Olen juuri 16 vuotta täyttänyt poika. Olen luultavasti masentunut tai ainakin "sairastumassa" siihen.
Miksikäs näin? Noh tässä näitä syitä muutama:
Olen melko yksinäinen. On muutamia kavereita joiden kanssa välillä vietän vkloppuja. Muuten vain olen sisällä ja pelaan tietokonepelejä ja katson tv:tä. Ne harvat sosiaaliset tilanteet joihin sitten pääsen niin en pysty niistäkään erityisemmin nauttimaan sillä jännitän niin paljon. Tähän toki auttaa alkoholi jota olen hiljattain ruvennut käyttämään.. Olen myös alkanut polttaa tupakkaa. Harvoja ns hyviä asioita elämässäni. Normaali päiväni menee aikalailla näin: herään aamulla, menen kouluun, tulen kotiin ja pelaan loppupäivän/katson tv:tä. Koulussa minua ei kiusata, mutta sielläkin aika ikävää. Tunneilla en enää jaksaisi keskittyä ollenkaan ja välitunnitkin ovat niin lyhkäsiä. Olen aikaisemmin ollut tunnollinen oppilas ja saanut hyviä numeroita (viimevuoden lukuaineiden keskiarvo 9). Tällä hetkellä olen niin henkisesti väsynyt elämääni etten yksinkertaisesti enää jaksa tehdä läksyjä/lukea kokeisiin ja se näkyy numeroissakin. En tällä henkisellä väsymykselläni tarkoita että haluaisin päättää elämäni, se ei tule olemaan minulle koskaan minkäänlainen vaihtoehto vaikka olisi kuinka kurjasti asiat.
Sitten vielä se, että olen vain 166 cm pitkä ja siis poika jos en aikaisemmin jo maininnut. Tästä olen saanut kuulla moneen otteeseen ja kun olen vähän lueskellut niin ei tälläisiä 165cm pitkä "tumppeja" voi edes mieheksi kutsua. Tämän myötä itsetunto vajonnut vieläkin alemmas... Ja lääkärin mukaan en tuskin enää edes kasva, edes 170cm olisi erittäin epätodennäköistä.
Ei tässä toki ollut kaikki syyt mutta tuo yksinäisyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko varmaan suurimmat.
Yhden kivan tytönkin onnistuin menettämään koska en melkein koskaan uskaltanut tavata häntä. Ajatteli varmaan että ei minua kiinnosta vaikka itse asiassa kii. Osti erittäin paljonkin. Nooh nyt ei enään pidetä yhteyttä.
Ainiin, unohdin mainita että parisen vuotta sitten sairastuin diabetekseen. Sitä ennen menin aina innokkaasti kaikkialle mutta sairastuttuani masennuin jonkun verran ja eristäydyin (myös sen takia että silloin sairauteni takia oli aika vaikeaa liikkua missään) josta sitten johtuukin tämä jännittäminen sosiaalissa tilanteissa.
Tuntuu että nyt viime vuosina tullut niin paljon kuraa niskaan, yksi perheenjäsenkin yritti tappaa itsensä minun istuessa ihan vieressä. Mutta se on vaan pakko yrittää jaksaa ja toivottavasti kerrankin minulle tapahtuisi jotain hyvää... Vanhempani eivät tiedä tästä pahasta olostani enkä sitä myöskään heille aio kertoa taikka kenellekkään muulle.
Kiva jos joku jaksoi lukea koko tekstin, ei tainnu olla kauhean selkeää luettavaa mutta pistetään väsymyksen piikkiin, onhan kello jo sentään kohta 01:00.
