Olen yksinäinen, koska asun vanhempieni luona. Tähän tulokseen olen tullut, koska sosiaalisissa tilanteissa minulla on aina tämä tietoinen seikka kokoajan mielessä ja se vaikuttaa lopulliseen käytökseeni. Miksi se vaikuttaa, kysytte, noh minäpä kerron. Se vaikuttaa sen takia, koska koen jatkuvaa alemmuuden tuntoa muiden seurassa, sillä kaikki tuntemani ihmiset asuvat omissa oloissaan ja ovat näen kasvaneet kypsemmän oloisiksi. Tämä kypsyys kumpuaa heidän itsenäisyydestään, jonka avulla he rakentavat vielä itsenäisempiä aiheitä mihin itse en pääse käsiksi ja tarvittavat samaistumiset jäävät kokematta.
Aivan varmasti mietitte nyt, että miksi en vain muuta pois ja löydä näin ollen uutta, itsenäistä identiteettiä, jonka pohjalta saavuttaisin samanvertaisuuden muiden kanssakäyvien kohdalla. Syynä on toimipisteeni, opintopaikkani, läheisyys mikä on siis käytännöllisesti katsoen yhtä lähellä kuin mikä tahansa toinen asuinsija, joten rationaalisesti olen tullut siihen tulokseen, että olisi suorastaan hölmöä muuttaa kauemmaksi ja vielä maksaa siitä. Toisaalta kiroan itseäni juuri tästä syystä, koska se on samalla huono asia, melkeinpä irrationaalinen. Rahastako tässä on kysymys? Voi, ei suinkaan, vaan siitä että en voi sietää epäloogista toimimista, koska näin saisin taakakseni irrationaalisen päätöksen. Mkä siinä on niin sietämätöntä, mietitte, miksi en voisi tehdä yhtä ainoaa irrationaalista päätöstä ja olla olematta niin pedantti järkiperäisissä asioissa. Onhan itsenäinen identiteetti paljon parempi asia, kuin kokemukset, joissa huomaan kykenemättömyyteni olla tarpeeksi osallinen, tarpeeksi rehellinen ja avoin. Kenties pelkään kasvaa ja rationaalisuus on pelkkä banaali tekosyy? Olisipa se vain rohkeudesta kiinni, olisipa se tunteesta, joka on tarpeeksi voimakas rajoittamaan käytöstäni, kiinni. Ei, aivan piruuttani en kierrä deduktiivista päätöstäni, koska olen sen päätöksen jo tehnyt ja olisin hölmö jos nyt äkkiä muuttaisin sen. Näin ollen kiroan koko rationaalisuuden ja kiroan sen kausaaliset tapahtumat!
Minulla on aina taka-ajatus, että myöhemmin sitten valitsen tien, jossa itsenäisyyteni täyttyy ja saan rauhan tälle ylenpalttiselle sulkeutuneisuuden pakolle. Ahaa, etsitte jo vikoja ympäristöstäni? Kenties vika onkin loppujen lopuksi kanssakäyvissä ihmisissäni? Ei, jälleen kerran, ei, koska tämä kaikki on hyvin subjektiivista. Tämä kaikki on omien pohdintojeni seurausta ja en kestäisi toista päätöstä, koska silloin aiempi päätökseni menettäisi loogisuutensa. Ihmisissä ei ole vikaa, he ovat suorastaan herttaisia ja niin toivoisin saavuttavani samanarvoisuuden heidän kanssansa. Mutta miten keskustelut voivat syventyä, koska en halua puhua asuinsijastani ja näin ollen en halua lähentyä liiaksi, että näin kävisi. Minun on pakko pysyä etäällä, että säilyttäisin jonkinasteisen kunnian alhaisuudessanikin. Minulla on vastustamaton halu pitää imagoa yllä, edes pintapuolisesti, koska muuten ei jäisi mitään jäljelle kunniastani. Syventymällä aiheisiin en saavuttaisi samanarvoisuutta, pikemminkin lopullinen, autenttinen alempiarvoisuuteni tunnistettaisiin ja tämä ei todellakaan ole pelkkää skeptismiä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen on hyvin pinnallista ja vältän ylimääräistä toimintaa, jotta häpeän varjo ei lankeaisi ylleni. Päätökseni on jo tehty, ja vaikka huomaisin päätelleeni väärin, en siltikään piru vie valitse toisin. Takuulla myös pidän asiat pinnallisena ja kukaan nykyinen kontaktini ei takuulla saa tietää todellista luontoani. Näin ollen ystävyydestä tulee kammoksuttava käsite ja silloisesta rationaaliseksi luullesta päätöksestä on alkanut yksinäiyyteni ja taakkani joka vasta hellittää, kun olen valmis opinnoissani, mitä en ikipäivänä hylkäisi. Vapaus ja avoimuus ovat vielä unelma, josta myöhemmin toivon mukaan seuraa todelliset, syvälliset sosiaaliset kontaktit.
