en uskaltanut koulussa pyytää apua oppimiseen.
Olin koulukiusattu koko peruskoulun ajan. Kiusaaminen ei ollut henkistä, sillä se ei minuun purrut. Haukkumisiin vastasin nokkeluuksilla ja nokkeluuksiini vastattiin nyrkeillä. Lopulta kiusaajat löysivät keinon joka toimi ja se oli julkinen nolaaminen, mahdollisuuksien mukaan aina tyttöjen edessä.
Parikymppisestä eteenpäin olen asunut huoneistossani yksin.
Minulla ei ole peruskoulun jälkeen loppuun asti suoritettua koulutusta. Koulu jää kesken aina ensimmäisen esiintymistä tai ryhmätyötä vaativan tehtävän jälkeen. Kokeiltu on lukio, 3 ammatillista koulutusta, 2 aikuiskoulutusta ja yksi ammattitutkinto. Jälkimmäinen kaatui loppusuoralla näyttötutkintoon kun en uskaltautunut paikalle.
En ole koskaan seurustellut. Poikuus on tallella ja ensi suudelma saamatta. En pysty edes keskustelemaan naisten kanssa joihin voisin tuntea fyysistä vetoa. Yksi syy siihen, että lopetin tupakoinnin vuosia sitten oli se, että työpaikan tupakkipaikalla oli aina samaan aikaan naisia. Vapisin kauttaaltani pelosta aina kun joku heistä edes moikkasi. Onneksi iän myötä ovat halut alkaneet hiipua.
Ystäviä minulla ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen. Eristäytymisestäni kertonee jotain se, että minun täytyy lukea kirjoja ääneen jottei puheeni puuroutuisi käytön puutteesta. Muut tulevat herkästi puhumaan ja koettavat ystävystyä, mutta en omalta osaltani yksinkertaisesti kykene antamaan mitään takaisin. Olen oppinut valehtelemaan hyvin ja käyttämään sisäänpäin kääntynyttä persoonallisuuttani hyväksi. Katson silmiin ja teeskentelen kiinnostunutta. Kyselen henkilöltä asioista joista luulen hänen haluavan puhua ja kehun sekä rohkaisen. Näin minun ei tarvitse varsinaisesti osallistua keskusteluun vaan voin vain keskittyä siihen, etten lähde tilanteesta karkuun. Omista ajatuksistani, mielipiteistäni tai huolistani en pysty puhumaan kenellekkään, en edes lähisukulaisille.
Kauhuskenaarioista pahin olisi se, että joku saisi tietää peloistani. En pysty avautumaan muille ongelmistani vaan kaikki elämäni nolot tilanteen pyörivät mielessäni pitkin päivää aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen.
Olen äärimmäisyyksiin menevä perfektionisti. Jos jokin asia ei onnistu täydellisesti ensimmäisellä kerralla, se jää kokonaan tekemättä. Menen palautteesta täysin sekaisin, oli se sitten positiivista tai negatiivista. Positiiviseen palautteeseen reagoin paniikilla. Jos saan kehuja, yritän poistua paikalta. Siis kirjaimellisesti lähden pois. Negatiiviseen palautteeseen reagoin agressiivisesti. Tämä johtunee siitä, ettei minulla ole käytännössä lainkaan sosiaalisia taitoja.
Nykyinen elämäntilanteeni on se, että työttömäksi jäätyäni minut komennettiin työkkärin valmennuskurssille jossa olisi harjoiteltu mm. työhaastattelutilanteita. Sanomattakin selvää, että en sinne pystynyt menemään. Tästä syystä en ole saanut mitään tukia viime kesäkuusta lähtien. Laskujeni mukaan säästöni riittävät helmikuun puolelle. Mitä tapahtuu sitten, sitä en tiedä.
En koe olevani masentunut, en ajattele kuolemaa tai itsemurhaa, mutta minua on alkanut pelottamaan se, että vuosien päästä eristäytymiseni voi purkautua väkivaltana muita kohtaan.
