Miten anoreksia yleensä alkaa? Kesän alkaessa päätin alkaa laihduttamaan. Söin vähemmän ja aloitin kävelemään pitkiä kävelylenkkejä ainakin kolmesti viikossa sekä pyöräilemään 20 km kerran viikossa. Välttelin kaikkea sokerista ja rasvaista ja kesäloman loputtua olin onnistumut laihtumaan 2 kg (52:sta 50:een kiloon).
Koulu alkoi ja koulussa en syönyt mitään. Söin kyllä aamulla yhden leipäpalan, mutta päivän ainoan lämpimän aterian söin vasta silloin kun tulin kotiin, eli viiden aikaan. Sen jälkeen lähdin heti kävelemään ainakin tunniksi ja sen jälkeen en yleensä syönyt mitään. Vaikka oli nälkä, en antanut itselleni lupaa syödä, koska pelkäsin että lihon. Ja näin asiat ovat tälläkin hetkellä. Haluaisin syödä enemmän, mutten pysty, sillä pelkään niin paljon lihomista. Jos kerran erehdyn syömään vähän enemmän, tulee heti kauhea ahdistus ja masennus sekä itsesyytökset.
Opettajani on yrittänyt saada minut syömään koulussa edes leipää tai salaattia. Syksyllä hän kysyi minulta suoraan, olenko laihtunut viime keväästä. Vastasin ärtyneenä, etten ole, vaikka tiesinhän minä olevani laihtunut. En halunnut myöntää että olen alkanut laihduttamaan. Työharjoittelupaikalla ohjaajani sanoi, että ei sinulla olisi varaa laihduttaa, kun olet muutenkin noin laiha. Tästä sain vain lisää pontta laihdutukseen. Nykyisin en syö aamulla enää mitään, vasta iltapäivällä kun tulen koulusta syön sen n. 500-600 kaloria sisältävän aterian. Se on pakko syödä, koska en pysty olemaan kokonaan syömättä äitini nähden. Muuten en söisi sitäkään. Ja kävelemässä on pakko käydä. Joskus olen yrittänyt oksentaa, mutten ole onnistunut huonon oksennusrefleksini takia.
Jokin aika sitten kuitenkin aloin ymmärtää, että minussa on anorektikon piirteitä. Viime viikolla opettajani kysyi suoraan, että pitäisikö tässä epäillä anoreksiaa, koska sinähän laihdut silmissä. Sitten myönsin, että syöminen on minulle ongelma. Opettaja pisti minut terveydenhoitajalle, joka nyt varasi minulle ajan lääkäriin sekä psykologille. En kuitenkaan tiedä pitäisikö minun mennä. Vaikka en syö, niin ei se tarkoita että olisin hullu ja tarvitsisin mitään psykologia. En halua joutua tekemään mitään palikkatestejä.
Toisaalta haluaisin päästä tästä syömisongelmasta, toisaalta haluan vain jatkaa laihduttamista seurauksista piittaamatta. En tiedä enää mitä tehdä. Olen todella ahdistunut asian takia. Jos jotain kiinnostaa auttaa, niin kommentoikaa... MITÄ MINÄ TEEN? Olenko sairas vai en?
Koulu alkoi ja koulussa en syönyt mitään. Söin kyllä aamulla yhden leipäpalan, mutta päivän ainoan lämpimän aterian söin vasta silloin kun tulin kotiin, eli viiden aikaan. Sen jälkeen lähdin heti kävelemään ainakin tunniksi ja sen jälkeen en yleensä syönyt mitään. Vaikka oli nälkä, en antanut itselleni lupaa syödä, koska pelkäsin että lihon. Ja näin asiat ovat tälläkin hetkellä. Haluaisin syödä enemmän, mutten pysty, sillä pelkään niin paljon lihomista. Jos kerran erehdyn syömään vähän enemmän, tulee heti kauhea ahdistus ja masennus sekä itsesyytökset.
Opettajani on yrittänyt saada minut syömään koulussa edes leipää tai salaattia. Syksyllä hän kysyi minulta suoraan, olenko laihtunut viime keväästä. Vastasin ärtyneenä, etten ole, vaikka tiesinhän minä olevani laihtunut. En halunnut myöntää että olen alkanut laihduttamaan. Työharjoittelupaikalla ohjaajani sanoi, että ei sinulla olisi varaa laihduttaa, kun olet muutenkin noin laiha. Tästä sain vain lisää pontta laihdutukseen. Nykyisin en syö aamulla enää mitään, vasta iltapäivällä kun tulen koulusta syön sen n. 500-600 kaloria sisältävän aterian. Se on pakko syödä, koska en pysty olemaan kokonaan syömättä äitini nähden. Muuten en söisi sitäkään. Ja kävelemässä on pakko käydä. Joskus olen yrittänyt oksentaa, mutten ole onnistunut huonon oksennusrefleksini takia.
