Olen 21 -vuotias Varsinais-Suomalainen alfauros. Minulla on kaunein mahdollinen tyttöystävä, jonka kanssa harrastelen päivittäin jumalaista seksiä. On kavereita, jotka mankuvat minua ulkomaanmatkoille. Joka viikko saan kutsuja useisiin kemuihin, joissa on kuumia mimmejä ja järkevää porukkaa. Idyllinen perhe-elämä ja suhde perheeseen. Opiskelijana valtavat tulot. Hieno kämppä. Kaiken pitäisi olla onnellisen miehen elämän käsikirjasta. Mitä enempää mies voi toivoa, kuin itsenäisyyttä ja taloudellista riippumattomuutta, kauniita naisia ja seksiä, sekä hyvää ruokaa ja hyviä kavereita. Kaikki ei silti ole kohdallaan. Kertokaa minulle miksi?
Tottakai elämässä on tilanteita, missä kaikki ei suju aivan käsikirjoituksen mukaan. Tulee tilanteita, joissa joku asettuu vastaan, jne. Se kuuluu asiaan. Minua eivät kiinnosta nämä mielipiteet. Hoidan ongelmat.
Ongelmani liittyvät MUREHTIMISEEN. Taidan olla jonkin sortin kontrollifriikki. Tunnen itseni niin totaalisen täydellisesti ja haistan heti, kun alan murehtimaan jotain turhaa. Kitken murheet. En vain saa niitä murheita lopullisesti tuhottua. Aina tulee jotain uutta. Varsinkin kun olen naisten kanssa, tämä on valtava ongelma. Kun olen vapautunut ja murheeton, minulla on hauskaa, rakastan itseäni ja ihmiset rakastavat minua. Kun murehdin, noh sanotaan että vaikka naisten mielestä murehtiva mies ei ole kovin seksikäs. En pidä siitä itsekään.
Todellinen päällikkö ei murehdi. Lapset itkevät ja murehtivat. Kun alan murehtimaan, taannun melankoliselle tasolle. Tyttöystäväni luottaa ja turvaa minuun. Ystäväni luottavat ja turvaavat minuun. Se on iso vastuu. Jos murehdin heidän läsnäollessaan, en ole enää turvallinen ja luotettava. En ole enää se kaveri, johon luotetaan hankalissa tilanteissa ja keneen hädän hetkellä tukeudutaan. Petän heidän luottamuksensa.
Murehtiessani alan entistä enemmän selittelemään itseäni ja tekojani. Vaivun itsekeskeisyyteen normaalin ulospäinsuuntautumisen sijaan. OLEN TÄYSIN JÄISSÄ. Etsin ikään kuin ulkopuolisten hyväksyntää itselleni, joka on täysin vastoin kaikkia periaatteitani. Huumorista ei ole enää tietoakaan. Mikään ei tunnu luontevalta. Kemiat eivät kohtaa kenenkään kanssa, kun normaalisti on aivan jäätävät kemiat jopa koulun rautakanslerin kanssa jos vain niin päätän.
Yksikseni sitten puran murheitani ja yritän väkisin kerätä itseni taas uuteen päivään, vastaanottamaan uudet murehdittavat asiat, jotka sitten taas yksin jossain kohdassa puran itsekseni. Oravanpyörä on valmis. Miten h*lvetissä siitä pääsee eroon pysyvästi?
Mietitte varmaan, mitä ihmettä sitten oikein murehdin.
Murehdin sitä, että tunnen olevani yksin tässä maailmassa. Täällä ei ole ketään samanlaista persoonaa kuin minä. Ei ole ketään, joka ottaisi asiat positiivisesti ja kevyesti. Koulussa kaikki ovat hermostuneita ja stressaantuneita 24/7. En jaksa sitä. En jaksa katsella naama lattiassa murheellisina vaeltavia ihmisiä päivästä toiseen ja jutella heidän kanssaan. Ihmisten huumori on kuivaa. He ovat persoonattomia. Minua ei enää oikeastaan edes kiinnosta viettää aikaa heidän kanssaan. Silti tarvitsen ihmisiä.
Olen kyllästynyt katsomaan sitä jokapäiväistä diili -finaalikilpailua koulussa. Kuin millään muulla kuin menestyksellä ei olisi mitään merkitystä. Olen kyllästynyt niihin illanistujaisiin, joissa teeskennellään onnellista ja unohdetaan jokapäiväinen stressi vetämällä pariksi päiväksi perseet.
Minä selviän mistä tahansa loukusta hengissä yksin, eikä se häiritse minua tippaakaan. Auttasisi kuitenkin paljon, jos täältä löytyisi edes jotain samanhenkistä porukkaa kuin minä. Jotain jengiä joka miettisi edes sekunnin jotain muuta asiaa kuin koulua tai työtä tai työllistymistä. Mikä ihmisiä vaivaa? Ehkä ihmisten arvot ovat erilaiset verrattuna omiini. Ehkä minun tulee kulkea tässä maailmassa yksin. Jos jumala loi minut tällaiseksi, oli hänellä ainakin hyvä huumorintaju.