Olen käyn psykiatrilla kaksi kertaa, mutta en pysty kertomaan hänelle ongelmani oikea laajuutta. Värisevällä äänellä sain kerrottua kokevani sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mutta kun lääkäri esitti tarkentavia kysymyksiä esimerkiksi seurustelusta, sorruin taas valehteluun. En PYSTY kertomaan heikkouksistani. Lääkäriltä sain eri bentsoja, ssri lääkkeitä ja beetasalpaajia, mutta vaikka otin näitä kolminkertaisen annostuksen, en huomannut mitään muuta vaikutusta kuin väsymystä ja ”aivosumua”. Ensimmäisestä SSRI kuurista sain kuurin alussa jonkinlaisen placebo vaikutuksen, joka tosin haihtui nopeasti. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon näillä ei ollut mitään vaikutusta.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Onko olemassa keinoa jossa lääkärin kanssa voisi keskustella anonyymisti?
Entö onko olemassa lääkkeitä tai laittomia päihteitä jotka veisivät estot?
Kuten jo mainitsin, bentsot eivät riitä, viinaa voin juoda melkein sammumispisteeseen, mutta en silti uskaltaisi kysyä vieraalta ihmiseltä edes kelloa. Lääkärille en kasvotusten pysty paljastamaan ongelmiani ja tästä syystä taitaa diagnoosit ja hoitokeinot olla vääristyneitä.
Realistisesti ajateltuna olen liian vanha oppimaan sosiaalisia taitoja joita vaadittaisiin esimerkiksi seurustelusuhteisiin. Tähän olen tyytynyt. Koska minulla ei ole koulutusta, enkä sitä pysty edes hankkimaan, en tule koskaan menestymään työelämässä ja myös tähän olen opetellut tyytymään.
Haluaisin silti elämän.
Ota niitä bentsoja vaikka 4 mg, ei varmasti ole paljon estoja sen jälkeen.
tarkennuksena vielä, et alpratsolaamia
"viinaa voin juoda melkein sammumispisteeseen, mutta en silti uskaltaisi kysyä vieraalta ihmiseltä edes kelloa. "
haha sama täällä, kerran join sammumiseen asti ja myöhemmin kaveri sanoi "kun et puhunut mitään niin ei tiedetty missä kunnossa olet" ennen sammumista siis.
Aina ihmetellyt kommentteja että alkoholi muka poistaisi estot
Kuulostaa ihan mun elämältä vaikka oonkin vasta 22-vuotias. Ylioppilaaksi olen päässyt jotenkin ihmeen kaupalla mutta sen jälkeen ei ole pystynyt edes ajattelemaan minkään koulun aloittamista pääasiassa niiden esitelmien takia.
Poikuus on mullakin tallella kun en uskalla mennä edes juttelemaan naisille tai ylipäätään ventovieraille ihmisille edes kovassa humalassa. Mulla on myös kaikenlaisia itsetunto-ongelmia ja se on kai iso syy tähän ongelmaan. Pelkään liikaa toisten ihmisten reaktioita ja negatiivisen arvostelun kohteeksi joutumista.
Töihin en usko koskaan pääseväni enkä pysty työkkärissäkään käymään kun se on liian ahdistava paikka. Enkä ole töissäkään elämäni aikana ollut kuin ihan lyhyen ajan.
Muutama kaveri mulla sentään on mutta en tiedä kuinka kauan kun aina vaan eristäydyn kaikesta yhä enemmän ja menetän mielenkiintoni yhä useampiin asioihin.
Lähes kaikkien arkisten asioidenkin hoitaminen kuten kaupassa käynti ja virastoissa asioiminen on mulle lähes mahdotonta liiallisen ahdistuksen ja pelokkuuden takia. On tämä elämä niin vaikeeta ja ahdistavaa tällasena pelkurina.
Pelkään että mun elämä jatkuu tällasena loppuun asti. Se jopa näyttää todennäköseltä että näin tulee käymään. En koe tällasta elämää ollenkaan elämisen arvoisena kun kaikki haaveet ja tavoitteet jää täyttämättä. Elämä vaan luisuu käsistä. Olen kyllä monasti ajatellut tehdä itsemurhan mutta sekin on liian haastavaa mulle. En ole sitä edes kyennyt yrittämään. Olen kerran hakenut apua tähän ongelmaan ja lääkkeitä syönyt mutta ei sekään hyödyttänyt mitään.
Näiden edellä mainittujen ongelmien johdosta olen lähes aina masentunut ja raivostunut. Olen välillä niin raivostunut että se herättää väkivaltasia ajatuksia. Oon mäkin joskus pelännyt että käytän väkivaltaa muita kohtaan.
