en tiedä kykenenkö järkevästi/ymmärrettävästi esittämään asiaani, mutta toivottavasti joku asiaan vakavasti suhtautuva osaa kertoa, olenko narsisti vai onko minulla joku ihan muu häiriö..
edellisestä suhteestani: ihastuin ja rakastuin piiitkästä aikaa mahtavaan mieheen joka vei jalat altani.. kaikki oli kohdillaan.. aiemmin ajattelin ettei minulla enää ole tunteita kun kukaan ei tuntunut miltään.. tämä mies TUNTUI.. olin onnellinen kaikesta..
pyysin miestä muuttamaan luokseni, koska se tuntui oikealta ja rakastin häntä.. hän muutti.. kaikki meni hienosti, olin valmis menemään naimisiin tai hakemaan kuun taivaalta mieheni vuoksi.. ja selvennykseksi, näin EI kohdallani yleensä tapahdu.. kerran olen tuntenut samoin.. olen kuitenkin jo 30 paremmalla puolella ja seurustellut useaankin otteeseen.. jatketaan
mieheni haaveena oli ollut koira jo pitkään, mutta ei ollut halunnut kaupunkiin sellaista ottaa.. itse asun maalla kolmen koiran kanssa ja ajattelin että nyt kun mies asuu kanssani, hän voi hyvin toteuttaa haaveensa ja ottaa kauan haluamansa koiran.. ja hän otti..
ja siitä se sitten lähti.. en kestänyt miehen huomion keskittymistä koiraan.. minua rupesi ärsyttämään kaikki koiraan liittyvä ja myös mieheen.. en nyt tähän sen yksityiskohtaisemmin seposta tilanteita, kun kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea loppuun, mutta ahdistuin siis kaikesta miehen koiraan liittyvistä asioista ja myös miehen läsnäolosta ja ajoin ehkä elämäni miehen pois.. "loppuaikoina" en kyennyt olemaan kotona samaan aikaan mieheni tai koiran kanssa..
suhteen päätyttyä ja ahdistuksen tasaannuttua olen alkanut miettimään elämääni ja aikaisempia suhteitani.. olen hiffannut että en kestä läheisten ihmisten huomion keskittymistä muualle kuin minuun.. tällaisten ihmisten tuska tai kärsimys ei tunnu miltään.. oikeastaan nautin jos näillä tyypeillä menee huonosti.. en halua olla tällainen.. tiedän ja ymmärrän että se on väärin ja jokseenkin kieroutunutta/sairasta nauttia toisten epäonnistumisista.. ihan hullua..
olenko ihan täys psykopaatti, narsisti vai mitä helvettiä? onko minulla kuitenkin toivoa? olen sairastanut vaikean masennuksen ja syömishäiriön, käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä.. luulen siis tietäväni etten ole kunnossa ja että apua on haettava.. tahtoisin vain nyt vertaistukea ja viisaammilta vinkkejä.. olenko toivoton ja menetetty tapaus? kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea loppuun.. toivottavasti joku sai jotain irti sekavasta sepostuksestani ja osaa sanoa jotain järkevää.. kiitos jo etukäteen!
edellisestä suhteestani: ihastuin ja rakastuin piiitkästä aikaa mahtavaan mieheen joka vei jalat altani.. kaikki oli kohdillaan.. aiemmin ajattelin ettei minulla enää ole tunteita kun kukaan ei tuntunut miltään.. tämä mies TUNTUI.. olin onnellinen kaikesta..
pyysin miestä muuttamaan luokseni, koska se tuntui oikealta ja rakastin häntä.. hän muutti.. kaikki meni hienosti, olin valmis menemään naimisiin tai hakemaan kuun taivaalta mieheni vuoksi.. ja selvennykseksi, näin EI kohdallani yleensä tapahdu.. kerran olen tuntenut samoin.. olen kuitenkin jo 30 paremmalla puolella ja seurustellut useaankin otteeseen.. jatketaan
mieheni haaveena oli ollut koira jo pitkään, mutta ei ollut halunnut kaupunkiin sellaista ottaa.. itse asun maalla kolmen koiran kanssa ja ajattelin että nyt kun mies asuu kanssani, hän voi hyvin toteuttaa haaveensa ja ottaa kauan haluamansa koiran.. ja hän otti..