Jokin aika sitten kuitenkin aloin ymmärtää, että minussa on anorektikon piirteitä. Viime viikolla opettajani kysyi suoraan, että pitäisikö tässä epäillä anoreksiaa, koska sinähän laihdut silmissä. Sitten myönsin, että syöminen on minulle ongelma. Opettaja pisti minut terveydenhoitajalle, joka nyt varasi minulle ajan lääkäriin sekä psykologille. En kuitenkaan tiedä pitäisikö minun mennä. Vaikka en syö, niin ei se tarkoita että olisin hullu ja tarvitsisin mitään psykologia. En halua joutua tekemään mitään palikkatestejä.
Toisaalta haluaisin päästä tästä syömisongelmasta, toisaalta haluan vain jatkaa laihduttamista seurauksista piittaamatta. En tiedä enää mitä tehdä. Olen todella ahdistunut asian takia. Jos jotain kiinnostaa auttaa, niin kommentoikaa... MITÄ MINÄ TEEN? Olenko sairas vai en?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Hei!
Minulla on hieman samallainen tilanne. Kesällä aloin hieman laihduttamaan, söin vähemmän (1-2 kertaa päivässä) ja pyöräilin 10 km melkein joka päivä, koska se vaa'assa näkyvä 53 alkoi hirvittämään. Silloin vanhemmat eivät tienneet, syönkö vai en. Mutta sitten kun koulut alkoivat tuli hirveä ahdistus, koska tiesin, että jos en syö, Kaverit nostavat hirveän metelin. No, aloin vähentää ruoaka-annoksiani kokoajan pienemmiksi ja väitän että ei ole nälkä tai, että ruoaka on pahaa. Nyt en syö joko ollenkaan tai alle puolikkaan näkkärin koulussa. Aamulla puolikkaan leivän ja kotona niin pienen annoksen, kun äiti antaa (tietenkin väitän kotona syöneeni koulussa ja toisteppäin.) Sukulaiset alkoivat sanoa, että olinko laihtunut ja olinko laihdutuskuurilla, kun en ottanut lisää ruoakaa. Sanoin vain että en ole. Nyt karverit alkavat epäillä jotain syömishäiriötä. Pelottaa tuleva terveystarkastus sillä kesästä olen laihtunut n. 6 kiloa(53:sta 47:mään). Veikkaan, että terveydenhoitaja puuttuu asiaan. Olisi itsekkin kiva tietää olenko sairas vai vaan pieniruokainen.
P.S. Itsekki lasken syöväni jotain 300-600 kaloria per päivä..
Niin se on hankala olla syömättä kun toiset vahtii että syötkö... En voi väittää äidille, että söin koulussa, koska hän tietää etten syö koulussa mitään. Pakko on sitten syödä kotona. Varmasti terveydenhoitajasi puuttuu asiaan. Ainakin kyselee ihan älyttömästi syömistavoista ja näin. Ja alkaa vahtimaan sinua että laihdutko lisää. Jos myönnät, että sinulla on syömisen kanssa ongelmia, se pistää sinut psykologille tai suoraan ravitsemusterapeutille.
Heippa,
tuttuja tuntemuksia. Ota ihmeessä apu vastaan, jos edes pieni osa sinua haluaa eroon syömishäiriöstä (sitä se on). Voit saada elämäsi takaisin. Jos jatkat samaa rataa, uppoat yhä vain syvemmälle, sairaus varastaa koko identiteettisi. Siitä suosta on vaikeampi päästä kuin vielä tässä vaiheessa ja halutkin voivat kuolla (ne nyt jäljelläolevat). Siitä voi seurata, että koko loppuelämäsi on syömishäiriötä, hoitoja ym. Sitä tuskin haluat?
Myös toinen kirjoittaja, suosittelen apua sinullekin.
Olen itse ollut samassa tilanteessa kuin te kaksi, sitä jatkui kauan. Raivosin äidilleni, että en tarvitse apua ja väitin kivenkovaan, että teen mitä haluan ja se ei ole hänen ongelmansa. Otin kuitenkin avun vastaan, paraneminen on vaikeaa, mutta tahdon yrittää. Käyn avohoidossa ja yritän välttää sairaalan. Asiat ovat paremmin kuin ne olivat pahimmillaan, vaikka tekemistä edelleen on.
Toimikaa NYT, jotta ette uppoa enää syvemmälle.
Kiitos asiallisesta kommentista. :) Ehkä minun tosiaan pitäisi yrittää parantua. Pelkään jo nimittäin itsekin, että tämä riistäytyy kokonaan käsistä... En kuitenkaan halua pilata elämääni lopullisesti. Silti tuntuu, ettei kukaan osaa auttaa. Tuntuu, ettei kukaan oikein ymmärrä sitä syömisen vaikeutta, koska syömisenhän pitäisi olla niin yksinkertainen asia. Mutta kun se ei ole niin yksinkertaista. En tiedä kuvittelinko vain, mutta terveydenhoitajakin puhui siihen tyylliin, että sain semmoisen käsityksen että olen ihan hullu. Kaikillahan meillä on omat ongelmamme, toisilla syömisen kanssa ja toisilla jonkin muun asian. Mutta ei se kenestäkään hullua tee.
