Kerron hieman itsestäni

Aika hyvää oikeastaan. Mikäs tässä kun viikonloppu kestää tällä kertaa 3 päivää. Toki tietäähän se sitä, että sitä ollaan yötöissä ensi viikonloppuna niin... No ainoastaan pe-la.

Nää foorumit voi olla henkireikä, ajan jonnekin kadottava riippuvuus tai ehkä jotain oikeasti hyödyllistäkin. Toivottavasti apua sulle.

Kokoonnun salille.

Moi :)

Aika huonoa kuuluu, päivät menee sumussa syömishäiriön ja masennuksen kanssa. Sosiaalista elämää ei juurikaan ole, koska eristäydyn niin kovin mielellään muista. En vaan kaipaa epäaitoja teeskentelijöitä elämääni, millasia niin kauheen moni ihminen tuntuu nykysin olevan. jotenkin en vaan tunne kuuluvani joukkoon, vaikka ihan perussosiallinen olenkin.

Mistä päin sä muuten olet? Jos haluisit vaikka mesessä jutella tai jotain, koska samanikäisiä ollaan ja syömishäiriö ja yksinäisyys ainakin yhdistää. Olisi kiva jakaa ajatuksia samoista ongelmista kärsivien kanssa :)

Heips. Kuulostaa vähän tutulta. Näin tiivistetysti; itselläni on kokemusta koulukiusaamisesta ja syrjinnästä, ei ole kavereita ja minulla on paniikkihäiriö. Jeps mutta nyt voisi vihdoin mennä nukkumaan

Mainio trolli, kaikenlaista perustavaraa. Eiku eihän se ollukaa.

Liian kirjakieltä ja selkeetä tekstiä, kappaleet ...

Onhan siinä ongelmia vähän joka sorttia, mutta sanaakaan en ole valehdellut. En aio ruveta väittelemään kenenkään kanssa, olenko trolli (en ole!), kun haluatte kuitenkin uskoa minun olevan. Ja ei, en aio mennä ammeeseen leivänpaahtimen tai minkään muunkaan vastaavan kanssa.

Kuvaamasi tilanne sopii omaan elämääni, ja varmaan monen muunkin ihmisen elämään. Kummini sanoi tänään, että ujo ihminen ei välttämättä pelkää ihmisiä ympärillään, vaan itseään. Hän ei välttämättä uskalla tuoda esille itseään ja omia näkemyksiään, koska pelkää mitä muut siitä ajattelevat. Mutta miten niistä peloista voisi päästä pois?
Tietynlainen sosiaallisten kykyjen rajallisuus saattaa myös vaikuttaa asiaan, saati sitten sairaus, jonka takia muut ihmiset voivat pitää ihan outona. Tunnen monta Asperger-henkilöä, ja monet heistä ovat sukulaisiani. Leivänpaahdinkommentti oli ikävä ja sisälsi kokemattomuutta Asperger-henkilöiden kanssa olemisesta. Toivotankin voimia, jotta voisit hyväksyä itsesi erilaisena ja löytää hyviä ystäviä (eli muutakin kuin netin kirjoittelupalstat).

Mulle tuo positiivisuus on ollut tosi vaikeeta kun kokoajan on saanu huomata uudestaan ja uudestaan kuinka yksinäinen sitä on. Nauru ja toisten kanssa ajatusten vaihtaminen on mulle se juttu joka pitää mut ylhäällä, niin on se vaikee pysyy elämänmyönteisenä kun se puuttuu.

Masennuksesta ja huonosta koulumenestyksestä huolimatta aloitin viime syksyllä laihduttamaan masennuskiloja pois, ja nyt on enää n. 0,5-1kg sitä ylipainoa. About 10 kiloa nyt lähteny ja enää 10 kiloa pois niin uskallan taas enemmän nauttia elämästä. On se niin sairasta kuinka elämäntilanteesta riippuen painoindeksi vaihdellut sen 18,8 ja 28,4 välillä. Tavote ois 21 ja tällä hetkellä se on 25.

Kyl tää elämä viel tästä... Löysin yhen pojankin jonka kanssa viettää aikaa.. Vaikka voikin nähdä vaan n. 1 kerran viikossa.. Huoh.
Saa nähä katooks tääkin ihmissuhde.

Näen osaa kavereistani vielä harvemmin, ja silti voin jakaa heidän kanssaan monta asiaa. Painoindeksi ja vartalon koko saattavat vaikuttaa tulkintaan ihmisten persoonallisuudesta, mutta luonne on usein tärkeämpi. Ei siis kannata sahata edestakaisin niiden kilojen kanssa ja miettiä painoindeksejä, saatikka laihduttaa.

