Onko normaalia, että infraktin jälkeen mieliala sahaa siksakkia? Jotenkin tulee tunne, että tässäkö tämä nyt oli ja että on täysi raakki. Miten saan läheisen tajuamaan, että tarvitsen tukea. Onko ero ainoa ratkaisu?
INFRAKTIN JÄLKEEN
sydametonko
8857
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sydärin jälkeen taitaa masennus olla aika yleistäkin, elämänhalun katoaminen...
En tiedä miten puolisosi voisi sinua auttaa, mutta kannattaisi varmaan jutella ihan alan ammattilaisten kanssakin. Ottaisit vaikka yhteyttä hoitotahoosi, jos et sitä vielä ole tehnyt, siis hoitotaholle kertonut.
Mielialan vaihtelut ovat erittäin tavallisia sydäninfarktin jälkeen. Akuutti sairastuminen ja elämän rajallisuuden tajuaminen pysäyttää ja vaikuttaa ilman muuta mielialaankin. Tämä on iso asia, joka tulisi huomioida kokonaishoidossa.
Keskustele asiasta läheisesi kanssa ja varatkaa yhdessä aika vaikka sydänhoitajalta tms. Sinulle on varmasti annettu puhelinnumeroita, joihin voit sairaalasta kotiutumisen jälkeen ottaa tässä tarkoituksessa yhteyttä.
Ei missään nimessä eron paikka, vaan mahdollisuus kohdata toinen uudella tasolla. Myös sopeutumisvalmennuskurssit ovat tätä varten.
Kiitos vastauksesta. Tässä tuntee itsensä vaan niin yksin jääneeksi ja pohtii sitä, että pitikö tuon korvien välinkin seota, eikö riitä, että infrakti tuli kuin puun takaa. Itku tulee herkästi ja seinät kaatuu päälle. Sain hoitajan numeron sairaalasta, minulle löytyy aikaa tammikuussa.? Ja muutenkin tässä sairastamisessa ja hoidossa on sellainen ongelma, että paikkakunnallamme ei pääse lääkärille eikä hoitajalle, joten minne mennä? Joskus tulee mieleen kadulla kävellessä ja kun taas oikein rutistaa rinnasta, että pitääkö hypätä auton alle, että saa jotain apua?
Paikallisen sydänyhdistyksen tukihenkilötkin ovat sitä ikäluokkaa, että en usko meidän koskaan olevan samalla vuosisadalla, ne sivut löysin netistä. Näissäkin on varmaan se ongelma, että yhä nuoremmat sairastuvat, mutta he eivät taas lähde vertaistoimintaan mukaan.
Nyt saa käydä jo töissä, mutta sekin tuntuu raskaalta, työmatka menee 3 pysähdyksen taktiikalla ja yhdellä nitrosuihkauksella. Päivä taas alkaa 5 tunnin jälkeen tuntumaan siltä, että kaadun jaloilleni.Lisäksi jotenkin oudosti tuntuu, että muisti pätkii. Mutta yritettävä on. kun kerran henkiin jäi.
Olisikohan sinua hoitaneella sairaalalla mahdollista järjestää keskusteluapua ennen tammikuuta? Minusta tuntuu, että tarvitset juuri nyt apua.
Tämä edellinen kirjoitus on aivan totta,tammikuu menee turhan pitkälle.
Sydäninfarktin jälkeen voi tulla masennusta ja se ei ole mitenkään hävettävää,mielialan vaihtelut jylläävät.
Mielestäni sairaalan on tarjottava sinulle jälkihoitoa tai sitten ne eivät ole ajan tasalla mikäli eivät sellaista järjestä.
Mikäli paikkakunnallasi tai siedettävän matkan päässä on yksityinen lääkäriasema niin suosittelen käyntiä siellä,sopiva lääkäri löytyy varmasti kun asiasi kerrot.
Itse selvisin ihmeen kaupalla aivoinfarktista ja elämä oli sen jälkeen yhtä myllerrystä pääkopassa mutta ajattelin että tästä selvitään.
Siitä se elämä lähti uudelleen käyntiin,työkuntoon en palautunut mutta muuten pärjään ihan siedettävästi.
Kyllä sinä selviät etkä ole mikään "raakki" mutta muista että apua on haettava jos tuntuu että seinät kaatuu päälle,mikäli tilanne on sietämätön niin sairaalasi on velvollinen ottamaan sinut vastaan umpisolmun avaamiseksi.
Sain reilu vuosi takaperin infarktin, joka tuli myös ihan yllättäen. Edelleen tunteet saattavat sahailla edestakaisin ilman mitään järkevää syytä. Suosittelisin sinulle että menet paikalliseen terveyskeskukseen ja pyydät lähetettä psykologille. Omalla kohdalla toimin näin ja olen käynyt kerran kuussa juttelemassa fiiliksistä ja siitä miltä tulevaisuus näyttää. Vertaistukea en ole löytänyt koska olen myös melko nuori (43v.) ja suurin osa infarktin saaneista on huomattavasti vanhempia. Toivottavasti pääset juttelemaan jonkun kanssa ja saat fiilikset nousuun. Lääkäri totesi minulle eräällä käynnillä, että vuosi on infarktin jälkeen lyhyt aika, kun tuskailin kuntoutumisen hitautta.