Nyt teillä on vielä mahdollisuus vaikuttaa tuleviin vuosiinne... Voin kokemuksella sanoa, ettei sairastuminen ole helppoa ja se vaikuttaa koko elämään. Yrittäkää, pliis yrittäkää, kyllä te tajuatte viimeistään sitten oikean ratkaisun tehtyänne että anoreksian välttäminen/parantuminen olisi paras vaihtoehto.
Hei ihanat!
Mua harmitti lukea teidän tarinat, mutta samalla heräs toivo.
Teillä ei varmastikkaan ole helppoa ja arvostan todella paljon sitä, että tulitte tänne pyytämään apua. Anoreksia on hiipivä sairaus, se etenee usein huomaamatta. Onko teillä ystävää jonka kanssa voisitte puhua tästä? Itselleni juuri se, että rohkenin puhumaan ystäväni kanssa kaiken salailun jälkeen, oli suuri helpotus. Hän ei yritä saada sinua lihoamaan eikä välttämättä osaa auttaa, mutta kulkee kanssasi. Jos ei ole ystävää, niin mene ihmeesssä terveydenhoitajalle. Teillä on tässä vaiheessa mahdollisuus tehdä valintoja; annatteko enemmän valtaa anoreksialle vai terveelle elämälle? Tuo mitä kerroitte, ei ole tervettä.
Mun tekis mieli jutella kummankin kanssa henkilökohtaisesti ja kuulla miten teillä nyt menee. Olisi todella paljon asioita, mistä haluaisin kysellä ja puhua. Mulla on blogi, joka käsittelee just syömishäiriötä. Kirjottelen auttaakseni itseäni ja ennenkaikkea muita. Jos kiinnostaa niin tulkaa "käymään" http://liianlaiharakkaani.blogspot.com/
Hei :)
Kiitos ihanasta viestistä! On hyvä että maailmassa on vielä ihmisiä, jotka välittää toisista. Luin jonkin verran äsken blogiasi, ja se herätti minussa myönteisiä ajatuksia, pientä parantumisen kipinää. Olisi ihanaa taas syödä normaalisti, ilman ahdistusta kaikesta mitä syö, ja sitä jatkuvaa vaa´alla ramppaamista. Tuntuu että nyt mennään taas huonompaan suuntaan. Pariin päivään en ole syönyt oikein mitään, tehnyt paljon fyysistä työtä ja vielä käynyt reilun tunnin lenkillä illalla. On niin nälkä, heikottaa, väsyttää, päähän koskee, mutta silti vaan pitää olla syömättä. Että laihtuisin. Tuli vähän lihottuu joululoman aikana, niin nyt ahistaa sitäkin enemmän. Kumpa se paino tipahtas nopeasti niin olis vähän parempi olo, siis henkisesti.
Kannattaa muuten linkittää tuota blogiasi muillekin. Hyvä sinä, jatka vain muiden kannustamista parempaan elämään! :) Arvostan sitä todella.
Hei! Kiitos vastauksesta. Blogisi on oikeasti hyvä! Se sai minut ajattelemaan hetken asioita toiselta näkökannalta. Itsekkin aloitin vasta vähän aikaa sitten blogaamisen (horselowe.blogspot.com) tunteistani kirjoittaminen auttaa myös minua selvittämään pääni :)
En voi sanoa kaikkien puolesta mutta juurikin näin "viattomista" asioista, jotka aloittaja mainitsee, se itsellä alkoi:
- "Välttelin kaikkea sokerista ja rasvaista"
- "Vaikka oli nälkä, en antanut itselleni lupaa syödä"
- "Jos kerran erehdyn syömään vähän enemmän, tulee heti kauhea ahdistus ja masennus sekä itsesyytökset"
- "Työharjoittelupaikalla ohjaajani sanoi, että ei sinulla olisi varaa laihduttaa, kun olet muutenkin noin laiha. Tästä sain vain lisää pontta laihdutukseen."
- "Toisaalta haluaisin päästä tästä syömisongelmasta, toisaalta haluan vain jatkaa laihduttamista seurauksista piittaamatta."
Ja sitten tilanteen tulessa tähän tassuttelin lääkärin vastaanotolle omatoimisesti:
- "En tiedä enää mitä tehdä. Olen todella ahdistunut asian takia."
Osoittaa vastuullista harkintakykyä jos tiedostat ongelman ja menet asian kanssa lääkärille vapaaehtoisesti, tiedät itsekin että jotain on vialla. Ei tarvitse pelätä palikkatesteihin joutumista:) Itse sain ajan ravitsemusterapeutille, jotka muuten ymmärtävät taudinkuvan, eivätkä heti lataa törkymäärää kaloreita syömistä pelkäävälle ihmiselle.
Tsemppiä, rohkeasti vaan!