NIGHTWISH (Soundi 12/11)
Imaginaerum
Scene Nation
Sinfonisten elementtien hyödyntäminen on jonkin sorttinen traditio metallilähtöisessä musiikissa. Jotkut lisäävät orkesteria erikoisjulkaisuilleen, jotkut käyttävät sitä jatkuvana tehokeinona. Nightwish on vapaa tuosta perinteestä, sillä se kääntää Imaginaerumilla kaiken päälaelleen. Tämä järkäle on lähtökohtaisesti orkesterimusiikkia, jota on onnistuneesti lavennettu populaarimusiikilla ja tarttuvilla melodiaflirttailuilla. Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse kuunnella kuin teemat kertaava nimibiisi.
Imaginaerum-levy koostuu sinfonisesta jyhkeydestä ja magiasta. Tästä johtuen Nightwish on yksin ja omassa luokassaan: Se on ainoa bändi, joka paisuttaa yltiöpäisen visionsa näin valtavaksi levykokonaisuudeksi lisäten samalla koukkuja ja tarttuvuutta massiiviseen äänimaailmaansa.
Nightwish on karannut musiikillisesti niin kauas, että se tuskin enää peruspunkkarille avautuu. Imaginaerumin tekijällä täytyy olla lapsenomainen usko, että sadut ovat totta. Kuulijaakin helpottaa, jos hän rakastaa legendoja, hengittää vapaasti fantasiakertomuksia ahmiessaan ja uskaltautuu Nightwishin mukaan tunteiden vuoristoradalle. Imaginaerum on oikeasti noin iso levy. Samalla se on Nightwishin visuaalisin tuotos tähän saakka. Siksi ei ole ihme, että jos jostakin visiosta tehdään elokuva, se on juuri tämä.
Yökerhojazziksi kääntyvä Slow, Love, Slow on viskinhuuruisessa sumussaan kuin Jack Nicholsonin roolihahmon tanssisaliharhakuva Hohdossa ja Anette Olzonin upean laulusuorituksen sisältävä Scaretale kuin kummitusjuna, jonka kaasu hirtti päälle samalla kun pelottavat herhiläiset kiskojen varrella heräsivät henkiin. Kelttivaikutteet kuljettavat ylämaan nummille ja jossain kaikuu selviä lännenelokuvatapailuja. Yhteenvetävä tekijä ei enää ole metalli, vaan sirkus. Se arvaamaton tivoli, jonne levyn kansi niin synkeästi kutsuu. Sirkusmaista teemaa on kuultavissa läpi levyn.
Imaginaerumilla Nightwish on luonut jotain niin suurta, ettei sitä ehkä näin tuoreeltaan edes tajua. Biisimateriaali jää tiukassa vertailussa jälkeen Dark Passion Playlle (2007), mutta massiivisuudessa mennään vielä askel eteenpäin. Jos Tuomas Holopainen siirtyisi tämän jälkeen täysin elokuvamusiikin pariin ja Nightwish määrittelemättömälle tauolle, jalanjälki metallimusiikin historiaan olisi silti jätetty.
Tuntuu siltä, että Holopaisen unelma konkretisoituu nuotista nuottiin. En ymmärrä, miten joku voi luoda albumin, jonka kestäessä ensilumi tuntuu satavan loputtomasti.
ANTTI MATTILA * * * * * 5/5
Imaginaerum
Scene Nation
Sinfonisten elementtien hyödyntäminen on jonkin sorttinen traditio metallilähtöisessä musiikissa. Jotkut lisäävät orkesteria erikoisjulkaisuilleen, jotkut käyttävät sitä jatkuvana tehokeinona. Nightwish on vapaa tuosta perinteestä, sillä se kääntää Imaginaerumilla kaiken päälaelleen. Tämä järkäle on lähtökohtaisesti orkesterimusiikkia, jota on onnistuneesti lavennettu populaarimusiikilla ja tarttuvilla melodiaflirttailuilla. Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse kuunnella kuin teemat kertaava nimibiisi.