Ihmisiä ei voi muuttaa, mutta itseään sen sijaan voi. Minä voin ratkaista ongelmani. Auttakaa minua siinä.
Ehkä pyrin murehtimaan ihmisten kanssa, koska hekin murehtivat. Haluan jotenkin yhdistää heihin jollain tasolla. Murehtiminen on yhteinen tekijä, koska mitään muuta ihmiset eivät tee. Kuin murehtivat yhdessä. Auttakaa.
Tottakai elämässä on tilanteita, missä kaikki ei suju aivan käsikirjoituksen mukaan. Tulee tilanteita, joissa joku asettuu vastaan, jne. Se kuuluu asiaan. Minua eivät kiinnosta nämä mielipiteet. Hoidan ongelmat.
Ongelmani liittyvät MUREHTIMISEEN. Taidan olla jonkin sortin kontrollifriikki. Tunnen itseni niin totaalisen täydellisesti ja haistan heti, kun alan murehtimaan jotain turhaa. Kitken murheet. En vain saa niitä murheita lopullisesti tuhottua. Aina tulee jotain uutta. Varsinkin kun olen naisten kanssa, tämä on valtava ongelma. Kun olen vapautunut ja murheeton, minulla on hauskaa, rakastan itseäni ja ihmiset rakastavat minua. Kun murehdin, noh sanotaan että vaikka naisten mielestä murehtiva mies ei ole kovin seksikäs. En pidä siitä itsekään.
Todellinen päällikkö ei murehdi. Lapset itkevät ja murehtivat. Kun alan murehtimaan, taannun melankoliselle tasolle. Tyttöystäväni luottaa ja turvaa minuun. Ystäväni luottavat ja turvaavat minuun. Se on iso vastuu. Jos murehdin heidän läsnäollessaan, en ole enää turvallinen ja luotettava. En ole enää se kaveri, johon luotetaan hankalissa tilanteissa ja keneen hädän hetkellä tukeudutaan. Petän heidän luottamuksensa.
Murehtiessani alan entistä enemmän selittelemään itseäni ja tekojani. Vaivun itsekeskeisyyteen normaalin ulospäinsuuntautumisen sijaan. OLEN TÄYSIN JÄISSÄ. Etsin ikään kuin ulkopuolisten hyväksyntää itselleni, joka on täysin vastoin kaikkia periaatteitani. Huumorista ei ole enää tietoakaan. Mikään ei tunnu luontevalta. Kemiat eivät kohtaa kenenkään kanssa, kun normaalisti on aivan jäätävät kemiat jopa koulun rautakanslerin kanssa jos vain niin päätän.
Yksikseni sitten puran murheitani ja yritän väkisin kerätä itseni taas uuteen päivään, vastaanottamaan uudet murehdittavat asiat, jotka sitten taas yksin jossain kohdassa puran itsekseni. Oravanpyörä on valmis. Miten h*lvetissä siitä pääsee eroon pysyvästi?
Mietitte varmaan, mitä ihmettä sitten oikein murehdin.
Murehdin sitä, että tunnen olevani yksin tässä maailmassa. Täällä ei ole ketään samanlaista persoonaa kuin minä. Ei ole ketään, joka ottaisi asiat positiivisesti ja kevyesti. Koulussa kaikki ovat hermostuneita ja stressaantuneita 24/7. En jaksa sitä. En jaksa katsella naama lattiassa murheellisina vaeltavia ihmisiä päivästä toiseen ja jutella heidän kanssaan. Ihmisten huumori on kuivaa. He ovat persoonattomia. Minua ei enää oikeastaan edes kiinnosta viettää aikaa heidän kanssaan. Silti tarvitsen ihmisiä.
Olen kyllästynyt katsomaan sitä jokapäiväistä diili -finaalikilpailua koulussa. Kuin millään muulla kuin menestyksellä ei olisi mitään merkitystä. Olen kyllästynyt niihin illanistujaisiin, joissa teeskennellään onnellista ja unohdetaan jokapäiväinen stressi vetämällä pariksi päiväksi perseet.
Minä selviän mistä tahansa loukusta hengissä yksin, eikä se häiritse minua tippaakaan. Auttasisi kuitenkin paljon, jos täältä löytyisi edes jotain samanhenkistä porukkaa kuin minä. Jotain jengiä joka miettisi edes sekunnin jotain muuta asiaa kuin koulua tai työtä tai työllistymistä. Mikä ihmisiä vaivaa? Ehkä ihmisten arvot ovat erilaiset verrattuna omiini. Ehkä minun tulee kulkea tässä maailmassa yksin. Jos jumala loi minut tällaiseksi, oli hänellä ainakin hyvä huumorintaju.
Ihmisiä ei voi muuttaa, mutta itseään sen sijaan voi. Minä voin ratkaista ongelmani. Auttakaa minua siinä.