Miksikäs näin? Noh tässä näitä syitä muutama:
Olen melko yksinäinen. On muutamia kavereita joiden kanssa välillä vietän vkloppuja. Muuten vain olen sisällä ja pelaan tietokonepelejä ja katson tv:tä. Ne harvat sosiaaliset tilanteet joihin sitten pääsen niin en pysty niistäkään erityisemmin nauttimaan sillä jännitän niin paljon. Tähän toki auttaa alkoholi jota olen hiljattain ruvennut käyttämään.. Olen myös alkanut polttaa tupakkaa. Harvoja ns hyviä asioita elämässäni. Normaali päiväni menee aikalailla näin: herään aamulla, menen kouluun, tulen kotiin ja pelaan loppupäivän/katson tv:tä. Koulussa minua ei kiusata, mutta sielläkin aika ikävää. Tunneilla en enää jaksaisi keskittyä ollenkaan ja välitunnitkin ovat niin lyhkäsiä. Olen aikaisemmin ollut tunnollinen oppilas ja saanut hyviä numeroita (viimevuoden lukuaineiden keskiarvo 9). Tällä hetkellä olen niin henkisesti väsynyt elämääni etten yksinkertaisesti enää jaksa tehdä läksyjä/lukea kokeisiin ja se näkyy numeroissakin. En tällä henkisellä väsymykselläni tarkoita että haluaisin päättää elämäni, se ei tule olemaan minulle koskaan minkäänlainen vaihtoehto vaikka olisi kuinka kurjasti asiat.
Sitten vielä se, että olen vain 166 cm pitkä ja siis poika jos en aikaisemmin jo maininnut. Tästä olen saanut kuulla moneen otteeseen ja kun olen vähän lueskellut niin ei tälläisiä 165cm pitkä "tumppeja" voi edes mieheksi kutsua. Tämän myötä itsetunto vajonnut vieläkin alemmas... Ja lääkärin mukaan en tuskin enää edes kasva, edes 170cm olisi erittäin epätodennäköistä.
Ei tässä toki ollut kaikki syyt mutta tuo yksinäisyys ja sosiaalisten tilanteiden pelko varmaan suurimmat.
Yhden kivan tytönkin onnistuin menettämään koska en melkein koskaan uskaltanut tavata häntä. Ajatteli varmaan että ei minua kiinnosta vaikka itse asiassa kii. Osti erittäin paljonkin. Nooh nyt ei enään pidetä yhteyttä.
Ainiin, unohdin mainita että parisen vuotta sitten sairastuin diabetekseen. Sitä ennen menin aina innokkaasti kaikkialle mutta sairastuttuani masennuin jonkun verran ja eristäydyin (myös sen takia että silloin sairauteni takia oli aika vaikeaa liikkua missään) josta sitten johtuukin tämä jännittäminen sosiaalissa tilanteissa.
Tuntuu että nyt viime vuosina tullut niin paljon kuraa niskaan, yksi perheenjäsenkin yritti tappaa itsensä minun istuessa ihan vieressä. Mutta se on vaan pakko yrittää jaksaa ja toivottavasti kerrankin minulle tapahtuisi jotain hyvää... Vanhempani eivät tiedä tästä pahasta olostani enkä sitä myöskään heille aio kertoa taikka kenellekkään muulle.
Kiva jos joku jaksoi lukea koko tekstin, ei tainnu olla kauhean selkeää luettavaa mutta pistetään väsymyksen piikkiin, onhan kello jo sentään kohta 01:00.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihan kuin lukisin omaa elämää paitsi että minulla ei ollut noin hyvä KA ja en ole noin lyhyt.
Lyhyytesi ei itse asiassa ole pahakaan. Monet tytöt tykkäävätkin lyhyemmistä pojista. Jos joku kiusaa sinua pituutesi takia voidaan olettaa että kyseinen kaveri on joko kateellinen tai joku huomionhakuinen jätkä.
En osaa oikein auttaa enempää koska elämäntilanteeni on muuten aika sama.
Neuvon voin antaa: Älä koskaan ala viiltelemään. Itsehän aloitin kun elämä alkoi näyttämään keskisormea joka päivä. En ole yhtään ylpeä siitä. Siitä on vaikea päästä eroon, ja lisäksi arvet ovat pysyviä.
Ja minulla on käynyt monesti itsemurhakin mielessä. Suunnitelmat ovat aika selvät mutta en aio toteuttaa vielä. Hoitoon en mene koska ei ole elämisen intoa.
Elämään kuuluu erillaisia vaiheita, kasvukipuja, kriisejä, jne.
