Lapsuudessani olin aika raisu tapaus ja sain aikamoisia itku-kiukku-kohtauksia, joten tämän vuoksi isäni ajautui pahoinpitelemään minua vuosikausiksi. Kasvettuani varhaisteiniksi myös veljeni aloitti aika rajut otteet minua kohtaan eli saattoi sillon tällön muka "leikillään" lyödä ja nostaa rinnuksista seinälle. Itse en pitäny sitä ollenkaan leikkinä vaan yhtälailla pahoinpitelynä ja aloin suorastaan inhoamaan ja pelkäämään veljeäni. Eräs kerta minulla sattui olemaan puukko kädessä, kun olin tekemässä jotain puutöitä ja veljeni tuli lyömään minua ja tämän seurauksena impulsiivisesti huitaisin veljeäni sillä selkään ja huusin, että toivottavasti nyt lopettaisi sen hakkaamisen. Haava ei ollut niin paha, että olisi tarvinnut tikkejä, mutta kadutti kyllä kieltämättä! Siitäpä veljeni innostui toden teolla ja lähti huutelemaan pitkin kyliä teostani ja minut leimattiin ns. hulluksi, kun kellään ei ollut aavistustakaan omasta puolestani kokemasta väkivallasta, koska en uskaltanut puhua siitä. Nuoruuteni oli kamalaa aikaa, koska minua kiusattiin/syrjittiin ja opin inhoamaan ja häpeämään itseäni. Lukuisia kertoja yritin itsemurhaakin. Lopulta muutettuani pois kotoa ja toiselle paikkakunnalle ja saatuani etäisyyttä sekä perheeseeni ja kaikkiin ikäviin kokemuksiin aloin päästä vähitellen jaloilleni. Tuntuu kuitenkin, että alitajunnassani kalvaa edelleen nuo tapahtumat ja ikävää sekin, että veljeni ja minun välini ovat hyvin viileät ja etäiset, vaikka haluaisin jo unohtaa menneet ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Asiaa kuitenkin vaikeuttaa se, että veljeni on väheksynyt ja piikitellyt minua jo niin kauan kuin muistan. Sisareni kanssa hän taas on läheinen ja he pitävät yhteyttä, mutta minun elämäni ei kiinnosta häntä tippaakaan. Olen koittanut odotella, että jahka ajan myötä välimme korjaantuisivat ilman syvällisempiä keskusteluja ja sovintoja, mutta toivottamalle näyttää.. En ole kertonut edes poikaystävälleni enkä ystävilleni meidän huonoista väleistämme enkä puukotuksesta, koska häpeän liikaa tekoani. Ilmeisesti veljeni vihaa minua tekoni takia entistä enemmän ja pitää niin hirvittävänä ihmisenä, ettei voi hyväksyä minua. Itsekin olen vuosikaudet pohtinut, että olenko todellakin joku väkivaltanen hullu, vai että yksinkertasesti ikävät olosuhteet ajoivat minut epätoivoiseen tekoon. Toisaalta läheiset ystävät ja mieheni saavat minun uskomaan toisin, mutta kuitenkin tuo tekoni seuraa lähes päivittäin mielessäni ajoittain latistaen itsetuntoani ja pistäen häpeämään itseäni. En tiedä mitä minun tulisi enää tehdä, koska olen aivan neuvoton, eikä tähän asiaan näy tulevan mitään ratkaisua. Haluaisin vihdoinkin saada mielenrauhan ja välit veljeni kanssa paremmiksi.
Tapahtuma, joka kalvanut mieltäni jo yli 10 vuotta..
nuori nainen
3155
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Aivan sairaita miessukulaisia sinulla on kyllä! Minusta et ole hullu, vaan veljesi äärimmäisen sairas tapa kohdella sinua sai sinussa niin suuren puolustusreaktion aikaan, että huitaisit häntä. Onneksi siinä ei käynyt pahasti (!) eikä väkivallalla vastaaminen ole kyllä koskaan ratkaisu mihinkään! Eli toivottavasti et enää ikinä joudu turvautumaan puukkoon tms. Mutta minusta tekosi kuulosti vain äärimmäiseltä keinolta, kun ei muutakaan keksinyt, vastustaa veljesi tapaa kohdella sinua...
Tiedän myös, miltä tuntuu kantaa häpeää teoistaan vuosia sisällään... Itse kasvoin henkisesti ja fyysisesti erittäin pahoinvoivan äidin kanssa, joka purki tuskaansa minuun ja isosiskooni jatkuvalla henkisellä ja fyysisellä väkivallalla koko lapsuuteni... Siihen asti, että 14-vuotiaana lähdin kotoa ja olin itse erittäin traumatisoitunut ja henkisesti pahoinvoiva... Luulen, että hullusta elinympäristöstä ja herkästä temperamentistani johtuen sain lapsena välillä raivokohtauksia, jolloin otin nyrkit esiin ja aloin lyödä niillä toisia :,( En osannut käsitellä vihantunteitani muuten, sillä kotona ne olivat kokonaan kiellettyjä. Koko elämäni olen hävennyt aivan mielettömästi tätä ja sen on pilannut viimeistään minäkuvani ja vaikeuttanut ystävyyssuhteiden solmimista. Vasta nyt 25-vuotiaana en oikeastaan enää edes muistanut, että näin on käynyt. Olen tajunnut, että se mitä tein, oli väärin, mutta että se johtui niin suuresta stressistä, jota kotonani koin, että olen vähitellen alkanut antaa itselleni anteeksi sen ja unohtaa :) Edelleen pelkään, että olenko sisimmässäni hullu, joka ei pysty käsittelemään vihan tunteita järkevällä tavalla, mutta yritän silti koko ajan antaa itselleni anteeksi ja opetella ajattelemaan, että minäkin olen oikeutettu olemaan onnellinen!! Nyt yritän kovasti tavoitella hukkaan menneitä ilon vuosia ja alkaa nauttia elämästä ja korjata masennuksien tuhoamia ihmissuhteitani. Toivotan sinulle erittäin onnellista elämää ja anna anteeksi itsellesi!! Toivottavasti saisit välisi paremmiksi veljesi kanssakin.
Rakkautta sinnekin päin! :)
Minusta olet sairas koska ei miehellä kuulu olla miesystävää.
Tekstistäsi saa sen kuvan kuin et tietäisi väkivallasta yhtään mitään.