Minulla ei itse ole samanlaisia ongelmia, mutta haluaisin vaihtaa ajatuksia niin aloittajan kuin Masentuneen miehen kanssakin. (ja muidenkin samoista ongelmista kärsivien kanssa.) Tälläiset tarinat koskettaa ja haluaisin jotenkin auttaa. Minulle saa kirjoitella osoitteeseen [email protected].
Minullakin on samankaltaisia ongelmia, joten ymmärrän todella hyvin.. Haluaisiko kukaan keskustella esim Messengerissä? Olen naispuolinen henkilö..
Mun ongelmana on vielä sekin että vaikka olis mukavaa keskustella jonkun kanssa niin sitten sekin alkaa ahdistamaan että pitäis avautua omista ongelmista. Olen myös huono keskustelemaan asioista ja tulee usein tunne etten keksi mitään sanottavaa kun on jo kaiken sanonut. Olis kai näistä ongelmista vielä paljonkin sanottavaa mutta sitä on vaan niin huono selittämään asioita. Omituista tässä vaan on se että jotenkin mun on helpompi avautua tällä palstalla siinä toivossa jos sais ymmärrystä ja hyviä neuvoja.
Jos joku tahtoo keskustella kanssani messengerissä niin osoite on: [email protected]
Minustakin voi tuntua aika vaikealta ja ahdistavaltakin keskustella jonkun kanssa, enkä välttämättä itsekään ole hyvä keksimään puheenaiheita, mutta voisihan sitä yrittää..
Mene ihmeessä psykiatrille ja tulosta vaikka tämä kirjoitus sille! Tai muokkaa sitä tarpeittesi mukaan. Sanot vaan, ettet kykene tähän muuten tai ei varmaan edes tarvitse sanoa. Annat vaan lapun.
Minulle on tarjottu kuntoutustukea paljon pienemmästä, vaikka voi syynä toki olla myös korkeahko koulutukseni (siis minusta tekee asiasta pienemmän kun on tutkinto).
Oon ainakin jo osittain menettänyt luottamukseni ammattiapuun mutta kaippa sitä on jotain apua vielä yritettävä hakea itselleen. Nyt oon vaan niin väsynyt ja masentunut etten edes jaksaisi keskustella ongelmistani. Väsymys on lamauttanut mut niin täysin että voisi sanoa etten saa aikaiseksi oikeastaan juuri mitään. Tuntuu siltä että vaikka en edes opiskele tai käy töissä niin silti aika ei riitä mihinkään ja arjenhallinta on ihan hukassa. Unirytmikin tuppaa menemään aina vain pahemmin sekasin. Melkein se on jo hyvä saavutus jos jaksan nousta sängystä ylös.
Minulla on ihan sama homma, että pitäisi hakea apua, mutta kun ei osaa.. Ja väsyn tosi helposti, en jaksaisi edes keskustella ongelmistani.. Minäkään en välillä saa aikaiseksi juuri mitään ja unirytmi ja elämänhallinta on välillä sekaisin..
Älä luovuta, hae apua ja huomaat että olet vahvempi kuin koskaan. Tuo on kuin suoraan minusta. Kuin näin jälkikäteen ajattelen kaikkea sitä mitä erittäin läheisen tuttavani kanssa puhuin ja kaikkea sitä mitä psykoterapeutin kanssa puhuin niin kyllä se oli välillä tuskaa, mutta kyllä se kannattai tehdä. Kyllä se teki hyvää kun sai avautua asioista, kipeistäkin. Pahin on se eka askel. Se askel kun varaa ajan siltä psykoterapeutilta, se yksi ainoa hiiren klikkaus kun varaat ajan, se hetki kun ymmärrät että sinulla on ongelma, se vuosien tuska joka on varautunut tuohon yhteen soittoon tai hiiren klikkaukseen. Sen jälkeen kaikki lähtee näyttämään paremmalta. Ekan terapiakäynnin jälkeen kaikki näyttää valoisemmalta. Oma pää liioittelee kaikkia asioita kun niitä ei jaa jonkun toisen kanssa vaan pyörittelee yksinään.
