Olen kuudennella kuulla raskaana miehelle jota tuskin enää tulen näkemään. En tosin haluaisikaan. Takana ero miehestä jota todella rakastin mutta hän käytti minuun henkistä väkivaltaa. Yli en ole hänestä vieläkään päässyt. Tiedän että tein oikean päätöksen jättäessäni hänet mutta nyt tuntuu niin arvottomalta sillä eromme jälkeen hän hakeutui hoitoon mutta kun minä suhteemme aikana sitä pyysin hän ei suostunut sitä tekemään. Johtopäätökseni asiasta on että en ollut hänelle tarpeeksi tärkeä että hän olisi halunnut korjata asiat välillämme.
Olen todella yksinäinen. Asun maalla ex-mieheni ja minun yhteisessä entisessä kodissa seuranani koirat. Käyn töissä päivittäin mutta muuten ihmiskontaktaktini ovat heikot en enää tässä vaiheessa raskautta jaksakaan lähteä mihinkään. Tuntuu niin yksinäiselle. En enää edes halua jaksaa yrittää mitään. Tuntuu ettei ole mitään väliä. Millään. Välillä on hetkiä että haluaisin puhua jollekin ja hakea apua mutta en kehtaa. Hävettää kaikki se mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut ja kuinka sotkuun aikuinen ihminen voi saada asiansa. Kaikki hokevat kuinka ihanaa aikaa odotus on ja odotas vaan kun sitten lapsi syntyy että sitten se vasta rankkaa onkin. En meinaa jaksaa tätäkään niin mitä sitten tapahtuu kun lapsi todella syntyy?? Romahdanko lopullisesti? Vai olenko nyt jo niin väsynyt tähän kaikkeen etten jaksa edes synnytykseen asti? Monesti löydän itseni veitsi kädessä terä painettuna ranteeseen ja mietin että miltä tuntuisi vaan viiltää. Haluan että tämä ahdistus loppuu mutta vielä jokin pieni ääni kertoo minulle että koska olen tämän lapsen päättänyt pitää minun pitää odottaa että se edes syntyy. Ja mitä sitten.. En tiedä.. Olen niin mahdottoman yksinäinen ja katkera työnnän nekin harvat ihmiset jotka vielä minua kestävät pois luotani kiukuttelemalla kun en osaa ilmaista huonoa oloani.
Voiko tästä vielä päästä yli? Hetkittäin tunnen kuinka lapseni kääntyilee vatsassa ja täytyn onnesta ja ilosta tuntiessani hänet ja taas vajoan maan alle josta ei ole tietä ylös. Itken koko ajan joskus jopa töissä purskahdan itkuun kesken kaiken. Hävettää kirjoittaa jo tännekin nimettömänä saatika puhua jollekin oikealle ihmiselle.. Ihan liian yksinäinen...
Olen todella yksinäinen. Asun maalla ex-mieheni ja minun yhteisessä entisessä kodissa seuranani koirat. Käyn töissä päivittäin mutta muuten ihmiskontaktaktini ovat heikot en enää tässä vaiheessa raskautta jaksakaan lähteä mihinkään. Tuntuu niin yksinäiselle. En enää edes halua jaksaa yrittää mitään. Tuntuu ettei ole mitään väliä. Millään. Välillä on hetkiä että haluaisin puhua jollekin ja hakea apua mutta en kehtaa. Hävettää kaikki se mitä viimeisen vuoden aikana on tapahtunut ja kuinka sotkuun aikuinen ihminen voi saada asiansa. Kaikki hokevat kuinka ihanaa aikaa odotus on ja odotas vaan kun sitten lapsi syntyy että sitten se vasta rankkaa onkin. En meinaa jaksaa tätäkään niin mitä sitten tapahtuu kun lapsi todella syntyy?? Romahdanko lopullisesti? Vai olenko nyt jo niin väsynyt tähän kaikkeen etten jaksa edes synnytykseen asti? Monesti löydän itseni veitsi kädessä terä painettuna ranteeseen ja mietin että miltä tuntuisi vaan viiltää. Haluan että tämä ahdistus loppuu mutta vielä jokin pieni ääni kertoo minulle että koska olen tämän lapsen päättänyt pitää minun pitää odottaa että se edes syntyy. Ja mitä sitten.. En tiedä.. Olen niin mahdottoman yksinäinen ja katkera työnnän nekin harvat ihmiset jotka vielä minua kestävät pois luotani kiukuttelemalla kun en osaa ilmaista huonoa oloani.
