Kerron tarinan elämästäni.
Elämäni koostuu kahdesta jaksosta. Viidestä viimeisestä vuodesta ja ajasta ennen sitä.
Ajalla ennen sitä, olin tavallinen ihminen ihanassa avioliitossa elämäni miehen kanssa, terveet lapset, uusi koti ja perusasiat kunnossa.
Emme ole eläneet luksusta vaan tavallista mukavaa arkea ryppyineen ja nyppyineen.
Antaisin mitä vain että voisin palata siihen takaisin. Ihan mitä tahansa.
Palaan 5 vuotta ajassa taaksepäin. Astelin lähipubiin yhdelle, mies jäi perheen kanssa kotiin. Kävin todella harvoin ulkona enkä koskaan yksin, jostain syystä juuri sinä iltana lähdin yhdelle. Tapasin siellä paljon tuttuja, istuin alas yhteen pöytään joka oli hauska ja turvallinen. Seurassa oli perheemme hyvä ystävä.
Hän tarjosi minulle paukun jonka join, ehkä kaksi. Sen jälkeen on pimeyttä, välähdyksiä ja tyhjyyttä. Tapahtui asioita jolloin kaikki särkyi ja jota seurasi välähdyksiä milloin poliisin kanssa, milloin terapeutilla, milloin missäkin. Vuosi erilaisia välähdyksiä, myös toinen vuosi.
Raiskaus on henkilökohtainen asia. Se pysyy loppuelämän sielussa, muuttaa elämän suunnan. Moni asia ei enään palaa ennalleen. Sen asian kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Mutta ellei kukaan vierellä huolehdi, ettei siitä jää muita kuin sielun vaurioita, on seuraukset kauaskantoisempia ja sitä kautta toipuminen hankalaa, sillä henkinen prosessi parantumisessa ei anna tilaa muulle kuin sisäisen eheytymiselle.
Muutin pois, masennuin, jätin asiani hoitamatta ja tuijotin vain milloin pöytää, milloin lattiaa, milloin käsiäni tai tyhjää seinää. En pystynyt mihinkään eikä minusta ollut mihinkään. Elämässäni alkoi jakso jonka seurauksia en pystynyt silloin ymmärtämään. En laskenut mitään tulevaisuuden varaan, en tiennyt onko sitä enkä nähnyt siellä mitään. Annoin kaiken olla, ehjäksi tuleminen tarvitsi tilaa.
Sinä kahtena vuotena tapahtui silti paljon, mm. kaikki laskut jäi maksamatta. Minulla ei tuntunut olevan voimia edes siihen. Kirjeet kasautuivat postilaatikkoon ja kun aika ajoin tyhjensin sen, poltin ne. Säästin itseni siltä tuskalta että olisin alkanut selvittämään mitä on maksamatta ja riittääkö rahat. En jaksanut.
Loppuelämäni ensimmäisen kahden vuoden aikana opin sulkemaan silmäni, poistamaan pahoja asioita mielestäni ja ohittamaan asioita. Opin myös että voin elää päivän kerrallaan, eikä huomisen murheita tarvitse murehtia tänään. Toistaalta opin myös ettei huomisen toiveita kannata elää etukäteen.
Elämäni koostuu kahdesta jaksosta. Viidestä viimeisestä vuodesta ja ajasta ennen sitä.
Ajalla ennen sitä, olin tavallinen ihminen ihanassa avioliitossa elämäni miehen kanssa, terveet lapset, uusi koti ja perusasiat kunnossa.
Emme ole eläneet luksusta vaan tavallista mukavaa arkea ryppyineen ja nyppyineen.
Antaisin mitä vain että voisin palata siihen takaisin. Ihan mitä tahansa.
Palaan 5 vuotta ajassa taaksepäin. Astelin lähipubiin yhdelle, mies jäi perheen kanssa kotiin. Kävin todella harvoin ulkona enkä koskaan yksin, jostain syystä juuri sinä iltana lähdin yhdelle. Tapasin siellä paljon tuttuja, istuin alas yhteen pöytään joka oli hauska ja turvallinen. Seurassa oli perheemme hyvä ystävä.
Hän tarjosi minulle paukun jonka join, ehkä kaksi. Sen jälkeen on pimeyttä, välähdyksiä ja tyhjyyttä. Tapahtui asioita jolloin kaikki särkyi ja jota seurasi välähdyksiä milloin poliisin kanssa, milloin terapeutilla, milloin missäkin. Vuosi erilaisia välähdyksiä, myös toinen vuosi.