Mistäkäs sitä oikein aloittaisi. Yksinäisyyteeni alkoi noin 4-5 vuotta sitten kun kaverit toisensa jälkeen alkoivat muuttaa toisille paikkakunnille ja tätä myötä yhteydenpito väheni huomattavalla tavalla. Baareissakin tulee käytyä suht usein (nykyisin), mutta olen oikeasti "outo" johon varmasti on vaikea samaistua. Tietoinen valinta tietysti, etten aijo kusettaa muita, saati itseäni, siitä millainen oikeasti olen.

Yksinäisyyden kanssa oppii välillä elämää, lähinnä varmaan hyväksymään että näin se nyt vaan menee, mutta välillä ahistaa niin suunnattomasti kun ei ole ketään lähellä, jonka kanssa jutella, vaihtaa ajatuksia tai edes vaikka sitten ryypätä

Osasyyllinen yksinäisyyteeni on varmasti ujous, vaikka näkisinkin kiintoisan näköisen ihmisen (ajan mittaan oppii lukemaan/arvioimaan jossain määrin ihmisiä) nii on miltei aina ylitsepäässemättömän vaikeata mennä sanomaan "moro" tai vastaavaa. Vaan sitä odottaa ja odottaa, että joku toinen tekisi sen aloitteen (oli kyseessä sitten saman tai vastakkaisen sukupuolen edustaja.)

Melkoista "ajatuksenvirtaus" tekstiä, toivottavasti tuosta nyt ottaa jotain selvää

Hei kaikki,

itse olen viimeisten kuluneiden kuukausien aikana pyörinyt paljon Suomi24:n keskustelupalstoilla lähinnä lukien erilaisia keskusteluketjuja, mutta muutamia kommentteja olen myös laittanut.

Minulla on muutamia hyviä kavereita, joita näen pitkien välimatkojen takia aivan liian harvoin. Yhteydenpito hoituu puhelimella säännöllisen epäsäännöllisesti. Usein turhaudun kun ei ole mahdollisuutta matkustaa ystäviä tapaamaan, puhelimessa tai mesessä roikkuminen ei aina riitä.

Tällä hetkellä vietän pitkät päiväni kotona. Erosin syksyllä koulusta ja olen työttömänä. Harrastuksia on ja esimerkiksi kuntosalilla käynti on viikon kohokohtia vaikka sielläkää en ystäviä tapaa.

Olen aina viihtynyt yksin, enkä viihdy isoissa porukoissa. Tuntuu, että ammattikoulussa sulkeuduin itseeni vielä enemmän kun en löytänyt opiskelukavereista samanhenkistä porukkaa. Toisaalta olen huomannut, että yrityksistä huolimatta en saa yleensä kuin väkinäistä keskustelua aikaan muiden kanssa. En sitten tiedä puhunko vääristä asioista vai näkevätkö toiset epävarmuuteni niin selvästi etteivät viitsi keskustelua jatkaa. Usein vain tuntuu että olen ihan erilainen kuin muut...

Sosiaalliset taidot eivät silti kehity, jos ei hakeudu joskus ihmisten seuraan. Joskus hyvien ystävyyksien syntyminen tai ystävän löytämineseen voi mennä jopa vuosia, eikä pidä lannistua, jos se ei onnistu heti.
Olen itse ollut vuosien ajan mukana erilaisissa hevosporukoissa, partiossa, harrastanut tanssia ja ollut isoskoulutuksessa ja muissakin seurakunnan jutuissa. Silti en ole löytänyt samanhenkisistä kuin yhden hyvän ystävän ja yhden toisen kaverin. Toisaalta olen kuullut myös ihmisistä, jotka ovat löytäneet hyviä ystäviä vasta aikuisina.

Hah. "Surkea ruikuttaja" on yleensä sellaisen itsensä käyttämä termi ja sen taustasyy on freudilainen itseprojektio. Ts. kyse on käytännössä avautumisesta kuin laiskasta pilkkaamisesta ja sellaiseen voi vastata lyhyesti TMI tai "ei kiinnosta sun ongelmas." Jos avautuminen liittyy johonkin henkilökohtaiseen kysymykseen, se on aina win-win liike niin 1) itseluottamuksen kehittämisen ja 2) vastauksen saamisen kannalta.

Kyseessä on hyvin yleinen ongelma. Monet ns. "piireissä olevista" ovat teennäisissä ihmissuhteissa ja saattavat elää elämänsä loppuun asti siinä tilanteessa säännöllisesti ragettaen omaa mielipahaansa lähipiirin harmiksi. Ota rennosti -- on luontaista ja turhaa surra vahvasti etukäteen ongelmaa, jota ei välttämättä muista enää viiden vuoden päästä.

