tarinani on pitkä mutta tiivistän pääpiirteet.
Aikoinaan löysin uuden seurustelukohteen jonka vuosien jälkeen ymmärsin tekevän minulle henkistä väkivaltaa, alistamista. Tämän suhteen alettua, noin puolen vuoden jälkeen sairastuin henkisesti, oli jatkuva paha olo. Itkin ja velloin pahassa olossa. Minua raahattiin yksityislääkärillä, testejä tehtiin ettei ole jotain neurologista vaivaa. Kuitenkin ensin tapasin psykiatrin joka jo ensimmäisellä käynnillä sanoi lyhyen kuvaukseni jälkeen minun sairastavan bipolaarihäiriötä.
Söin lääkkeitä, kävin avohoidossa, joskus vähäisesti sairaalassa koska halusin itse sinne kun kotona olo tuntui pahalta miehen vuoksi.
Elämä meni sellaista sairastelu - normaali rataa vaihdellen.
Sitten tuli ero. Vointini koheni, tunsin eläväni.
Jonkin ajan kuluttua löysin uuden miehen. Tämä tuntui olevan kaiken täyttymys. Kuitenkin tämä mies halusi on-off-suhdetta ja koin siitä pahaa oloa joka aiheutti masennusta. Vuosien tuntemisen ja seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja aloin odottaa. Sitten tämä mies muuttui täysin ja alkoi piinata minua. Pikkuhiljaa hän oli ajanut itsetuntoni todella alas, huomaamattani. Piinaaminen jatkui ja lapsen syntymän jälkeen hän lateli päin näköä niin rumaa tekstiä ettei sitä viitsi edes tähän kirjoittaa mutta suoraan sanottuna haukkui minua jatkuvalla syötöllä, lapsesta hän ei välittänyt.
Ensin luulin sairastuvani uudelleen koska koin pahaa oloa taas, kävin psykiatrilla. Kävin uudestaan ja olon kohennettua ymmärsimme että tilanteeni johtuikin huonosta parisuhteesta, en ollut sairastunut uudelleen.
Sitten joku osasi valoittaa minulle sanaa narsismi kun velloin ajoittain pahan olon syövereissä. Tästä kirkastui menneisyys, moni asia selvisi. Aloin ottaa selvää lisää ja tajusin mihin suohon olin jalkani upottanut.
Erosin, suom. pakenin.
Mies jatkoi kiusaamista entistä enemmän koska ilmeisesti raivostui hänen jättämisestäni. Hän alkoi piinata minua ja lastamme.
Olen ollut lääkkeetä vuosia. Psykiatrista hoitoa en ole tarvinnut vuosiin, välillä olen sellaisen kanssa jutellut mutta en ole ollut sairas.
Kaiken tuon pahan henkisen painostuksen aikana olen ollut totisesti terve. Psykiatri on tilani tarkastanut ja todennut etten ole sairas.
Kaikesta tästä on tullut mieleen, että onko mahdollista että se ensimmäinen psykiatri tekikin puolessa tunnissa väärän diagnoosin, jospa olinkin vain joku ripustautuja? Ja uhri jonka vuoksi koin pahaa oloa?
Koskaan en ole maniaa kokenut, hypomaniaa korkeintaan muttei sitäkään oikein pysty mielestäni erottamaan ns. terveen ihmisen vilkkaasta päivästä.
Kaikki oireilu on ollut lyhytjaksoista, etenkin nuo hypot.
Lääkkeitä syödessä tuntui että kävin kaikki merkit läpi eikä mikään tuntunut tepsivän. Sitten viimein söin litoa ja sitäkin lehmän annoksen, kuten moni lääkäri ihmetteli ääneen.
Onko joku kokenut vastaavaa tai edes kuullut sellaisesta, että diagnoosi olikin arvioitu väärin ja ihminen "sairasti" vuosikausia, tai kymmeniä väärää sairautta?
Pitäisiköhän mennä psykiatrille tämän tiimoilta.
Viime vuosina olen käynyt sellaisen hel..tin läpi että moni on sanonut ettei ns. tervekään sitä kestäisi välttämättä sairastumatta henkisesti.
Nyt olen päässyt jaloilleni ja ymmärrän monia asioita menneisyydestäni, kuitenkin tämä lääkärin nopea diagnoosi elämän historia ja oireilu herättää oudoksuntaa.
Älkööt tähän kirjoittako että johan oot bipo tms. Ymmärrän kyllä että tätä sairautta on moniasteista ja jollain voi olla todella vaikeaa muttei silti kaikkia voi leimata täysin seinähulluiksi. Kaipaisin todellista ymmärtäjää.