Ehkä pyrin murehtimaan ihmisten kanssa, koska hekin murehtivat. Haluan jotenkin yhdistää heihin jollain tasolla. Murehtiminen on yhteinen tekijä, koska mitään muuta ihmiset eivät tee. Kuin murehtivat yhdessä. Auttakaa.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Oikeesti kun joku kaveri koulussakin avaa suunsa ja sieltä tulee joskus harvoin jotain, mikä on osoitettu huumoriksi, tunnen sääliä. Onko tämäkään ihan normaalia? Sit kun tunne ulkomailta jotain porukkaa, niillä on ihan eri meininki. Niillä on oikeesti hauskaa ja hyvää juttua. Ehkä Suomi on vaan yksinkertaisesti tylsä. Murheellisten laulujen maa. Täällä on väärin olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä.
Olisko ratkaisu muuttaa pois täältä? Talouskin antaisi sen verran periksi, että vois muuttaa pariksi vuodeksi ulkomaille.
Puolustukseksi täytyy sanoa, että tyttöystävällä on aivan mahtava huumorintaju ja se ymmärtää mun juttuja. Naiset on muutenkin parempia ymmärtämään mua. Hyvä naiset! Miehet lähinnä paheksuu.
Ymmärrän sinua täysin tässä asiassa, ja voin kertoa: et ole yksin. Samanlaisia ihmisiä on vain niin vaikea löytää, mutta hymystä ja sanoista heidät tunnistaa. Sinun täytyy vain katsoa tarkemmin.
Oletko koskaan ajatellut, miksi aamuviiden aikaan lumitöitä pakkasessa tekevä resuisesti pukeutunut nuorimies hymyilee? Entä se siivooja, joka ei ehdi työpäivänsä aikana edes syömään? Bussikoski, joka herää aamulla kolmen aikaan ehtiäkseen viemään muita töihin ja kouluun? He ovat niitä, samanlaisia. Nämä iloiset sielut eivät vain tarvitse sitä maallista hyvää, joka sinua on onneksesi kohdannut. Toki heitä löytyy muualtakin, myös kaltaistesi menestyjien joukosta, mutta sinun täytyy vain katsoa tarkemmin.
Sinä tarvitset ihmisiä, ja ihmiset tarvitsevat sinua. Et voi eristäytyä tai erakoitua, ja siihen on yksinkertainen syy: kaikki, mitä teemme, teemme myös itsellemme. Jatka hymyilemistä. Murehtimisesi kertoo vain siitä, ettet vielä ole aivan onnistunut täyttämään tyhjiötä sisälläsi, mutta olet hyvällä tiellä. Niin, se tyhjiö on tekijä, joka painaa katseen maahan ja laittaa meidät käyttäytymään ikävästi.
Pyyteetön rakkaus on siitä mielenkiintoista, että se ei vaadi mitään. Se ei vaadi edes sitä, että muut hymyilisivät kanssasi. Pyyteettömän rakkauden synnyttämä hymy on aito hymy, ja aito hymy tarttuu. Sinä olet maailma ja maailma on sinä. Muuta sinun ei tarvitsekaan ymmärtää.
Sun ei tarvitse miettiä työtä tai sitä, millä saat rahat riittämään seuraavaan palkkapäivään. Sun ei tarvitse, koska sulla on jo.
Seksiäkin on ja ulkonäköä.
Ei edes sairautta, joka laittaisi arvot uusiksi.
Yleensä tuosta selviää sillä, että hankkii sillä ylimääräisellä käteiselllä piristeitä, kuten kokaiinia. Tai pilveä.
Kuule, muut eivät ole täällä sua varten. Sä olet täällä itseäs varten.
En oo hirveen innostunut kamasta. Se on stressin poistoväline. En stressaa, joten en tarvitse niitä. Ja jos murehdin, ne ei ratkaise ongelmaa.
Itseäni varten olen. Haluan päästä ongelmastani eroon. (vai mitä ajat takaa?)
Onko sinulle kukaan kertonut, että ihmisen todellinen minuus ja luonne näkyy tilanteissa, jotka eivät ole kovinkaan miellyttäviä. Kun on oikein turhautunut, se miten käyttäytyy on sitä oikeinta ja rehellisintä luonnetta.
Peilaahan itseäsi tätä vasten. Oletko oikeastaan sellainen, mitä kerrot murehtiessasi olevasi, vai..
No siis se murehtiminen on pientä ja väliaikaista. Tulee sellaisia murehtimistilsanteita joku pari, kolme viikossa.
En helposti turhaudu mistään. Ongelmat vaan hoidetaan alta pois.
En todellakaan allekirjoittaisi lausettasi "Kun on oikein turhautunut, se miten käyttäytyy on sitä oikeinta ja rehellisintä luonnetta. "
Täyttä kuraa. Ei todellakaan pidä paikkaansa.
Puhut asiaa. Menestyjä tai ei (menestyjiä voi olla monenlaisia), kuka tahansa voi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Jokainen voi olla oman elämänsä menestyjä jos näin päättää. Se on uskon asia.