Suurin ongelma on tavoittaa muita toimettomia/yksinäisiä tyyppejä. Se toinen häiskä on melko varmasti omakohtaisen ymmärtävä, jos hänellä ei ole ennestään liikaa läheisiä kavereita. Käytännössä toimivin ratkaisu on (satunnaisien tyyppien kanssa) kysellä, josko heillä olisi jotain projektia meneillään ja luetella pari kiinnostuksenkohdetta. Sivuhyötynä sillä kerää itselleen kontakteja ja tekee omia kiinnostuksenkohteitaan tunnetuksi. Jos vaikka kiinnostaa western-elokuvat ja etsit väkeä privaatin leffamaratonin pitämiseen, tuo tapa toimii. Avainsana on sitkeys ja hölmistyneet reaktiot ovat tutuksi tuleva epäkiinnostuksen merkki. On helpointa keskittyä vapaisiin, uteliaisiin ja hyväntuulisiin tyyppeihin. Kannattaa kuitenkin pitää ne hetkelliset synkät ajatukset itsellään ja keskittyä siihen, mitä haluaa (tehdä). Esim. voit pyytää apua johonkin oppialaan tai käytännönaskareeseen riippuen(ihan sama selviäisitkö siitä itsekin). Pyytäminen on nöyrä, mutta vaikuttava ele ja toimii kuulemma aika hyvin vastakkaisen sukupuolen tyyppeihin.

Vinkki: kannattaa pyrkiä tavoittamaan ihmisiä päivätapahtumissa, koska baarien täyttyessä väki on jo hyvin väsynyttä eikä jaksa panostaa mihinkään uuteen, mukaan lukien uusiin tuttavuuksiin.

Googlaamani artikkelit (suomeksi ja englanniksi) antavat umpiteoreettisia humanistineuvoja, mm. "kaikki on itsestä kiinni" ja muuta sontaa, joten ei kannata antaa niiden lannistaa. On kuvaavaa, että yksinäisyys rinnastetaan usein masentuneisuuteen, mielialahäiriöihin, epäsosiaalisuuteen ja terapian tarpeeseen, joten kannattaa luottaa mieluummin vaikka omaan tietoon. Ongelma on aika vaikea, jos tiedemiehetkään eivät sitä ole vielä ratkaisseet. Muistan lukeneeni vuoden 2009 opuksesta, että lääketieteessä pohditaan vieläkin yksinäisyyden kaltaisten sosiaalisten ryhmäilmiöiden tutkimista ja tutkimustulosten sulauttamista alan teoriaan, kun toistaiseksi niille ei ole kunnon diagnosointimenetelmiä. Aihe on vaikea.

Vaikeinta on löytää ne tyypit, jotka ovat yhteistoiminnalle avoimia. Helpottaa, jos välttää yliyrittämistä ja pysyä suht rentona -- jos ei sopivalla hetkellä satu jaksamaan, niin anna periksi ja odota parempaa mielentilaa. Kevyt huumori ehkäisee tehokkaasti yliyrittämistä. Loppujen lopuksi, ennestään tuntemattomien tyyppien kanssa on aika vaikea muodostaa kontaktia ensimmäisellä tapaamiskerralla. Jos haluat tavata uudelleen, kannattaa todeta se ääneen ja kysellä, mistä sen tyypin tavoittaa tarvittaessa ja ehdottaa jotain tekemistä.

Konkreettisia tuloksia en ole vielä kerryttänyt, mutta mielestäni se on vain ajan kysymys. :)

Nuo neuvot kuulostavat ihan kävelevästä sanakirjasta otetuilta, mutta osa niistä saattaa olla hyvinkin toimivia. :)

"Mitään kovin yksityiskohtaista en (ainakaan vielä) halunnut kirjoittaa, koska olisin kuitenkin katunut avautumistani jälkeenpäin."

Olenpa monta kertaa tuon onnistunut tekemään kun ei ole yöstä uni maittanut. Loppupeleissä tunnukset ja tekstit on lähtenyt kun olen kerennyt vähän asiaa miettimään. Ei niinkään sen avautumisen takia, vaan sen, että en ole ollut tarpeeksi tyytyväinen tekstini soljuvuuteen, enkä ole osannut projektoida sitä tunnetilaa, jota koitin siihen vuodattaa ja tekstit alkavat aina muistuttaa ruikuttavaa avautumista enemmän, kuin sitä hilpeää versiota, jota koitin hakea keskustelun avaukseksi.