Aikoinaan löysin uuden seurustelukohteen jonka vuosien jälkeen ymmärsin tekevän minulle henkistä väkivaltaa, alistamista. Tämän suhteen alettua, noin puolen vuoden jälkeen sairastuin henkisesti, oli jatkuva paha olo. Itkin ja velloin pahassa olossa. Minua raahattiin yksityislääkärillä, testejä tehtiin ettei ole jotain neurologista vaivaa. Kuitenkin ensin tapasin psykiatrin joka jo ensimmäisellä käynnillä sanoi lyhyen kuvaukseni jälkeen minun sairastavan bipolaarihäiriötä.
Söin lääkkeitä, kävin avohoidossa, joskus vähäisesti sairaalassa koska halusin itse sinne kun kotona olo tuntui pahalta miehen vuoksi.
Elämä meni sellaista sairastelu - normaali rataa vaihdellen.
Sitten tuli ero. Vointini koheni, tunsin eläväni.
Jonkin ajan kuluttua löysin uuden miehen. Tämä tuntui olevan kaiken täyttymys. Kuitenkin tämä mies halusi on-off-suhdetta ja koin siitä pahaa oloa joka aiheutti masennusta. Vuosien tuntemisen ja seurustelun jälkeen muutimme yhteen ja aloin odottaa. Sitten tämä mies muuttui täysin ja alkoi piinata minua. Pikkuhiljaa hän oli ajanut itsetuntoni todella alas, huomaamattani. Piinaaminen jatkui ja lapsen syntymän jälkeen hän lateli päin näköä niin rumaa tekstiä ettei sitä viitsi edes tähän kirjoittaa mutta suoraan sanottuna haukkui minua jatkuvalla syötöllä, lapsesta hän ei välittänyt.
Ensin luulin sairastuvani uudelleen koska koin pahaa oloa taas, kävin psykiatrilla. Kävin uudestaan ja olon kohennettua ymmärsimme että tilanteeni johtuikin huonosta parisuhteesta, en ollut sairastunut uudelleen.
Sitten joku osasi valoittaa minulle sanaa narsismi kun velloin ajoittain pahan olon syövereissä. Tästä kirkastui menneisyys, moni asia selvisi. Aloin ottaa selvää lisää ja tajusin mihin suohon olin jalkani upottanut.
Erosin, suom. pakenin.
Mies jatkoi kiusaamista entistä enemmän koska ilmeisesti raivostui hänen jättämisestäni. Hän alkoi piinata minua ja lastamme.
Olen ollut lääkkeetä vuosia. Psykiatrista hoitoa en ole tarvinnut vuosiin, välillä olen sellaisen kanssa jutellut mutta en ole ollut sairas.
Kaiken tuon pahan henkisen painostuksen aikana olen ollut totisesti terve. Psykiatri on tilani tarkastanut ja todennut etten ole sairas.
Kaikesta tästä on tullut mieleen, että onko mahdollista että se ensimmäinen psykiatri tekikin puolessa tunnissa väärän diagnoosin, jospa olinkin vain joku ripustautuja? Ja uhri jonka vuoksi koin pahaa oloa?
Koskaan en ole maniaa kokenut, hypomaniaa korkeintaan muttei sitäkään oikein pysty mielestäni erottamaan ns. terveen ihmisen vilkkaasta päivästä.
Kaikki oireilu on ollut lyhytjaksoista, etenkin nuo hypot.
Lääkkeitä syödessä tuntui että kävin kaikki merkit läpi eikä mikään tuntunut tepsivän. Sitten viimein söin litoa ja sitäkin lehmän annoksen, kuten moni lääkäri ihmetteli ääneen.
Onko joku kokenut vastaavaa tai edes kuullut sellaisesta, että diagnoosi olikin arvioitu väärin ja ihminen "sairasti" vuosikausia, tai kymmeniä väärää sairautta?
Pitäisiköhän mennä psykiatrille tämän tiimoilta.
Viime vuosina olen käynyt sellaisen hel..tin läpi että moni on sanonut ettei ns. tervekään sitä kestäisi välttämättä sairastumatta henkisesti.
Nyt olen päässyt jaloilleni ja ymmärrän monia asioita menneisyydestäni, kuitenkin tämä lääkärin nopea diagnoosi elämän historia ja oireilu herättää oudoksuntaa.