Mulla on täsmälleen samanlaisia ongelmia mutta hieman lievemmässä muodossa jos kiinnostaa keskustella ni MSN [email protected]
"Minulla ei ole peruskoulun jälkeen loppuun asti suoritettua koulutusta. Koulu jää kesken aina ensimmäisen esiintymistä tai ryhmätyötä vaativan tehtävän jälkeen. Kokeiltu on lukio, 3 ammatillista koulutusta, 2 aikuiskoulutusta ja yksi ammattitutkinto. Jälkimmäinen kaatui loppusuoralla näyttötutkintoon kun en uskaltautunut paikalle."
Perustutkinto pitää suorittaa, jotta voi edes ammattitutkintoo aloittaa.
Lähes kaikki ammattitutkinnot Suomessa suoritetaan aikuiskoulutuksena ja pääsyvaatimuksena on joko aiempi perustutkinto tai 2 vuotta yleistä työkokemusta. Pää pois perseestä Nii
Kyllä se vaikeaa on, mutta ehdotan oma-apu ts. vertaistukiryhmää. Itselläni siitä hyvät kokemykset. Itse Uudeltamaalta. Jos joku muu ja haluaa antaa yhteydtiedot kerätään taas poppoo kokoon.
Parempaa apua en itse valitettavasti ole löytänyt ja niillä eväillä on olen elänyt. Paikka vaikka Järvenpää akseli Riihimäki. Hyvät yhteydet monelta suunnalta. Järjestän tilat ym. Miten saadaan yhteystiedot kokoon?
Raivostuttaa niin kun en kykene tekemään mitään ja kaikki pienimmätkin asiat pelottaa ja ahdistaa. Epäonnistun niissä harvoissakin asioissa mitä teen. En jaksaisi tällasta elämää enää hetkeäkään kun tää on yhtä helvettiä. Silloin kun taas en jännitä mitään niin mun elämä on täysin merkityksetöntä. Tämä jatkuva jännittäminen ja stressaaminen sairastuttaa mut ja ajaa raivon partaalle. Vois vaikka ampua itsensä samantien.
Lisään tähän vielä että näköjään mulle elämä merkitsee pelkkää henkistä tuskaa ja ahdistusta. Itsemurha tuntuu olevan ainut lohdullinen vaihtoehto ja pakotie.
Itsemurha on vaihtoehto, niin tylyltä kun se kuulostaaki.. mutta älä mene siihen.. taistele ! sun vikas ei oo mitä on tapahtunut menneisyydessä, oot saanut huonot eväät elämään, ei silloin tarvi ihmetellä edes miksi nyt tuntuu tuolta.. kaikilla on omat taakkansa ja surunsa, kaikkeen ei voi itse vaikuttaa, varsinkaan noihin lapsuuden tapahtumiin..itselläkin on surullisia ja raskaita asioita jo varhaislapsuudesta/nuoruudesta takana..ja se kun ne alkaa tajuamaan aikuisiässä niin pelottaa ja ahdistaa, tuntuu että koko maailma on yksi suuri vääryys..meitä koetellaan..mutta taistele, älä luovuta.. askel kerrallaan, sulle annettiin väärä suunta, mutta vain sinä sen voit muuttaa..ole rohkea, voimia sulle..
oho, en ole nyt varma oliko "masentunut mies" alkuperäinen ketjun aloittaja mutta kuitenkin.. viesti on sama kaikille teille,meille..
ajattelet toisin, mutta usko valoisampaan tulevaisuutenn! Olet varmasti monelle tärkeä, vanhemmillesi ja läheisillesi.
Olen itsekin ollut ikäisenäsi hurjan ujo, enkä uskaltanut mennä sosiaalisiin tapahtumiin. Nykyään olen jo rohkeampi kun olen syönyt beetasalpaajia muutaman kuukauden.
Toivon, että kaikki uskotte parempaan huomiseen! Itsekin olen menossa parempaa kohden!
Rohkeampaa Uutta Vuotta teille kaikille ihanille ihmisille!!