Raiskaus on henkilökohtainen asia. Se pysyy loppuelämän sielussa, muuttaa elämän suunnan. Moni asia ei enään palaa ennalleen. Sen asian kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Mutta ellei kukaan vierellä huolehdi, ettei siitä jää muita kuin sielun vaurioita, on seuraukset kauaskantoisempia ja sitä kautta toipuminen hankalaa, sillä henkinen prosessi parantumisessa ei anna tilaa muulle kuin sisäisen eheytymiselle.
Muutin pois, masennuin, jätin asiani hoitamatta ja tuijotin vain milloin pöytää, milloin lattiaa, milloin käsiäni tai tyhjää seinää. En pystynyt mihinkään eikä minusta ollut mihinkään. Elämässäni alkoi jakso jonka seurauksia en pystynyt silloin ymmärtämään. En laskenut mitään tulevaisuuden varaan, en tiennyt onko sitä enkä nähnyt siellä mitään. Annoin kaiken olla, ehjäksi tuleminen tarvitsi tilaa.
Sinä kahtena vuotena tapahtui silti paljon, mm. kaikki laskut jäi maksamatta. Minulla ei tuntunut olevan voimia edes siihen. Kirjeet kasautuivat postilaatikkoon ja kun aika ajoin tyhjensin sen, poltin ne. Säästin itseni siltä tuskalta että olisin alkanut selvittämään mitä on maksamatta ja riittääkö rahat. En jaksanut.
Loppuelämäni ensimmäisen kahden vuoden aikana opin sulkemaan silmäni, poistamaan pahoja asioita mielestäni ja ohittamaan asioita. Opin myös että voin elää päivän kerrallaan, eikä huomisen murheita tarvitse murehtia tänään. Toistaalta opin myös ettei huomisen toiveita kannata elää etukäteen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
...jatkuu
Eräänä keväänä huomasin että todella toivoin auringon paistavan, en ollut nähnyt sitä pitkään aikaan. Toivo heräsi.
Tulin takaisin kotiin, perhe ympärillä. Minussa heräsi voima ja tahto. Halusin jälleen.
Raiskauksen uhrit syyllistävät usein itseään, minäkään en ollut poikkeus. Uhrien läheisille pitäisi myös järjestää terapiaa tai ainakin tiedotusta, että he tietäisivät mitä heidän pitäisi tehdä ja miltä uhrista tuntuu. Miksi he toimivat niinkuin toimivat ja mitä he tarvitsevat selvityäkseen.
Toipuminen on myös läheisille äärettömän raskasta. Eikä syyllisyyden taakka uhrilla pääty itse tapahtuman syyllistämiseen vaan jatkuu läheisten kärsimyksen tuottajana. Se on seikka, mikä varmasti moni ei ymmärrä tai tiedä.
Kahden ensimmäisen vuoden aikana käsittelin asiaa itseni kanssa. Kun sain voimaa ja tahtoa päästä ylös, tein syyllisyyden tunteesta lupauksen että en puhu asioista ettei se tuota läheisilleni enempää tuskaa. Puhumattomuuteni on pitänyt tähän päivään saakka. Myös mieheni oli käynyt läpi melkoisen taistelun, selvisi ja oli edelleen sitä mieltä että jatkamme rakkaudella eteenpäin. Eihän se rakkaus ollut minnekään kadonnut. Se oli minulle niin suuri asia että tukeuduin siihen täysillä ja päätin että se mikä pysyy salassa, ei myöskään loukkaa toista. Alkoi aika "se mikä ei näy, sitä ei ole".
Olen kolme vuotta elänyt näennäisesti tavallista perhe-elämää ja oppinut viisi vuotta sitten tapahtuneen kanssa elämään. Meillä on ihana elämä. Ihanat lapset ja mies on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut. En voisi käsittää eläväni ilman häntä.
Elämääni on kuulunut koko ajan myös toinen puoli, joka muistuttaa vuosien takaisesta tapahtumasta joka ainoa hetki. Olen oppinut elämään niin että suljen silmäni ja annan vain mennä. Ajattelen vain läheisiäni, pelkään että tuotan pettymyksen, koitan säästää heitä omilta kärsimyksiltäni.