Voiko tästä vielä päästä yli? Hetkittäin tunnen kuinka lapseni kääntyilee vatsassa ja täytyn onnesta ja ilosta tuntiessani hänet ja taas vajoan maan alle josta ei ole tietä ylös. Itken koko ajan joskus jopa töissä purskahdan itkuun kesken kaiken. Hävettää kirjoittaa jo tännekin nimettömänä saatika puhua jollekin oikealle ihmiselle.. Ihan liian yksinäinen...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Pääset kyllä yli. Kaikki kääntyy hyväksi. Usko pois. Voimia Sinulle!
Syvä osanottoni, mutta muista, että...
kaikella voi olla tarkoitus ikuisuutta ajatellen, jos kaikki olisi mennyt kuin unelma,...
On kuitenkin niin, että jos voisit nyt ehkä mielestäsi epäonnistuneena tulla rakastavan Jumalan luo? Niin hän voi tuhkasta nostaa ja antaa sinulle tulevaisuuden ja toivon.
http://www.youtube.com/watch?v=b-g2MkK_MaU
http://www.saarnatuoli.net/?page_id=35
laulut sinulle
http://www.youtube.com/watch?v=0nY2xftg-QI&feature=related
http://www.youtube.com/watch?v=rujFuZuB7yc
http://www.youtube.com/watch?v=s-ujFAlUPU4
http://www.youtube.com/watch?v=KyGsvwkPh4Q&feature=results_main&playnext=1&list=PL5C1EB739B67EEBE5
Pääset yli ja kaikki kääntyy parhain päin. Ero on vielä tuore ja parisuhteesi kuulostaa olleen rankka, ja se jos mikä on kuluttanut voimasi loppuun. Mutta minusta olet toiminut rohkeasti, kun olet päättänyt jättää parisuhteen, joka ajoi sinua epätoivoon. Olet jo hyvää matkaa matkalla voiton puolelle! Kaikki muuttuu vielä hyväksi.
Ajattele kaikkea hyvää mitä elämässäsi on ja mitä on tulossa. Koirat, työ, koti maalla, lapsi.. Tuskin se on ihan kiveen hakattua, että synnytyksen jälkeen rankkuus vasta alkaakin. Vauva tuo myös uutta sisältöä ja uusia ihmiskontakteja elämääsi ja voi auttaa pääsemään eteenpäin.
Kaikki muuttuu hyväksi, varmasti! Pahimmassakin sotkussa on alku ja loppu, vielä joku päivä huomaat kuinka hyvin kaikki on ja kuinka paljon nautit elämästäsi. Tsemppiä sinulle!
Minä synnytin 19-vuotiaana pienen tytön kotiin missä lapsen isäni, huumeriippuvainen ja väkivaltainen ihminen sabotoi koko raskausaikani. Monet kerrat hän lupasi lopettaa ja mennä hoitoon. Monet kerrat uskoin siihen ja annoin anteeksi repimiset, läimäytykset sekä henkisen väkivallan mitä hän minuun käytti sekä uskoin hänen valheisiinsa. Kun vihdoin tajusin lähteä pois ja avasin silmät sille, että sama mies voi satuttaa lastanikin joku päivä.
Vaikka kaikki tuntui pahalta ja kamalalta, pelkäsin että en pärjäisi ja koko odotus ainaki oli ollut kuin helvettiä, niin minä selviydyin.
Olen maailman ihanimman pienen tytön äiti ja nautin siitä suuresti. Se mistä selvisin vahvisti suhdetta lapseeni ja en voisi olla onnellisempi :) Tiedän että sinäkin pärjäät, ihan varmasti. Sinulle on tulossa elämääsi pieni ihminen joka mullistaa koko maailmasi tavalla mitä et osannut edes kuvitella.
Lapsen kautta pystyt osallistumaan yh äitien juttuihin, erilaisiin kerhoihin ja lasten tapahtumiin mistä tulet varmasti löytämään vertaistukea ja ihmisiä joiden kanssa jakaa kokemuksiasi. Kun jaksat uskoa ja yrittää niin elämä on todella elämisen arvoinen koettelemus vaikka se ei nyt siltä tuntuisi. Nauti pienestä ihmeestäsi, hän tarvitsee sinua enemmän kuin kukaan tässä maailmassa :)