En ollut tämän ketjun aloittaja. Ei mulla lapsuudessa ole ollut mitään isompia vastoinkäymisiä. Oikeestaan voisin sanoa että lapsuus on ollu mulle parasta aikaa elämässä. Myöhemmin mulla tuntuu menneen kaikki asiat enemmän tai vähemmän päin helvettiä eikä se tästä näytä ainakaan paremmaksi muuttuvan. Ehkä asiaan vaikuttaa mun luonne ja siitä seurannut koulukiusaaminen joka alensi entisestään jo valmiiksi heikkoa itsetuntoa. En tiedä miksi olen syntynyt tämänlaiseksi kuin olen mutta kai siihenkin jokin syy on tai sitten ei. Enpä mä kuitenkaan ole sitä itse voinut valita minkälaiseksi olen syntynyt. Nykyään vaan alan jo kuvitella että tämän täytyy olla jokin rangaistus mua kohtaan että näin on käynyt.
Itselläni 3 koulua keskeytettynä, ja muutaman työharjoittelun lopetin alkuunsa. Apua en koskaan itse lähtenyt hakemaan, vaan tämän vuoden tammikuussa silloisen kouluni (jo keskeytetty) terveydenhoitaja passitti jatkotutkimuksiin.. Nyt hoitosuhde psykiatrisella poliklinikalla kestänyt 8 kuukautta, lääkitykset on, hakemus psykoterapiaan laitettu menemään.. Olotila ei ole kohentunut, kokisin, että päinvastoin.. mutta parantuminenhan masennuksesta ahdistuksesta sosiaalisten tilanteiden pelosta kestää.. kestää ja kestää.. eri asia, kestänkö minä.
Sosiaaliseksi tullaan tapailemalla ihmisiä ja vaikka muita jotka ei ole sosiaalisia. Joltain psykiatrilta et saa mitään apua vaan ne pahentaa sun ongelmaa. Eikä minnekkään lääkärille kannat mennä tollasta selittämään koska nisitä ei ole todellista apua. ne käskee vaan tulla uudestaan, uudestaan monta kertaa ja siihen menee vuosia kun käyt siellä lääkärissä selittämässä samat asiat tuhanteen kertaan. Parasta olisi jos löytäisit jonkun joka haluaisi tavata sua monta kertaa. viettäisitte paljon aikaa, puhuisitte. sellanen henkilö olis hyvä jolla ei olis ennakko luuloja ja olis puhelias. Luulen et menis joku kuukausi niin saisit paljon itseluottamusta. Itse olen melko sosiaalinen, mut siltin olen kyllästynyt kun en ole saanut vastakaikua naisilta moneen vuoteen. Ajan mittaan musta tulee kans sellanen että en juttele kenellekkään enään, koska kukaan ei hyväksy mua tälläisenä kuin olen.
^lääkäreistä, terapeuteista ja muista voi olla paljonkin apua. Varsinkin alussa, kun tietä parempaan lähdetään "suunnittelemaan". Ammattitaitoiset ihmiset osaavat antaa erilaisia näkökulmia asioihin, joita ei itse ehkä ole edes osannut ajatella. Se tietysti vaihtelee paljon, riippuen terapeuteista ja muista, mutta onneks noita saa vaihtaa aina tarvittaessa. Mulla kärjistyy sosiaaliset pelot aina kun menee huonosti, eli tuntuu ettei ole paikkaa/sijaa tässä maailmassa. Paraneminen lähtee mulla aina uudelleen siitä, että pakotan itseni ulos, sitten uudelleen lääkärille. Paha olo helpottaa kyllä, sille täytyy vaan antaa periksi, kokea se paha olo ja käydä kaikki paskat asiat läpi, vasta sitten kun ne on hyväksytty, voi alkaa uudelleen rakentaa parempaa elämää, vahvempien eväiden kera. Toipuminen on hidasta, ja mielestäni mistään ei toivu koskaan TÄYSIN, riippuen siitä kuinka hallitsevia nämä ongelmat on ollut elämässä. Loppujen lopuks pystyy kuitenkin arvostaa itseään ja kokemiaan asioita, jotka ovat kasvattaneet ihmiseksi joka ihminen lopulta on taistelujen jälkeen. Älkää luovuttako! Meitä on niin monia jotka voi pahoin, mä haluan ainakin olla vielä aidosti onnellinen. Tulen puhumaan sitten myöhemmin mun ongelmista kaikille, jotta ihmiset muuttuvat jatkuvasti suvaitsevaisemmiksi ja ymmärtäväisemmiksi, yritän omalta osaltani vielä parantaa tätä yhteiskuntaa, jotta ihmisillä olisi tasapuolisesti hyvä olla. Ei luovuteta jooko :(