Sain ekan inarktin nelikymppisenä ja henki meinasi silloin lähteä. Laaki tuli aivan puun takaa... Laakista jäi aika iso arpi sydämeen, mutta nuorena sitä kai palautuu vähän paremmin. Lähdin pikaisesti töihin ja ns. postraumaattinen reaktio tuli vasta sitten. Siihen astihan olin ihan ok eli kielsin sairauteni. Olin saikulla vuoden, masennus tuli päälle: mikään ei kiinnostanut-->en soitellut kavereille, kotona möllötin, luin paljon ja nukuin. Sitten pääsin onneksi opiskelemaan ja elämä alkoi maittaa taas. Mitään masennuslääkkeitä en käyttänyt koko aikana, mutta terapiassa kävin parin viikon välein. Toinen infarkti tuli viime kesänä reilun viiden vuoden päästä edellisestä. Tällä kertaa onneksi sairastuin aamuyöstä ja arkipäivänä, joten pääsin heti aamusta pallolaajennukseen. Haittaa ei kuulemma jäänyt. Nyt kardiologi tarjosi terapiaa, sanoin etten tartte kun yhden kerran olen jo nämä asiat käsitellyt. Se, että auttoiko terapia on vähän kysymysmerkki, terapian antoi psyk. sairaanhoitaja. Olen sitä mieltä, että asia pitää vain käydä läpi ja hyväksyä. Aikansa se kestää. Tämä ei tietystikään sovi kaikille, mutta mulla se toimi. Masennuslääkkeitä kyllä heti tarjottii, mutta en suostunut ottamaan. Toisaalta niistä lääkkeistä kyllä voi olla sellainen apu, että ne vähentävät stressiä, joka on haitallista sydänsairauksissa. Vertaistuesta sen verran, että katsoin silloin eka kerran jälkeen paikallisen sydänyhdistyksen tietoja, mutta epäilen että jäsenet olisivat aivan eri ikäluokkaa kuin mitä itse olen. Kyllähän se niin on, että ihminen joutuu tukeutumaan vain itseensä. Läheisiltä saa tukea, mutta kun se sairaus on omassa ruumissa. Elämän rajallisuudesta tulee tietoiseksi, mutta ei sitä kai auta jäädä odottamaan... Elän päivän kerrallaan, ihan samana ihmisenä kuin ennenkin, en mitenkään sairauden jalostuttamana. Tiedän etten tästä koskaan parane ja suunta on aina alaspäin, mutta minkäs teet, ainoastaan omilla elintavoilla voi jotenkin vaikuttaa muttei aina niilläkään. Aiemmin surin, että en ehkä ehdi nähdä lapsenlapsia, mutta nyt sitäkään surua ei ole, koska ainoa lapsemme äskettäin menehtyi. --> oma sairastaminen on jäänyt kyllä nyt toissijaiseksi asiaksi. Eli aina voi näemmä sattua vielä pahempaa... Mutta voimia sinulle, toivon että aika auttaa sinua hyväksymään kehosi keljun tempun.
Ihminen on varsin iso kokonaisuus. Valitettavasti edes kaikki lääkärit eivät sitä ymmärrä. Joku voi amputoida ihmiseltä jalan ja olla tyytyväinen kun säästi potilaan hengen tms.
Mielestäni on aivan normaalia, että kaikki fyysiset sairastumiset vaikuttavat mielialaan. Itselle kävi samoin kun alaraajojen verenkierto todettiin huonoksi. Kun ei jaksa töitä tehdä, taloudellinen tilanne vaikeutuu, työkaverit ja harrastuskaverit häviävät.......masennushan siitä tuli ainakin minulle.
Unilääkkeet tulivat tutuiksi kuten lievät masennuslääkkeetkin ja niistä minä sainkin apua. Ihmisen on parempi nukkua kuin pyöriä sängyssä ja itkeä vaikeuksiaan ja miettiä itsemurhaa. Sen ymmärsi eräs lääkärikin ja siitä olen hänelle kiitollinen.
No nyt 6 vuotta myöhemmin päätin, että tutkitaan sydänasiat, koska joitain tuntemuksia oli. Oikeassa sepelvaltimossa oli ahtauma joka porattiin ja viimeisteltiin pallolaajennuksella. En odottanut infarktia vaan pakotin itseni lääkärille jolle sanoin, että nyt tutkitaan tuo rintakehän sisäpuolinen verenkierto. En olisi antanut periksi ja jotain EKG:ssä näkyikin. Sain lähetteen ja nyt olen tyytyväinen.
Vaikka tämä ei olekaan vastaus kysyjälle niin haluan tuoda tarinallani esille sen, että potilas itse tunteen oman kroppansa parhaiten. Lääkäri tekee oman työnsä kuten kuka tahansa, toivottavasti hyvin.