Niiden läpi vaan mennään, ja sen jälkeen ollaan taas vähän viisaanpia ja kestävämpiä seuraavaan elämän koetukseen.
Masennus ei ole epänormaalia, mutta jos se jää päälle se on paha ja voi johtaa epätoivoisiin tekoihin, siksi on tärkää olla pitää elämän arvomaailma kunnossa ja taustatuet; ystävät, perhe... eikä ole häpeä kertoa tunteitaan jollekin luotettavalle. Monesti jaettu asia on jo voitettu asia.
On hvvin tärkeää muistaa Jumalan olemassa olo ja rukoilla elämään hänen johdatustaan pienissä ja suurissa asioissa.
Olisi suurta armoa, jos voisi jättää elämänkummanin Jumalan johdatukseen. Itselläni on sellainen lahja, jos asiat viipyy, voit ajatella, että et ole vielä valmis asioihin. Myös vertailu toisiin ihmisiin usein johtaa väärään ja väärät mielipiteet ja huono seura. Kaikkea hyvää ja tässä linkkiä esim. www.saarnatuoli.net/puhujat/Mauri Viksten/masennustilat 1-3
tv7.fi/ohjema-arkisto/tie on valmis/Asko Tynjälä 99 puhetta
http://www.youtube.com/watch?v=b-g2MkK_MaU
http://tv7.fi/vod/player.html?id=6830
Kiitos vastauksestasi!
Jooh, viiltelemään en itseäni kyllä ala... Tekee pahaa edes sen ajatteleminen enkä oikein kestä nähdä verta :S
Pahan olon purkaminen näkyy sitten muilla tavoin, esim ryyppäämällä joka vkloppu jos vaan mahdollista ja polttamalla. Unohtaapahan arjen kurjuuden sitten edes joksikin aikaa. En onneksi sentään huumeita käytä. En ole koskaan edes kokeillut enkä kyllä aio kokeillakkaan...
Ap
Tämä on tietysti klisee-kommentti mutta taidat tosiaan olla liian ankara itsellesi. Nimittäin jo siitäkin syystä, että epäilet tekstisi luettavuutta. Jos tuo ei ole selkeää ilmaisua, niin mikä sitten sellaista on...
Parempaa jatkoa sinulle!
Tiedän tunteen. Itse olen myös yksinäinen, vaikka mulla onkin iso porukka ympärilläni. Ihan kun kukaan ei tajuis mun olevan siellä myös. Ite oon tytöksi aika pitkä, 176 cm, eli on vaikene löytää pidempää poikaa. Mut miks ees tarttis? Mitä väliä pituudella on, jos on hyvä sydän. Ja ittelläni on sama ongelma, seurustelusuhdetta ei oo löytynyt. Ja muuten tupakointi ja alkoholi ei tee kovin hyvää vaikutusta tyttöihin, ainakaan kaikista fiksuimpiin. Ja terveys on näiden tyttöjen kanssa samaa mieltä! :)
No toi sähköinen viesti on vähän sekava, iPad muokkaa. :)
oon 14 vuotias poika ja pelaan päivittäin monta tuntia. äitini kokoajan valittaa että pitäisi vähentää, mutta jos nyt ajattelen mitä teen jos en saisikaan pelata= noh minulla ei ole kavereita joiden kanssa menisin ulos. ja muutenkin on tullut kaikkia masentavia asioita esim tyttöystävä jätti minut ja isä on kuollut, mutta pelit on tuonut innostuksen elämään! mutta käyn aina välillä äitini kanssa kaupassa tai jossain keilaamassa tai jotain. kun seurustelin vielä tyttöystäväni kanssa kävimme melkeen kaikkialla, mutta välillä piti skipata koska halusin pelata. se onkin syy miksi hän jätti mut :( ja ei koulussakaan kavereita ole, koska olen 160 senttiä pitkä elikkä he haukkuvat minua pieniksi etc. eli olen tyttöjen kanssa usein välitunnilla koska he ovat hyväsydämisiä :) mutta jos voitte kertoa jotain apua oisin tosi kiinostunut !
onko diabeteksesi nyt kuitenkin hoidossa? Elämäntilanteesi kuulostaa monella tapaa vaikealta ja varmasti pahentaa masennustasi.
kysyisin silti etä onko veri arvot tutkittu? kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa masennusta ja myös paniikihäiriöitä ja neuroottisia piirteitä. ikävän moni saa masennuslääkkeet, vaikka masennuksen syy olisikin kilpirauhasessa. Diabetes myös lisää riskiä saada muita autoimmuuni sairauksia kuten kilpirauhasen vajaatoiminnan.
