Onko kukaan ollut koskaan siinä tilanteessa, että huomaa haaveilevansa mahdottomasta? Minä nimittäin olen. Olen monta kertaa ajatellut sitä, kuinka ihanaa olisi olla rakastunut ja tulla rakastetuksi. Välillä olen ihastunut niin, että olen miettinyt yhteisin matkan ensitapaamisesta alttarille saakka. Aina kuitenkin olen pudonnut siitä pilvilinnasta takaisin maahan ja tajunnut, että eihän minua kukaan rakasta. Olen useasti miettinyt, että miksi en ole löytänyt sitä oikeaa. Onko minussa jotakin vialla vai eikö ole vielä minun aikani. Kaikki se haaveilu tuntuu välillä järjen vastaiselta. Välillä tunnen itseni täysin idiootiksi kun tajuan haaveilleeni taas turhaan. Joskus teksisi vain mieli itkeä, mutta mitä sitten itkisin. Sitä, että haaveeni ei toteudu vai sitä, että en osaa elää todellisuudessa. Kertokaa jos joku on kokenut saman, niin tiedän, että en ole ainoa joka haaveilee mahdottomasta.
Pilvilinnoissa liitelyä
Dreaming, dreaming
11528
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Meistä joka ainoa on tehnyt / tekee aivan samaa, et ole poikkeus :))
Täällä yksi samanlainen, onneton...
Täällä myös yks tonttu myöntää syyllistyneensä mahdottomasta haaveiluun. Mutt nykyään ei ole tullut haaveiltua yhtään mistään, kai se arjen realismi on vihdoin saanut mut lopettamaan turhat haaveet. Mulle ei ollut ketään tarkoitettukaan, kun mussa kaikki on viallista. Ulkokuori on liian ruma ja luonne on viallinen, liian arka ja hiljanen, tylsä. Ei kukaan tälläsestä sekundasta välitä, kun priimaakin löytyy pilvin pimein. Korkeintaan unissani, voin kuvitella olevani rakastettu ja haluttu, mutt oikeassa elämässä sitä ei tule ikinä tapahtumaan.
Tuo oliis hyvin voinut olla myös minusta... Luovutettu jo
Se on niin, että jos elää valmiiksi siellä pilvilinnoissa voi tippua korkealta. Ihan sen kummempia odotuksia kannattaa tutustua kiinnostavaan ihmiseen.. eikä rakennella pilvilinnoja. Itse en koskaan rakentele mitään linnoja vaikka tulisesti voi ihastua. Jokainen silti tyylillään..
Hei, haaveilu ei ole paha asia. Haaveet pitävät meidät liikkeellä, ja ne ovat syitä herätä aamuisin. Kuvitelmissakin on hyvä viettää joskus aikaa, koska ilman unelmia ei voi nauttia elämästä. Niistä voi tehdä tavoitteita, ja niistä saa inspiraatiota. Meillä jokaisella on oma, kuvitteellinen maailmamme, mikä on hyvä asia. Unissakin voi tehdä mitä ihmeellisinpiä asioita, kuten itse tykkään lentämisestä. Ja se, että kukaan ei ole sinuun lätkässä, ei tarkoita, että sinussa olisi jotain vikaa. Tärkeitä, että sinulla on rakastavia läheisiä, ja että olet onnellinen. Kuvitelmat ovat kauniita, ja ne pitävät meidät yritteliäinä.
Mullakin oli haave, joka tänään rikkoutui lopullisesti.
Tosi kurjaa kuulla, mutta kuinka niin "lopullisesti"? Kerro ihmeessä, jos et kerro, kukaan ei voi auttaa, mutta jos kerrot, joku voi auttaa.
Ja olin minäkin masentunut, kunnes otin tämän luokanvalvojan kanssa puheeksi. Mutta hän on saanut minut katsomaan asioita uudessa valossa, enkä edes tiedä, miten kiittää siitä. Luokanvalvojani ymmärsi minua, ja kertoi kaikkea piristävää. Minusta on käsittämätöntä, että joku ymmärtää minua. Mutta onneksi otin puheeksi tämän. Kannattaa puhua.
Ittellä aina välil samallaisii fiiliksii. En oo viel seurustellu vaik oon jo päälle kakskymmentä.
En vaan haluu vierelle ketä tahansa. Kai mä ootan sitä oikeet tai ees jotenkin itteeni nappavaa tyyppiä. Eipä oo vie osunnu kohalle. Eipä kyllä tosin kauheesti oo kukaan tullu ehottelekaan...en nyt niin järisyttävän vetävä oo.
Poikkeuksena tietty baariseis ku porukka kännis, mut en ite kostu sellasest mitään, niin en jaksa lähtee leikkkii.
Kai se omakin vika et oon niin "nirso", vaik ei mulle ulkonäkö oo niin tärkee, mut jotain omaperäist, erilaista ja mätsäävää tyypis sais olla et kiinostuisin ihan tosissaan.
Oon jaksannu oottaa. Mut välil epätoivo valtaa ja tuntuu etten löydä ketään koskaan. Koht huomaan olevani keski- ikänen ja vielkin yksin...
kiitti kaikille neuvoista. viikko on kulunut siitä kun kirjotin ton ekan viestin ja oon åäättäny, että nyt riitti. Mä katson tästälähtien eteenpäin ja oon avoimin mielin. Oon kuitenkin vasta 18, joten elämä on edessä.