Se tyhjiö. Se on siellä jossain ja se vetää mut välillä jäihin. Onnistun kyllä tuhoamaan sen tyhjiön aina kun tsemppaan itseäni, niinkuin nytkin. Nyt oon taas liekeissä!
Se tyhjiö on varmasti jotain mitä elämästä puuttuu. Monet tykkää jahdata tähtiä. Se on väärin ja lyhytnäköistä. Multa ei puutu menestystä, itsekunnioitusta tai rahaa tai mitään muutakaan maallista, koska oon jo saavuttanut niitä ja päättänyt etten enää tarvitse niitä. Ne ei tee ketään onnelliseksi ja yhden saavutuksen tai onnistumisen jälkeen pitää aina keksiä joku uusi homma, jonka vuoksi jäätää taas vuosia elämästään. Se ei ollut mua varten. Kaikki on siitä vain niin kovin innoissaan. Osa tulee järkiinsä, osa ei. Varsinkin osa tutuista, jotka on tehnyt isot rahat, on ymmärtänyt jotain elämästään ja muuttanut elämäntyylinsä aivan totaalisesti. Mun ikäluokassa ne kaverit on harvassa. Naiset on tässä asiassa paljon miehiä järkevämpiä.
Rakkaus on kyllä hieno homma. Joskus aikaisemmin kun jahtailin tähtiä ja saavutinkin niitä, en pystynyt aidosti rakastamaan. Nyt pystyn ja sitä teen tälläkin hetkellä (siis rakastan, en rakastele). Välillä sitä pysähtyy miettimään, miten kujalla silloin joskus aikaisemmin tuli joskus oltua.
Niin, rakkaus. Sitä on kahdenlaista: maallista rakkautta ja hengellistä rakkautta. Minä puhuin hengellisestä rakkaudesta. Siis siitä, jonka myötä oppii rakastamaan myös sitä huulet mutrussa paheksuvasti tuijottavaa pörssimiestä tai naapurin kyyläävää mummoa. Hengellistä rakkautta riittää jokaiselle.
Rakkaus ei ole uskon asia. Totuus ei ole uskon asia. Todella rakastava ihminen ei usko, vaan tietää. Luota siihen, että löydät vielä näiden asioiden merkityksen. Olet hyvällä tiellä.
Siis nyt meni vähän ohi. Mitä ihmeen hengellistä ja maallista rakkautta!?
Rakkaudella tarkoitin lähinnä sitä että pitän mun tyttöystävästä, arvostan sitä ihmisenä, tykkään viettää sen kanssa aikaa ja harrastella seksiä.
Siis onks tämä nyt joku jeesuksen rakastamis homma mitä ajat takaa? En tarvitse elämääni mitään hengellistä hömppää. Jos eteeni kävelee paheksuva pörssimies tai naapurin kyyläävä mummo niin kyllä, annan niille monoa perseeseen ja niin jokaisen ihmisen kuuluisikin antaa. Minä en rakasta mitään idiootteja enkä haluakaan rakastaa. Kyllä täytyy olla harvinaisen typerä jos näin tekee.
Mua kiinnostaa vaan löytää jotain hyviä murheidenpurkamismenetelmiä ja vinkkejä, miten tästä pikku ongelmasta päästään eroon.
No, kyllähän tässä tavallaan on myös Jeesuksesta kyse: historiallisena henkilönähän hän on viisaimpia tunnettuja filosofeja. Totuuden voi löytää kuitenkin mistä vain, vaikka satukirjoista, jos niikseen tulee.
Tämä ei ole hengellistä hömppää. Tämä ei ole uskontoa, ei tiedettä, ei filosofiaa, ei astronomiaa tai -logiaa, vaan niitä kaikkia yhdessä eikä mitään niistä.
Ainoa todellinen murheidenpurkamismenetelmä on nähdä, että sinä olet maailma ja maailma on sinä. Kun hymyilet maailmalle, hymyilet itsellesi. Siksi et saa antaa monoa idiooteille: he ovat vain ihmisiä, vajavaisine tunteineen, aisteineen ja ajatuksineen. Tämän ymmärtäminen hävittää kaikki murheet myös sinusta. Edes maailman paras psykologi ei sinua voi tässä asiassa auttaa, vaan ymmärtäminen tapahtuu aivan omissa aivoissasi. Äläkä luule, että mitkään kemialliset illuusiot (huumeet tai alkoholi) tähän vaikuttaisivat, usein ne vain pahentavat tilannetta.
Ymmärrän reaktiosi. Reilu kuukausi sitten kirjoitin vielä samoja asioita, mitä sinä nyt. Kyllä se ymmärrys sinullakin aukeaa, kunhan vain et lakkaa ajattelemasta.
En ole maailma. Maailma ei ole minä. Minussa ja maailmassa on samankaltaisia asioita, mutta emme ole samanlaisia.