Ensiksikin sorry, baby, mieheen sulla on vielä noin parikymmentä vuotta. Sinä teet vasta matkaa aikuisuuteen, alkumetrejä askellat.
Toiseksi: miksi masentua Diabetes-nimisestä sairaudesta? Jos sinä hoidat itsesi niin, että sairautesi on hoitotasolla, niin sinä olet terveempi kuin yksikään ns. terve ihminen.
Joten käy hommaan käsiksi, ohjeet olet toivottavasti saanut lääkäriltä ja / tai diabeteshoitajalta. Diabetes eikä moni muukaan sairaus estä elämästä, tekemästä ja menemästä eikä yhtään mitään. Ainoa este on ahdas ajatusmaailma, ja se sinun on vielä helppoa korjata, kun olet nuori etkä toivottavasti jämähtänyt minkäänlaiseen karsinaan. Ethän?
Tiedän aikalailla mitä käyt läpi...
Peruskoulu aika oli miulle yks helvetti. Ei, minnuukaan ei kiusattu, mut kukaan ei halunnut olla miun kanssa. Miulla todettiin diabetes ja keliakia kun olin 12, ja samalla myös vaikea masennus. Noh... Vanempani eivät aluksi uskoneet, kun pienestä lähtien ollut iloinen ja hiukan vilkkaampi kuin muut miu ikäset...
Tässä nytten oon masennuksen kanssa taistellut 6 vuotta, ja nyt vasta alkanut olo parantumaan hiukan. Tuo oli lohduttavaa kuulla, ettei itsemurha oo siulle mikään ratkasu. Koska se ei ole.
Elämässä koetaan ylä ja alamäkiäkin. Itse kokenut molempia aika paljonkin... Entinen poikaystäväni, satutti aika pahasti ja jätti sellaiset arvet ettei ne koskaan katoa sisältä. Joka päivä on ollut yhtä pelkoa ja taistelua. Tupakka, ei ole tietenkään hyvästä, enkä siihen todellakaan kannusta. Se kuitenkin itsellä on pahimpina hetkinä auttanut jaksamaan vähän edes. Alkoholi ei ratkaise mitää, se helpottaa vain hetken... Sitten asiat palaavat mieleen ja krapulan keran.
Parhaan ystäväni kuolemasta tulee kohta 2 vuotta täyteen... Hää menehty anoreksiaan... Toinen ystävistäni... Ampu itsensä miun nähden... Hyö olivat miulle sillon ne jotka pitivät täällä maailmassa... Sen jälkeen alkokin armoton juoksu osastoilla millon mistäkin syystä... Löysin oman äitini kuolleena sängystä... Se oli viimeinen niitti. Kehitin varman tavan millä päästä pois... Ei. En onnistunut... Koska nyt amiksessa, löysin yhden ystävän joka on pitänyt huolta... Hää seuras ja esti tapahtuman soittamalla apua...
Ymmärrän, että on vaikeaa puhua vanhemmille noinkin rankasta asiasta... Itsekkään en moneen vuoteen puhunut, mutta näin vanhemmiten... Hyö kuitenkin rakastavat sinnuu, enemmän ku mitään tässä maailmassa... Mie opin sen vasta ku menetin heijät, mut sie. Sie voit tehdä toisin...
Toivon et vaikka tässä on vaan muutama omista paskoista tarinoista elämän aikana... Mut se et, ole sie minnuu vahvempi.. Ja kaikki te. Olkaa työ minnuu vahvempia, ja yrittäkää päästä avun luo ajoissa.... Elämä kyllä voittaa aina lopulta, ku löytää sen oman tiensä missä kulkea ❤