isäni mielenterveysongelmat, joista aiheutui lapsena ala-asteikäisenä muiden luokkakavereiden kiusaamista. Yläasteella kiusaaminen muutti muotoaan ja johtui ulkonäöstäni sekä tavastani pukeutua. Tottakai se on vaikuttanut luonteeseeni, vaatii todella vahvaa luonnetta, että jaksaa pitää päänsä pystyssä ja kulkea eteenpäin, kun jokapäivä sai kohdata jonkinlaista kiusaa henkistä sekä fyysistä.
Myöhemmällä iällä kertominen isäni sairaudesta ex-kihlatulleni vain pahensi asiaa, ensireaktio hänellä oli: älä koske minuun, ikään kuin minulla olisi ollut spitaalitauti.
Ihmisten ymmärtämättömyys minua kohtaan on johtanut siihen, että olen alkanut tietoisesti kartaa sosiaalisia tilanteita. Kuka nyt ehdoin tahdoin haluaa joutua jatkuvasti kiusatuksi milloin minkäkin syyn takia. En usko, että löydän itselleni sopivaa, enkä enää oikeastaan enää edes välitä.
Ikää on jo yli 40 vuotta, mutta en vieläkään ole töysin sinut oman menneisyyteni kanssa, aina välillä se nostaa päätään ja tulee esiin. Saatan saada myös jonkinlaisia turhautumisesta johtuvia raivokohtauksia, joiden luonne on kyllä jo laantunut iän myötä. On vain on ollut erittäin tuhauttavaa huomata, että ns. ammatti-ihminenkään ei ole osannut auttaa tavalla, joka olisi oikeasti antanut minulle eväitä päästä oman itseni kanssa eteenpäin. Yksin tässä on saanut olla omien ongelmiensa kanssa. Mielenterveyteen liittyy edelleen asenteellisia ongelmia, ikään kuin syyllistetään ihmistä siitä, että joku hänen läheisensä on sairastanut jotain siihen liittyvää sairautta. Koko elämä on tavallaan mennyt pilalle, on suorastaan ihme, että olen jaksanut elää. En käytä mitään lääkkeitä, enkä käy terapiassa, en usko sen edes auttavan minua ja omien asioiden kertominen tuntemattomalle, ilman, että saa apua, tuntui lähinnän henkiseltä raiskaukselta. Onko jollakulla muulla ollut samankaltaisia ongelmia itsellään?
Olisi kiva kuulla, miten olette pärjänneet niiden kanssa.
Myöhemmällä iällä kertominen isäni sairaudesta ex-kihlatulleni vain pahensi asiaa, ensireaktio hänellä oli: älä koske minuun, ikään kuin minulla olisi ollut spitaalitauti.
Ihmisten ymmärtämättömyys minua kohtaan on johtanut siihen, että olen alkanut tietoisesti kartaa sosiaalisia tilanteita. Kuka nyt ehdoin tahdoin haluaa joutua jatkuvasti kiusatuksi milloin minkäkin syyn takia. En usko, että löydän itselleni sopivaa, enkä enää oikeastaan enää edes välitä.
Ikää on jo yli 40 vuotta, mutta en vieläkään ole töysin sinut oman menneisyyteni kanssa, aina välillä se nostaa päätään ja tulee esiin. Saatan saada myös jonkinlaisia turhautumisesta johtuvia raivokohtauksia, joiden luonne on kyllä jo laantunut iän myötä. On vain on ollut erittäin tuhauttavaa huomata, että ns. ammatti-ihminenkään ei ole osannut auttaa tavalla, joka olisi oikeasti antanut minulle eväitä päästä oman itseni kanssa eteenpäin. Yksin tässä on saanut olla omien ongelmiensa kanssa. Mielenterveyteen liittyy edelleen asenteellisia ongelmia, ikään kuin syyllistetään ihmistä siitä, että joku hänen läheisensä on sairastanut jotain siihen liittyvää sairautta. Koko elämä on tavallaan mennyt pilalle, on suorastaan ihme, että olen jaksanut elää. En käytä mitään lääkkeitä, enkä käy terapiassa, en usko sen edes auttavan minua ja omien asioiden kertominen tuntemattomalle, ilman, että saa apua, tuntui lähinnän henkiseltä raiskaukselta. Onko jollakulla muulla ollut samankaltaisia ongelmia itsellään?
Olisi kiva kuulla, miten olette pärjänneet niiden kanssa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On ollut, ei tosin tuollaisia mutta hieman vastaavia.
Olin lapsesta saakka tietysti tietämättäni eräänlaisena kilpailuvälineenä millä yh äitini yritti todistella sosiaalista hyväksyntäänsä.
Mitään muuta kuvaa nuoruudestani ei juuri jäänytkään kuin se että minkäänlaista "normaali" nuorten toimintaa ei hyväksytty kuin omassa huoneessa läksyjen pänttääminen. Eihän se tietysti nuorelle miehelle sopinut, veri kun veti naisiin.
Tästä se alkoi viime vuosiin saakka jatkunut suoranainen helvetti, elin tavallaan täysin skitsoa kaksoiselämää, toisalta piti miellyttää äitia ja toisaalta elää "normaalia" elämää.
Normaali elämä vei lopulta voiton ja suhteeni äitiini muuttui hiljalleen etäisemmäksi. Mutta jälkensä se on jättänyt, koen että nuoruuten tavallaan varastettiin minulta, tunnen vieläkin syvää vihaa.
Näin lyhyesti.