Okei, "Kun hymyilet maailmalle, hymyilet itsellesi. "
Mielestäni erittäin järkevä lause. Jos näet maailman positiivisena asiana, koet olosi positiiviseksi. Pitää paikkansa. Eli siis minun tulisi nähdä nämä persoonattomat pikku pallerot ympärilläni päivästä toiseen positiivisena asiana, jotta näkisin ympäröivän maailman positiivisena ja luopuisin murheista (saisin sen kuopan täytettyä). Toisinsanoen olen tyytyväinen maailmaani kun koen olevani tyytyväinen maailmaani sellaisena kuin se on.
No niiden ihmisten kokeminen positiiviseksi on helpommin sanottu kuin tehty. Ei niistä saa mitään positiivista mitenkään. Paitsi kun ne kävelee maahan katsellessaan päin seiniä.
Olisko ratkaisu vain yksinkertaisesti hyväksyminen. Myöntää, että tilanne vaan yksinkertaisesti on p*rseestä ja hyväksyy sen osana elämää. No, oikeastaan tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta. Ainakin se lopetti murehtimiseni. Mitä järkeä murehtia kun ei sitä voi muuttaa kuitenkaan. Pitkän aikaa oon hirveellä vimmalla yrittänyt muuttaa ihmisiä rennompaan suuntaan eikä ne vaan muutu. Ei se oo mun vastuu muuttaa niitä. Ei tästä maailmasta saa eikä kannata yrittää saada täydellistä.
Olet samalla oikeassa ja väärässä. Sinun vastuullasi ei ole muuttaa ketään, koska siihen ei kukaan pysty. Elämänsä aikana ihmisessä voi tapahtua vain yksi merkittävä muutos: muutoin elämä on pelkkää kasvua, kehitystä ja oppimista ilman, että olisimme koskaan valmiita.
Oletko ajatellut asiaa siten, että nuo halveksumasi, päin seiniä kulkevat ihmiset koostuvat tismalleen samanlaisista atomeista, kuin sinäkin? Heidän aivoissaan on samanlaisia neuroneita kuin omissasi, hermosolunsa ovat samalla tavalla rakentuneet kuin sinulla, ja niin edelleen. Vieläkö sanot, ettet sinä ole maailma eikä maailma ole sinä?
Voitko sinä paikallistaa omat ajatuksesi tai tunteesi yhteen ainoaan atomiin? Et voi, ja siksi et voi eristää itseäsi muista. Meillä on vajavaiset vaistomme, halumme ja motiivimme, alhainen ihmisyytemme, joka ajaa meitä kohti maallista mielihyvää. Koko elämämme on pelkkää taistelua noita primitiivisiä vaistoja vastaan. Asian hyväksyminen ei kannata, koska silloin lakkaat ajattelemasta. Älä koskaan lakkaa ajattelemasta tai etsimästä vastauksia kysymyksiisi, muuten et vastauksia löydäkään.
On ne toisaalta monella tavalla hyvin samanlaisia. Hain lähinnä sitä, että ajatusmaailmaltaan ja kiinnostuksen kohteiltaan erilaisia. Sitä, että ei niistä saa kiinnostavaa seuraa mitenkään.
Naisena, oletko koskaan mennyt esim. baariin ja kyllästynyt kun kaikki jätkät vaikuttaa olevan tylsiä ja samanlaisia? Onko tullut sellainen fiilis, että haluat niistä eroon? Mulle muut jätkät on kavereita ja hyviä kavereita on joku alle 10. Koulussa missä käyn, jengi on vaan yksinkertaisesti sosiaalisesti niin vajaavaisella tasolla ja taantunutta, ettei niistä kukaan itseäänkunnioittava lähtisi veistämään kaveria itselleen. En mä mitään ihmisiä silti vihaa.
Kaikki me tarvitaan sen verran maallista mielihyvää, että saadaan perustarpeet tyydytettyä. Ruoka, lepo, sosiaaliset suhteet, seksi, ym virikkeet.
Uskon vahvasti, että nykyinen tilanne on vaan ohimenevää ja että joku ratkaisu löytyy. Ei tämä nyt mikään ylitsepääsemätön tilanne ole. Tuntuu vaan todella kurjalta päivästä toiseen katsella sitä touhua. No, jätänkin sen homman kesken puolen vuoden sisällä ja sitten voin etsiä ja löytää sellaisen ympäristön, jonka haluan.
Miksi sinä ajattelet, että olisit parempi ihminen kuin muut? Miksi ajattelet, että sinulla on paljon annettavaa mutta ei mitää saatavaa? Sinä ja minä: me koostumme samanlaisista pienistä osasista, jotka tekevät meistä ihmisiä. Silti sinä olet sinä, ja minä olen minä. Kuka määrää, kumpi meistä on parempi ihminen? Kuka määrää, että juuri sinulla on sinun ajatuksesi ja minulla omani? Ei kukaan, ja siksi me kaikki olemme yhtä arvokkaita ja tärkeitä, hyviä ja huonoja ihmisiä.
Ei tilanne ympäristöä vaihtamalla muutu: sillä pakenet vain todellista ongelmaasi. Minä olen onnellinen, vaikka ympärilläni olisi sata juoppoa ja yksi narkkari: heiltäkin voi aina oppia jotakin. Jos ei muuta, niin ainakin sitä peräänkuuluttamaasi rentoa asennetta.
