Jättäydyin porukan ulkopuolelle jo varhain yläasteikäisenä. Syynä siihen oli vaikeudet elämässäni, perheen alkoholiongelmat ja väkivalta ja oma perhekotiin joutuminen. Lapsena en saanut rakkautta, vaan vanhempieni eron jälkeen minun oli huolehdittava itsestäni äitini kapakkareissujen venyessä. Olin 7 vuotias.
Elämäni on ollut hirvittävän raskasta; jatkuvalla syötöllä uutta tuskaa ja epäonnistumisia. Olen ollut niin väsynyt etten ole enää vuosiin jaksanut luoda syvempiä kontakteja kanssaihmisiin. Ei minulla omilta ongelmiltani ole edes mitään tarjottavaa kenellekkään. Usein haluankin vain olla rauhassa, hiljaa. Ihmisten tapaaminen stressaa sillä ei minulla ole heille mitään sanottavaa. En vain enää osaa olla sosiaalinen ja rupatella niitä näitä.
Ihmiset oudoksuvat tapaani olla ja elää. Eivät he tiedä mitä sisälläni kannan enkä voi sitä kertoa. Porukassa tunnen aina olevani ylimääräinen ja sitähän minä olenkin sillä jättäydyn itse taka-alalle. En löydä kaltaistani seuraa.
Olen kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa että minulla on mies, en siis ole aivan yksin. Itseasiassa seurustelukumppanin löytäminen on ollut aina helppoa. Entiset parisuhteeni kestäneet puoli vuotta ja pisin 7 vuotta. Nykyisin olen naimisissa ja yhteisiä vuosia on kertynyt 3. Kuulostaa varmaan ihmeelliseltä sillä olen vasta 25, mutta aloitin seurustelun nuorena.. Mutta siis mieheni lisäksi kaipaisin myös tyttökaveria harrastuksiin ja muuhun pieneen silloin tällöin. Yksi yritys ystävystyä minulla oli n. vuosi sitten mutta se kariutui siihen että tämän henkilön kanssa olisi pitänyt olla kuin paita ja peppu yhdessä koko ajan, ja siihen minä en paljon omaa tilaa tarvitsevana ihmisenä kykene.
En voi muuta sanoa kuin että pitäkää hyvät ihmiset lapsistanne huolta. Huonolta pohjalta on niin vaikeaa ponnistaa varsinkin nyky-yhteiskunnassa jossa vain suorituksilla mitataan ihmisarvoa. Itse olisin halunnut kasvaa elämää rakastavaksi ihmiseksi. Kaikesta olen kuitenkin elämässäni kiitollinen, kannan osani loppuun asti. Herkkänä ihmisenä tämä kaikki vaan sattuu joskus niin pirusti.
Elämäni on ollut hirvittävän raskasta; jatkuvalla syötöllä uutta tuskaa ja epäonnistumisia. Olen ollut niin väsynyt etten ole enää vuosiin jaksanut luoda syvempiä kontakteja kanssaihmisiin. Ei minulla omilta ongelmiltani ole edes mitään tarjottavaa kenellekkään. Usein haluankin vain olla rauhassa, hiljaa. Ihmisten tapaaminen stressaa sillä ei minulla ole heille mitään sanottavaa. En vain enää osaa olla sosiaalinen ja rupatella niitä näitä.
Ihmiset oudoksuvat tapaani olla ja elää. Eivät he tiedä mitä sisälläni kannan enkä voi sitä kertoa. Porukassa tunnen aina olevani ylimääräinen ja sitähän minä olenkin sillä jättäydyn itse taka-alalle. En löydä kaltaistani seuraa.
Olen kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa että minulla on mies, en siis ole aivan yksin. Itseasiassa seurustelukumppanin löytäminen on ollut aina helppoa. Entiset parisuhteeni kestäneet puoli vuotta ja pisin 7 vuotta. Nykyisin olen naimisissa ja yhteisiä vuosia on kertynyt 3. Kuulostaa varmaan ihmeelliseltä sillä olen vasta 25, mutta aloitin seurustelun nuorena.. Mutta siis mieheni lisäksi kaipaisin myös tyttökaveria harrastuksiin ja muuhun pieneen silloin tällöin. Yksi yritys ystävystyä minulla oli n. vuosi sitten mutta se kariutui siihen että tämän henkilön kanssa olisi pitänyt olla kuin paita ja peppu yhdessä koko ajan, ja siihen minä en paljon omaa tilaa tarvitsevana ihmisenä kykene.
En voi muuta sanoa kuin että pitäkää hyvät ihmiset lapsistanne huolta. Huonolta pohjalta on niin vaikeaa ponnistaa varsinkin nyky-yhteiskunnassa jossa vain suorituksilla mitataan ihmisarvoa. Itse olisin halunnut kasvaa elämää rakastavaksi ihmiseksi. Kaikesta olen kuitenkin elämässäni kiitollinen, kannan osani loppuun asti. Herkkänä ihmisenä tämä kaikki vaan sattuu joskus niin pirusti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
"Olen kuitenkin siinä mielessä onnellisessa asemassa että minulla on mies, en siis ole aivan yksin. Itseasiassa seurustelukumppanin löytäminen on ollut aina helppoa."
Oijoi, suuri virhe sanoa tuo täällä... heh