Älkööt tähän kirjoittako että johan oot bipo tms. Ymmärrän kyllä että tätä sairautta on moniasteista ja jollain voi olla todella vaikeaa muttei silti kaikkia voi leimata täysin seinähulluiksi. Kaipaisin todellista ymmärtäjää.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voihan se olla epävakaata persoonallisuutta, jonka piirteet katoavat yleensä iän karttuessa. Se on hyvin vaikeaa erottaa II-tyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tai sitten olet bipo, mutta olet ollut kauan terveenä. Ehkä joskus tulee uusia sairausjaksoja tai sitten ei. Ei bipous tarkoita välttämättä seinähulluutta. Todellisuudentaju on monilla aina mukana, vaikka tätä sairastaakin. Toisilla se taas menee kokonaan. Hypotkin voivat olla melko lieviä, jos sairastaa II-tyypin bipoa. Itse lähinnä muutun pirteämmäksi, jaksan tehdä kaikkea enemmän ja siivoilen. Eihän hypomaniaa edes välttämättä tunnista, jos ei ihmistä tunne paremmin. Minulla oma läheinen ihmetteli, että miksi muutun yhtäkkiä masennuksesta iloiseksi ja sitten taas masentuneeksi.
Tavallisesti bipolaaridiagnoosia ei tehdä kovin pian, vaan se vaatii aikaa. Usein vuosia. Kuulostaa siltä, että lääkäri on tehnyt varsin pikaisen päätelmän.
On hyvin mahdollista, ettei sinulla ole bipoa. Kannattaa pitää kontaktia lääkäriin ja selvittää tilannetta.
Elämäntilanne voi aiheuttaa kaikenlaisia oireita. Parisuhde jota kuvailit, voi aiheuttaa lähellä elävässä kuvaamasi reaktion.
Joskus muuten myös traumatakaumat voidaan sekoittaa bipoon. Traumat voivat nostaa voimakkaita tuntemuksia ja tunnetloja ja tämä joskus sotketaan mm. bipoon. Sinun mielentilasi "vaikuttaa" silloin aaltoilevan, vaikka kysymys onkin traumaattisesta tunnetakaumasta, johon putoaa. Välillä taas "pärjäät" ihan hyvin, kun pystyt pitämään traumaattisen materiaalin poissa mielestä.
Pääasia on tietysti, että voit hyvin. Oli sairautta tai ei.
Onko sinulla nyt lääkitystä päällä? Jos on, älä sitä yksiksesi lopeta, vaan seuraa tilannetta lääkärisi kanssa.
ap jatkaa.
Lääkitystä ei ole ollut vuosiin, enkä ole sitä tarvinnut. Kerran oli alakuloinen vaihe ja kävin lääkärissä mutta tämä muutaman tapaamisen jälkeen totesi ettei kyseessä ole bipo vaan parisuhdeongelma eikä siihen määrätty lääkkeitä.
Kovasti olen miettinyt tuota alkutaivalta ja lääkärissä käyntiä. Todellakin menin yksityiselle psykiatrille joka puolisen tuntia minun kanssa jutteli ja totesi että mulla on bipo. Ehkä hänen diagnoosinsa sai vahvuuden siitä että tädilläni on kyseinen sairaus.
Mutta jos maalaisjärjellä ajattelee asiaa, niin en itse kyllä mitenkään uskaltaisi noin kepeästi antaa leimaa otsaan koska jos kyseessä olisikin jokin muu juttu niin silloin voisi elämä mennä vielä huonopaan.
Tosin tuo lääkäri silloin halusi tehdä vielä aivokuvaukset ja mm. aivosähkökäyrän ja otti jotain verikokeita ison kasan. Kaikki yksityisillä. Maksoi mummon aikaan noin kymppitonnin eli silloista rahaa melko paljon (huomioi suhdanne).
Jos tätä hommaa alkaisin pohtia lääkärin kanssa, niin oiskohan paras tehdä se lääkärin kanssa eikä minkään psykologin. Logista voisi olla tosin se hyöty että tämän kanssa elämän kartoittaminen lapsuudesta asti voisi olla paikallaan. Mutta lääkäri olisi sitten ainoa joka pystyisi näkemään onko kyseessä bipo vai kenties ollut jotain muuta.
Miettiessäni elämääni aikaisemmin, siihen aikaan kun sairastuin ja vähän ennen. Olin melko ihmissuhderiippuvainen. Ja lisäksi koin jonkinlaista epäonnistumisen pelkoa tai suurta ahdistusta epäonnistumisista.
Mietinkin että jos diagnoosina on lievä II-tyyppinen bipo, niin eikö ole aika vaikeaa erottaa siitä esim. jonkinlaista muuta häiriötilaa, vähän niinkuin tuossa yllä kirjoitetaankin?