Perustarpeet olet ymmärtänyt aivan oikein. Usein me typeryyksissämme vain tyydytämme tarpeitamme käyttäen hyväksi alhaista ihmisyyttämme: esimerkiksi minä naisena voisin pukeutua paljastavasti ja teeskennellä kiinnostunutta vain siksi, että saisin pahaa aavistamattomalta miesrukalta seksiä jatkaakseni sukuani. Mitä tulee kysymykseesi baaritilanteesta: kyllä, juuri noin asia oli ennen. Ei ole enää. Nyt minua kiinnostavat niin rumat kuin kauniitkin, viisaat kuin typerätkin, onnelliset kuin onnettomatkin. Sitä minä tarkoitin todellisella, pyyteettömällä rakkaudella: kun ymmärtää, että olemme kaikki yhtä pieniä ihmisiä pienine ajatuksinemme ja tekoinemme. Kukaan ei ole toista tärkeämpi tai parempi, arvottomampi tai huonompi. Yhdessä me muodostamme kokonaisuuden.
En oo sanonut, että olisin parempi kuin muut. En minä tarvitse elämääni enää mitään muuta kuin edes muutaman rennon ja huumorintajuisen kaverin, jonka kanssa viettää välillä aikaa. Jos työpaikkani mummo on mielestäni rennompi ja huumorintajuisempi ihmisenä kuin koulukaverit, ovat asiat hassusti.
Kyllä niitä kavereita on. Niitä on vain niin vähän.
Minulla on omat ajatukseni, muilla ihmisillä omansa. Joidenkin ajatukset on samankaltaisia, suurimman osan ei. Ei tule kaikkien kanssa sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Ei tuu sellaista fiilistä, että kuuluis joukkoon varsinkaan siellä korkeakoulussa, vaikka osa haluis olla kavereita ja nuoleskelis.
Siksi se hieno juttu, minkä oot tajunnut, on kuraa.
Ihmisiä on monia erilaisia ja haluat viettää aikasi niiden kanssa, jotka sen parhaiten ansaitsevat. Ei kannata tuhlata aikaa huonoon seuraan.
Höpsis. Tunnistan sinut: olet minä reilu kuukausi sitten. Tämä hieno juttu, jonka olen tajunnut, ei ole kuraa. Kukaan ei ole ansainnut mitään, eikä varsinkaan enemmän kuin toinen. Aikaa ei voi koskaan tuhlata, koska sitä ei edes ole: on vain nyt, tämä hetki.
Ajattelitko, että pystyisit loppuelämäsi ajan muokkaamaan ympäristösi itsellesi sopivaksi? Siihen ei pysty kukaan, joten murheistasi et sillä tavoin pääse luopumaan. Ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan tilanne, jonka vain joudut olosuhteiden pakosta sietämään: miksi et siis tekisi asiaa itsellesi helpoksi, ja muuta ympäristön sijasta omaa suhtautumistasi asiaan?
Olet toki oikeassa siinä, että en minäkään erilaisten ihmisten seuraan hakemalla hakeudu: hakeudun samankaltaisten joukkoon, mutta minullakin tuollaisia ystäviä on harvassa. Siksipä tämä muutos ajattelussa tapahtuikin, koska se oli välttämätöntä oman henkisen hyvinvointini vuoksi: itsekin olin jo lopen kyllästynyt murehtimiseen. Se ei ollut helppo tie, mutta lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen. Minun onneani ei enää ns. "huonokaan seura" voi viedä.
Väärin. Aikaa tosiaan voi tuhlata. Esimerkiksi notkumalla viikonloppuna suomi24:n keskustelupalstalla hakemalla apua kuviteltuihin ongelmiinsa.
"Ajattelitko, että pystyisit loppuelämäsi ajan muokkaamaan ympäristösi itsellesi sopivaksi? "
Kyllä ajattelin.
"Siihen ei pysty kukaan, joten murheistasi et sillä tavoin pääse luopumaan."
Olen pystynyt siihen tähänkin asti, joten pystyn siihen jatkossakin. Olen murheeton, kun asiat tyydyttävät minua. Sosiaaliset asiat koulussa eivät miellytä minua ja niinpä haistatan pitkät koko hommalle ja dumppaan hyödyttömän koulutuksen. Koulun ja työelämän musertavan tylsiä ihmisiä en pysty muuttamaan, joten hyväksyn asian ja jätän sen oman onnensa nojaan. Näin pääsen eroon murheestani.
"Ennemmin tai myöhemmin tulee vastaan tilanne, jonka vain joudut olosuhteiden pakosta sietämään: miksi et siis tekisi asiaa itsellesi helpoksi, ja muuta ympäristön sijasta omaa suhtautumistasi asiaan?"
Kyllä, näitä asioita on olemassa. Ratkaisu on hyväksyä ne osana elämää ja pyrkiä minimoimaan niiden vaikutus itseesi. Näin pystyt minimoimaan murheesi.