Joka päivä olen salannut maksamattomat velkani ja velka on kasvanut. Joka päivä pelkään tulla kotiin jos mies on saanut tietää, joka ikinen päivä kun astun portaille tullakseni sisään minun on pysähdyttävä, kerättävä kaikki voimani ja vain kohdattava pelkoni.
Aloin pyristellä tulevaa katastrofia vastaan ja pedata tulevaisuutta jo vuosi sitten kouluttautumalla ammatissani niin että palkkani nousee mukavasti ensi keväästä alkaen. Kerroin ulosottomiehelle että teen sen juuri siksi että saan maksaa velkani paremmin pois. En vain saa koulutusajalta palkkaa vaan teen sen lisäksi töitä öisin. Ulosottomiehelle maksaminen on ollut heikkoa ja kahden kuukauden päästä olen maalissa, pääsen maksamaan mukavan summan kuukausittain eikä minun tarvitse kertoa ongelmista kenellekään. Kukaan ei tiedä eikä kukaan kärsi. Vuosi takana kahta työtä ja opiskelua. Vuosi nukkumista 2-4 tunnin jaksoissa. Maali häämöttää!
...jatkuu
Viime kesänä uusi ulosottomies aloitti uudessa virassaan. Hän ilmoitti minulle sähköpostitse että entinen ulosottomies on päättänyt lopettaa ja hän aloittaa uutena. Vastasin hänelle ja kerroin tilanteestani kahteenkin otteeseen. Hän ei koskaan vastannut.
Viikko sitten minulle saapui kirje jossa kerrottiin että osuuteni kodistamme tullaan pian ulosmittaamaan... Sen jälkeen en ole jälleen avannut ensimmäistäkään kirjettä mitä olen saanut.
Mieheni säntillisenä miehenä ja minuun luottaneena ei kestä pettymystä eikä häpeää. Jos minulla olisi valmiiksi raha millä maksaisin sen, voisin jopa kertoa hänelle miten lähellä kuilua kävin mutta selvisin.
Velkaa on noin 23 000€. Lainaisin rahan pankista mutta se ei nyt taida onnistua vaikka takaisinmaksukyky onkin hyvä.
Kaadun juuri kun olen päsemässä kynnyksen yli, juuri kun tuntui että saatan selvitä tästä myös taloudellisesti. Tämä ei ole koskaan ohi.
Tulee joulu, teen sen lapsille ja perheelle ihanaksi. Säästän heidät tiedolta sen yli ja kerron vasta joulun jälkeen.
Nyt tuntuu lähinnä siltä etten saata enään yrittää, on pakko luovuttaa, kunpa edes uskoisin Jumalaan niin saisin antaa elämäni hänen haltuunsa, ehkä se helpottaisi. Puhumisen pato on käynyt niin suureksi että tämä sama kirjoitus saa toimittaa tunnustusta vuoden vaihteen jälkeen miehelleni.
Miltä sinusta tuntuisi jos saisit tällaisen kirjeen?
Uskon tilanteesi selviän yllättävästi,minulla on sellainen tunne.
Miehenäsi voin sanoa, että olen todella surullinen ettet ole kertonut minulle. Rakastan sinua niin paljon koko sydämestäni. Miksi et anna minun auttaa. Miksi et päästä minua lähellesi. Puhu minulle. Haetaan yhdessä apua. Kaikki järjestyy.
Ei raamatun mittainen tarinasi kiinnosta. Ei huvita edes lukea sitä.
Kertomuksesi kosketti.Otappas heti huomenna yhteyttä takuusäätiöön,ja kerro tilanteesi.Uskon että kaikki järjestyy parhain päin.
olipas pitkä rahankerjuuviesti .... :(
tarinassa taas omituisia aukkoja juuri sopivissa kohdissa.
"tarinassa taas omituisia aukkoja juuri sopivissa kohdissa. "
niinpä, ei kauhean uskottavaa
Ois ollu viel raflaavampi, jos oma isä ois ollu se raiskaaja.
Mut eeeehh.....
Parempaa stooria sit ens kerralla.
YX ÄISKÄ, otin tänään yhteyttä sähköpostitse takusäätiöön, sillä koko tarinan kertominen on liian kipeää eikä siitä puhelimessa tule mitään. Kysyin mahdollisuuksistani ja odotan vastausta. En tiennyt että tuollaista tahoa on olemassakaan, kiitos sinulle välittämisestä!
kipeää tekee myös luokea tuollasta kioskikirjallisuutta.