Lisäksi kävin jossain vaiheessa pienessä vertaisterapiaryhmässä. Muistan kuin eilisen, että koin koko ajan että ne muut siellä oli todellakin sairaita ja ettei minulla ole mitään sairautta lainkaan heihin verrattuna. Olin ihan äimänä heidän kertomuksistaan, tunnetiloista jne.
Itse olen aina käynyt töissä (joskus tosi lyhyt sairasloma uupumisen vuoksi, lähinnä jotta sain nukuttua väsymystä pois) ja aikoinaan jopa opiskelin ammattiin silloin kuin sairastuin vakavasti. Minulla on taloudellisesti hyvä sija, työ ja kaikki muutoinkin reilassa.
Jos nyt tätä alkaisin ihmettelemään lääkärin kanssa, niin miten sen nyt sitten voisi esittää; hei, minulla on bipo ja luulen ettei olekaan ja että elämässäni on vain tapahtunut niin paljon ikäviä asioita joista olen ollut vähän hakoteillä, voisitteko purkaa tuon leiman otsastani kiitos? Tokihan voisin tämän tarinan kirjoittaa vähän laajemmassa mallissa ja haalia kaikki vanhat diagnoosipaperit mukaani ja aloittaa siitä??
Tuntuu vain kovin isolta ja vaikealta asialta lähteä miettimään tätä asiaa uudestaan koska aikaa on kulunut jo niin paljon alusta. Tosin jos en sitä nyt tee, niin mietin tätä varmaan vielä kymmenen ja kahdenkymmenenkin vuoden päästä.
Noita "traumoja" aikaisemmasta elämästäni, olen käsitellyt viimeisen parin vuoden aikana niin paljon että kaikki tämä on alkanut valjeta ja olen nähnyt asioissa myös muuta vaihtoehtoa. Traumat on jääneet sivuun, ne on tullut käsiteltyä. Uskoakseni kaiken ikävän kohtaaminen on herättänyt mielessäni ihmetystä myös tämän bipon suhteen ja laittaessani kaiken tämän yhteen kompleksiin, tulee väkisinkin mieleen että onko kohdallani tehty väärä diagnoosi pikaistuksissa?
Miten kauan teillä muilla on pitänyt sitä psykiatria tavata, että olette saaneet sen diagnoosinne? Ja mitä muuta on pohdittu vaihtoehdoksi?
Toki muistan jotain aikoja kun on ollut päivän aikana heilahtelua mielialassa, mutta se ei ole ollut sinänsä suurta kun ajattelee että on tullut jouduttua elämään niin henkisesti ahtaassa. On kait mielen tasapainon järkkymiselle muitakin selityksiä kuin että se on aina bipo?
Itse julkisella puolella en juurikaan lääkäreitä tapaa, ja hekin vaihtuvat jatkuvasti. Toisen tapaamisen jälkeen tuli diagnoosiksi vakava masennus ja epävakaa persoonallisuushäiriö. Tuntuu, että tuon epävakaan diagnoosin saa kanssa niin helpolla, ettei mitään määrää. Tämä jälkeen aloin sitten itse miettimään sitä, että olenko sittenkään epävakaa, koska monet oireet vastaavat täysin kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Sanoin siitä moneen otteeseen hoitajalle, mutta hän väitti vastaan. Noh, sitten täytin uudestaan tuon testin, jolla mitataan näitä oireita ja uusi lääkäri sitten antoi kertomuksieni mukaan ja tuon testin mukaan diagnoosiksi bipon. Mielestäni oireeni ovat täysin selkeät. Eli tässä tapauksessa jouduin itse olemaan se lääkäri, kun kukaan ei vaivautunut tutkimaan asioita paremmin.
Nyt kuitenkin tapasin uuden ja nuoren lääkärin, joka ei ole edes vielä valmis psykiatri. Hän alkoi kyselemään kaikkea, että olisiko tämä sittenkään kaksisuuntaista. Jouduin sitten taas kertomaan kaikki alusta lähtien ja kirjoitin listan oireistani. Nyt on Lamictal lisätty lääkkeisiin ja se on auttanut masennukseen, joten bipopää tässä ollaan. Ei se aina mene niin, että tarvitsee monia käyntejä psykiatrilla, jos oireet ovat selvät.
Jos on kokenut elämässään vaikeita ja traumaattisia asioita, niin käytöksesi saattaa olla ihan normaalia. Itse olen kirjoittanut mielialapäiväkirjaa, josta on helppoa vuosienkin päästä lukea omasta mielialastaan kaiken. Ne valoittivat minullekin monia asioita.
mäkin taidan kirjoittaa jonkinlaisen kirjasen, kaikesta.
jos sen tyrkkäisi sille lekurille joka tätä ihmettelisi.