Nyt keräät itsesi, menet niiden oikeiden ystäviesi kanssa shoppailemaan ja pitämään hauskaa, sekä hylkäät tuon uuden maailmanlopun alun elämänasenteesi, joka tulee pilaamaan elämäsi. Elämä ei ole aina kivaa. Onko vihollisen kumartaminen mielstäsi ratkaisu? Se on luovuttamista. Ryhdistäydy.
Heh, sokea johtaa näkevää:) Minun asenteeni ei ole maailmanlopun asenne, vaan maailmanalun asenne. Aikaa ei voi tuhlata. Itsehän olen kokenut tämän(kin) keskustelun päivääni rikastavaksi.
Hyvinpä olet onnistunut ympäristöäsi kontrolloimaan, kun sieltä ovat suru ja murhe päässeet kuitenkin läpi tunkemaan;) No, eihän sillä mitään väliä ole, miten sen tekee: pääasia, että pysty olemaan onnellinen. Sinulle on annettu avain omaan onneesi, ja halutessasi voit sitä käyttää. Loppu on itsestäsi kiinni.
Minä en ole luovuttanut, päinvastoin. Arkeni sujuu ensimmäistä kertaa ikinä paremmin kuin hyvin. Edes aikaiset herätykset, räntäsateessa kastuvat vaatteet tai pyörän hajoaminen eivät pilaa päivääni. Työ sujuu, arki sujuu ja sisälläni vallitsee mielenrauha. Miksi siis vaadit minua ryhdistäytymään? Minä olen onnellinen. Koko ajan.
Ihan vinkkinä, jos painelet ympäriinsä tuolla asenteella, sinua tullaan käyttämään hyväksi ja sinua poljetaan. Miksi haluat kiduttaa itseäsi vapaaehtoisesti? Äläkä vain sano, että nautit itsesi kiduttamisesta.
On tämäkin keskustelu kyllä rikastanut minunkin päivääni ja saanut minut entistä päättäväisemmäksi taistelussani murheita vastaan.
Ikinä eivät asiat voi olla täydellisesti, eikä tarvitse ollakaan. Asioiden pitää olla minua tyydyttävällä tasolla. Se riittää minun onneeni. Suurimman osan ajasta ne ovatkin sitä. Välillä on näitä "poikkeuksia", jotka pitää saada kuntoon.
Toivotan sinulle onnea ja menestystä herätyksiisi, räntäsateeseen ja pyörän hajoamiseen. Nauti niistä hetkistä.
Ei minua enää käytetä hyväksi tai poljeta: aiemmin niin pystyttiin tekemään, kun luulin olevani hyvä ihminen. Enää en luule mitään, vaan tiedän, että aivan kuten muutkin, olen sekä hyvä että huono ihminen. Siksipä itsestäni niin pidänkin, ja pidän myös muista: mikä minä olisinkaan sanomaan, mikä ominaisuus onkaan lopulta hyvää ja mikä pahaa.
Maalliset asiat eivät koskaan voikaan olla täydellisesti, mutta päänsä sisään voi saada järjestyksen, jos sitä vain haluaa. Kiitos onnentoivotuksista, joita en tarvitse. Sinä sen sijaan tarvitset: onnea ajattelun tielle ja kaikkea hyvää sinulle:)
Hyväksy fakta: Ihmiset polkevat toisiaan ja pyrkivät hyötymään toisistaan. Sitä on lapsuus. Sitä on koulu. Sitä ovat jopa kaverit (pyrkivät sosiaalisessa hierarkiassa hyötymään toisistaan). Jopa jotkin parisuhteet (omani ei onneksi). Sitä on työelämä. Sitä on se, kun naapurin Jarmo menee hakemaan työkkäristä päivärahaa. Sitä on joka paikka täynnä. Se on jatkuvaa taistelua. Tämä elämä on täynnä typeriä sääntöjä ja ehtoja, mitkä loukkaavat yksityisyyttäsi ja vapauttasi.
Kukaan ei voi määritellä sitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa. Tiedän kuitenkin sen, että jos joku esimerkiksi loukkaa yksityisyyttäni tai jotenkin moraalittomasti yrittää hyötyä minusta, tulee ongelma ratkaista.
Vertaa sitä vaikka nälkäiseen leijonaan, joka haluaa sinusta päivällisen. Logiikallasi se eläin tyydyttäisi nälän tarpeensa avullasi hyvinkin nopeasti. Oma ratkaisuni olisi ampua leijona, nylkeä se ja kääriä sen turkista mukavat rahat.
Parhaimmillaan tilanteet ovat silloin, kun kumpikin osapuoli hyötyy, kuten esim. kaupankäynnissä. Tai kuten silloin yläasteella kun ne pelokkaat pojat perustivat turvakseen kaveripiirin kun niitä pelotti kävellä yksin käytävällä.