Imaginaerum-levy koostuu sinfonisesta jyhkeydestä ja magiasta. Tästä johtuen Nightwish on yksin ja omassa luokassaan: Se on ainoa bändi, joka paisuttaa yltiöpäisen visionsa näin valtavaksi levykokonaisuudeksi lisäten samalla koukkuja ja tarttuvuutta massiiviseen äänimaailmaansa.
Nightwish on karannut musiikillisesti niin kauas, että se tuskin enää peruspunkkarille avautuu. Imaginaerumin tekijällä täytyy olla lapsenomainen usko, että sadut ovat totta. Kuulijaakin helpottaa, jos hän rakastaa legendoja, hengittää vapaasti fantasiakertomuksia ahmiessaan ja uskaltautuu Nightwishin mukaan tunteiden vuoristoradalle. Imaginaerum on oikeasti noin iso levy. Samalla se on Nightwishin visuaalisin tuotos tähän saakka. Siksi ei ole ihme, että jos jostakin visiosta tehdään elokuva, se on juuri tämä.
Yökerhojazziksi kääntyvä Slow, Love, Slow on viskinhuuruisessa sumussaan kuin Jack Nicholsonin roolihahmon tanssisaliharhakuva Hohdossa ja Anette Olzonin upean laulusuorituksen sisältävä Scaretale kuin kummitusjuna, jonka kaasu hirtti päälle samalla kun pelottavat herhiläiset kiskojen varrella heräsivät henkiin. Kelttivaikutteet kuljettavat ylämaan nummille ja jossain kaikuu selviä lännenelokuvatapailuja. Yhteenvetävä tekijä ei enää ole metalli, vaan sirkus. Se arvaamaton tivoli, jonne levyn kansi niin synkeästi kutsuu. Sirkusmaista teemaa on kuultavissa läpi levyn.
Imaginaerumilla Nightwish on luonut jotain niin suurta, ettei sitä ehkä näin tuoreeltaan edes tajua. Biisimateriaali jää tiukassa vertailussa jälkeen Dark Passion Playlle (2007), mutta massiivisuudessa mennään vielä askel eteenpäin. Jos Tuomas Holopainen siirtyisi tämän jälkeen täysin elokuvamusiikin pariin ja Nightwish määrittelemättömälle tauolle, jalanjälki metallimusiikin historiaan olisi silti jätetty.
Tuntuu siltä, että Holopaisen unelma konkretisoituu nuotista nuottiin. En ymmärrä, miten joku voi luoda albumin, jonka kestäessä ensilumi tuntuu satavan loputtomasti.
ANTTI MATTILA * * * * * 5/5
Vastaukset 8
Vanhimmat
Soundissa on aina oltu Nightwish fanipoikia ja kehuttu järjestään kaikki levyt maasta taivaaseen.
Ei mitään uutta auringon alla.
Jaah, jos Soundin pojat ovat tykänneet aiemmistakin levyistä, niin miksi heidän positiivinen arvostelunsa tuoreimmasta julkaisusta on vähemmän uskottava?
on puhunut. Kyse on samasta jatkumosta.
He ovat fanipoikia ja kehuvat jokaisen levyn. Siinä se.
Sinusta on tullut jatkumo, josta on mennyt uskottavuus.
sinusta. Hurraat jatkomossa hoosiannaa niinkuin kunnon Nightwish uskovaisen kuuluukin.
Mä en esim. diggaile Rammsteinia, joten en roiku heistä kirjoittavilla palstoillakaan. En yleensäkään sekaannu mihinkään mistä en piittaa erityisemmin.
Olet Nw-inhoaja, mutta mitä pirua teet täällä? Saat jotain pervoja kicksejä? Kiusasiko naapurin Kalle sua pienenä ja nyt kostat?
Jahas Feanor666 tulee heti ulos komerostaan, kun joku jossain sanoo tai kirjoittaa jotain positiivistä .
nykysin niin huono ettei siitä enää kai tykätä kai mitä oon kuullu.