ja siitä se sitten lähti.. en kestänyt miehen huomion keskittymistä koiraan.. minua rupesi ärsyttämään kaikki koiraan liittyvä ja myös mieheen.. en nyt tähän sen yksityiskohtaisemmin seposta tilanteita, kun kukaan ei kuitenkaan jaksa lukea loppuun, mutta ahdistuin siis kaikesta miehen koiraan liittyvistä asioista ja myös miehen läsnäolosta ja ajoin ehkä elämäni miehen pois.. "loppuaikoina" en kyennyt olemaan kotona samaan aikaan mieheni tai koiran kanssa..
suhteen päätyttyä ja ahdistuksen tasaannuttua olen alkanut miettimään elämääni ja aikaisempia suhteitani.. olen hiffannut että en kestä läheisten ihmisten huomion keskittymistä muualle kuin minuun.. tällaisten ihmisten tuska tai kärsimys ei tunnu miltään.. oikeastaan nautin jos näillä tyypeillä menee huonosti.. en halua olla tällainen.. tiedän ja ymmärrän että se on väärin ja jokseenkin kieroutunutta/sairasta nauttia toisten epäonnistumisista.. ihan hullua..
olenko ihan täys psykopaatti, narsisti vai mitä helvettiä? onko minulla kuitenkin toivoa? olen sairastanut vaikean masennuksen ja syömishäiriön, käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä.. luulen siis tietäväni etten ole kunnossa ja että apua on haettava.. tahtoisin vain nyt vertaistukea ja viisaammilta vinkkejä.. olenko toivoton ja menetetty tapaus? kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet lukea loppuun.. toivottavasti joku sai jotain irti sekavasta sepostuksestani ja osaa sanoa jotain järkevää.. kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet vailla kainalo- ja pienennyshoitoa... Pakkokainaloon ja hellittäväksi yli tarpeen, kunnes kyllästyt siihen, että saat jakamattoman huomion.
Hei!
Esitit asiasi järkevästi ja tekstisi perusteella tilannettasi on helppo ymmärtää.
Kuulostat kovin omistushaluiselta ja samalla soimaat tästä itseäsi.
Omistushaluisuutesi onkin hankala ominaisuus. Varsinainen vyyhti näyttäisi kuitenkin keriytyvän sen solmukohdan ympärille, missä omistushaluisuutesi ja itsesyytöksesi tempovat sinua kostamaan ja rankaisemaan eri suuntiin yhtä aikaa.
Vertaistukea en osaa sinulle antaa. Pyysit myös vinkkejä viisaammilta eikä minulla ole sellaistakaan tarjota. Tekstistäsi päätellen olet samalla viisauden asteella kuin valtaosa meistä.
Tämän kirjeeni motiivi on, että tahdon rohkaista sinua. Tekstisi perusteella et vaikuttaisi - niin kuin sanoit - toivottomalta tapaukselta.
Jatka työskentelyäsi. Ota myös yhteyttä kumppaniisi. Asian selvittäminen auttanee teitä kumpaakin.
Eräs nainen 55v kertoi minulle elämäntarinansa jokunen vuosi sitten, hänellä oli tuo ominaisuus, hurahti mieheen suhde kesti 3-4 jonka jälken tuo mies ei merkinyt mitään. Tuli huono olo, eräänlainen henkinen krapula ja tämä toistui tietyin väliajoin. Oli sillin miesystävä, mutta asuivat erillään. Oli hrahtanut jo kolmekertaa muihin miheiin suhteen aikana, mutta miesystävä antoi anteeksi. Oli kertomisvaiheessa saanut ongelman hallintaan.
Ei pystynyt kuitenkaan asumaan miesystävänsä kanssa, suunnilleen samoista syistä kun sinä kerroit. Hän kertoi syysksi hurahtimsen tunteen laannuttua valtavan riippuvuus tunteen toiseen jota vastaan kapinoi ja syyllisti toista, kunnes erosi lyhyenajan sisällä.
Toivottavasti tästä oli jotain apua, oireet ovat saman suuntaisia. Tunnelämäsi on jotenkin noilta osin kehittymätön tai häiriintynyt ja se hautaa alleeen empatian, et kuitenkaan ole varsinainen narsisti.
Tunnen toisen naisen jolla on sama ongelma, hän on narsisti, hurahtaa ja 3-4 kk päästä kun tunneaalto laantuu niin syyllistää toista aika rankasti, on kuin maansa myynyt, itsessä ei ole mitään vikaa. Kaikki on toisen syytä, vaikka itse olisi aloittanut suhteen ja vetänyt sitä. Mutta hänellä on moni muukin asia pielessä. Et ole tään kaltainen.
Kirjoitusvirhe... "Oli silti miesystävä", piti olla