Kyse on arvoista. Paljonko arvostat tiettyä ominaisuutta ympäristössäsi. Autoa en arvosta. Sosiaalista ympäristöä kyllä. Jos täällä olisi täydelliset vapaudet kaikkeen, olisivat asiat aivan mahtavasti. Kyllä tässäkin yhteiskunnassa on niitä, jotka onnistuvat kaikesta huolimatta säilyttämään huumorintajunsa ja elämänilonsa jatkuvasta p*skamyrskystä huolimatta.
Sinä et näe, että minä näen, koska sinä et vielä näe. Jatka etsimistä, silmäsi aukeavat vielä:)
Se, mitä kirjoitit faktan hyväksymisestä: juuri edellisessä viestissäni tuosta kirjoitin (siis kun kirjoitin ymmärtäneen, että minä ja muut olemme sekä hyviä että pahoja ihmisiä). Me emme vain puhu samaa kieltä -vielä.
Vertauskuva leijonasta oli tähän kohtaan erittäin hyvä huomio: mistä päättelet, että sinä ihmisenä olet arvokkaampi kuin leijona eläimenä? Etkö yrittäisi keksiä ratkaisua, joka tyydyttäisi teitä molempia? Tietysti meidän täytyy hyödyntää ympäristöämme pysyäksemme hengissä, mutta siinä on kaikki: enempää ei kukaan tarvitse. Sinä haluaisit hyötyä leijonasta. Minä haluaisin löytää ratkaisun, jonka avulla molemmat pysyisimme hengissä. Jos viimeinen ratkaisuni olisi ampua leijona, sen tekisin: siihen luonto minut ajaa. Hyötyä en kuitenkaan ympäristöstä konkreettisessa mielessä halua. Minulle suurinta hyötyä on tieto, viisaus, sosiaaliset suhteet, oppiminen, kasvu, kehitys, rakkaus, keskustelu jne. Siis sellaiset asiat, joita ei voi millään edes mitata. Siksi hyödynkin ympäristöstäni koko ajan, automaattisesti, tekemättä mitään.
Ja, täytyy muistuttaa vielä: meistä kahdesta sinä olit se, joka apua murheisiinsa pyysi. Minä yritän sanoa: tee niin kuin minä teen. Mutta sinä et näe, etkä kuule. Ainakaan vielä. Toivottavasti jonakin päivänä ymmärryksesi vielä aukeaa:)
Pikku Rinsessa, en ikinä ole ketään nähnyt kirjoittavan näin opettavaisesti ja tunnollisesti. Kleopatraa, elämä on karua, jos sen tekee itselle sellaiseksi. Vanhemmat ihmiset näkevät lävitsesi muutamassa sekunissa millainen olet. Sinussa on paljon hyvää,mutta olet eksyksissä. Vaistoat jotain muuta, mitä sinulle on kasvatettu tai opetettu. Unohda muutamaksi kuukaudeksi ulkoiset haihatukset. Ei tarvitse esittää mitään, ei varvitse ollla kiinnostunut jokaisesta missistä. Suomessakin voi olla rennosti, ei tarvitse muuttaa ulkomaille. Tunnet varmaan julkisuuden henkilöiotä, joiden ulkoinen profiili on muuttunut 100%. Kysy heiltä miksi tekivät niin.
What the fack, Why I,m doig this.
Ai niin, minäkin pidän ulkomaaalaisista. Jotain toisenlaistan näkemystä niillä on kuin suomessa....Mutta tämä ei liittyy sinun eksyksissä olemiseen. Ulokomailla näet siloitellumman puolen ihmiseistä. Et tapaa verstaisiasi, joita sinun pitää myös ...vaikea sana....
Ymmärrät kyllä..
Kiitos, tuohan oli kauniisti sanottu. Aurinkoista maanantaita sinulle, Mies!:)
Sun ongelma (itseasiassa ei ongelma ollenkaan) on että sä olet ajattelevainen ihminen joka on vielä nuori, kasvamassa vastuulliseksi ja susta tuntuu että sä kannat koko maailman tuskaa harteillasi. Olenko lähellä? Sä voisit hakeutua johonkin missä voisit hyödyntää sitä taitoa; onko jotain luovuusaluetta josta olisit kiinnostunut tai jossa ehkä saattaisit olla hyvä.Itsekkyyttäkin on ja se on hyvä, olet nuori eikä sun tartte kantaa kaikkien murheita vaikka ne sua piinaakin.Pidä se!Ehkä sulta puuttuu elämästäsi enemmänkin ihmisiä jotka peilais sun persoonallisuutta ja siksi sä tunnet kadottavasi itsesi tähän paskaan.Sun pitää etsii itseäsi, tutkia maailmaa mutta älä hukkaa itseäsi väärään seuraan, koska et ole heikko, päinvastoin vaikutat älykkäältä jonka ei kannata heittää ajattelemisen lahjoja hukkaan!!!!!Tää neuvo ei tule keltään mummolta, se tulee sua kymmenisen vuotta vanhemmalta joka nyt miettii että pirkules kun olisin panostanut johonkin, koska olin aivan samanlainen kuin sinä!:)