Aivan varmasti mietitte nyt, että miksi en vain muuta pois ja löydä näin ollen uutta, itsenäistä identiteettiä, jonka pohjalta saavuttaisin samanvertaisuuden muiden kanssakäyvien kohdalla. Syynä on toimipisteeni, opintopaikkani, läheisyys mikä on siis käytännöllisesti katsoen yhtä lähellä kuin mikä tahansa toinen asuinsija, joten rationaalisesti olen tullut siihen tulokseen, että olisi suorastaan hölmöä muuttaa kauemmaksi ja vielä maksaa siitä. Toisaalta kiroan itseäni juuri tästä syystä, koska se on samalla huono asia, melkeinpä irrationaalinen. Rahastako tässä on kysymys? Voi, ei suinkaan, vaan siitä että en voi sietää epäloogista toimimista, koska näin saisin taakakseni irrationaalisen päätöksen. Mkä siinä on niin sietämätöntä, mietitte, miksi en voisi tehdä yhtä ainoaa irrationaalista päätöstä ja olla olematta niin pedantti järkiperäisissä asioissa. Onhan itsenäinen identiteetti paljon parempi asia, kuin kokemukset, joissa huomaan kykenemättömyyteni olla tarpeeksi osallinen, tarpeeksi rehellinen ja avoin. Kenties pelkään kasvaa ja rationaalisuus on pelkkä banaali tekosyy? Olisipa se vain rohkeudesta kiinni, olisipa se tunteesta, joka on tarpeeksi voimakas rajoittamaan käytöstäni, kiinni. Ei, aivan piruuttani en kierrä deduktiivista päätöstäni, koska olen sen päätöksen jo tehnyt ja olisin hölmö jos nyt äkkiä muuttaisin sen. Näin ollen kiroan koko rationaalisuuden ja kiroan sen kausaaliset tapahtumat!
Minulla on aina taka-ajatus, että myöhemmin sitten valitsen tien, jossa itsenäisyyteni täyttyy ja saan rauhan tälle ylenpalttiselle sulkeutuneisuuden pakolle. Ahaa, etsitte jo vikoja ympäristöstäni? Kenties vika onkin loppujen lopuksi kanssakäyvissä ihmisissäni? Ei, jälleen kerran, ei, koska tämä kaikki on hyvin subjektiivista. Tämä kaikki on omien pohdintojeni seurausta ja en kestäisi toista päätöstä, koska silloin aiempi päätökseni menettäisi loogisuutensa. Ihmisissä ei ole vikaa, he ovat suorastaan herttaisia ja niin toivoisin saavuttavani samanarvoisuuden heidän kanssansa. Mutta miten keskustelut voivat syventyä, koska en halua puhua asuinsijastani ja näin ollen en halua lähentyä liiaksi, että näin kävisi. Minun on pakko pysyä etäällä, että säilyttäisin jonkinasteisen kunnian alhaisuudessanikin. Minulla on vastustamaton halu pitää imagoa yllä, edes pintapuolisesti, koska muuten ei jäisi mitään jäljelle kunniastani. Syventymällä aiheisiin en saavuttaisi samanarvoisuutta, pikemminkin lopullinen, autenttinen alempiarvoisuuteni tunnistettaisiin ja tämä ei todellakaan ole pelkkää skeptismiä. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen on hyvin pinnallista ja vältän ylimääräistä toimintaa, jotta häpeän varjo ei lankeaisi ylleni. Päätökseni on jo tehty, ja vaikka huomaisin päätelleeni väärin, en siltikään piru vie valitse toisin. Takuulla myös pidän asiat pinnallisena ja kukaan nykyinen kontaktini ei takuulla saa tietää todellista luontoani. Näin ollen ystävyydestä tulee kammoksuttava käsite ja silloisesta rationaaliseksi luullesta päätöksestä on alkanut yksinäiyyteni ja taakkani joka vasta hellittää, kun olen valmis opinnoissani, mitä en ikipäivänä hylkäisi. Vapaus ja avoimuus ovat vielä unelma, josta myöhemmin toivon mukaan seuraa todelliset, syvälliset sosiaaliset kontaktit.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei etäinenolio!
Asun viela kotona samoista syista kuin sinakin ja se sai minut tuntemaan itseni omituiseksi, kun kaikki muut tuntuivat asuvan omillaan. Viime talvena paatin viettaa valivuoden ja todistaa itselleni, etta pystyn minakin elamaan ilman vanhempia. Itseluottamusta on nyt karttunut ja palaan kevaalla onnellisena takaisin kotiin. Ei tama yksinelo mitaan luksusta ole. Nautin mielummin kotona asumisesta rauhassa kuin pienesta kolkosta opiskelija-asunnosta vain tietokone seurana. Ehtiihan sita sitten loppuelaman asumaan omillaan.
Asuin myös kotona turhan pitkään, nyt vasta puolitoista vuotta omillani asunut ja tottapuhuen eipä se ole itsetuntooni vaikuttanut tippaakaan. Koen edelleen olevani elämän suuri epäonnistuja, olisi pitänyt itsenäistyä paljon aikaisemmin...
olen yksinäinen koska olen ruma joten kukaan ei halua lähestyä minua. Sun ongelma ei ole mitään verrattuna mun ongelmaan!!