Olen aina ollut hyvä neuvomaan muita parisuhde asioissa..
olen välittävä ystävä ja kaikki pyytävät lähestulkoon aina ensimmäisenä minulta neuvoa jos joku elämässä menee pieleen, koska olen empaattinen, ystävällinen, rehellinen enkä ikinä voisi satuttaa ketään.
No, olen aina kertonut ystävilleni kaiken mikä tuntuu pahalta elämässä tai mahdolliset suhdekuviot.. olen myös kerta kerran jälkeen tuntenut että olen maailman epäonnisin henkilö "sen oikean" etsinnässä ja aina minua sattuu, minua koskee, minua sitä ja tätä.. tässä taas, sydänsuruissani, taisin ensimmäisen kerran katsoa peiliin niin että näinkin sieltä tänään jotain..
Oli pakko tulla kirjottamaan tämä nyt ylös koska jonnekin täytyy saada purkaa.. tuli vaan niin kusipää olo etten jaksais enää itekään tällä kertaa oikeasti mitään.
Ensinnäkin, vakavat suhteeni joissa olen ollut ovat kyllä loppuneet miehen tekojen toimesta, mutta asialla on kääntöpuoli.. jonka tämä idiootti tajusi vasta tänään.
Miehen jota rakastin suuresti, jätin koska emme koskaan ehtineet näkemään hänen töidensä puolesta.. todellisuudessa minun olisi tarvinut jaksaa vain kaksi vuotta hänen hektistä työtahtiaan toisella paikkakunnalla, puhelimet on keksitty, ja olisimme nähneet jokatapauksessa, harvemmin vain.
Tuon suhteen perään itkin kyllä kauan, todellisuudessa mies luultavammin itki kauemmin, särjin hänen sydämensä ja kuukausi eron jälkeen koitin baarissa näyttää niin idioottimaisen vahvalta etten edes noteeraanut häntä, joten hän varmaan luuli olleensa täysin yhdentekevä.
Toinen vakava suhteeni, mies jonka kanssa minulla on yhteinen lapsi, hänet jätin hänen petettyä minua, tuntui käsittämättömän pahalta, todella pitkään.
Mietittyäni lähipäivinä asioita olen tajunnut että olin ihan perseestä viimeisen vuoden ajan seurustelustamme, tietty olin lapsen kanssa 24/7 kotona ja hän kävi töissä, en silti kyennyt mihinkään yhteiseen aikaan hänen kanssaan koska olin väsynyt, eikä siinä mitään, se olisi mennyt ohi, mutta se vähäkin aika mikä yhdessä oltiin meni riidellessä ja muistan myös elävästi huutaneeni että mulle on ihan sama ketä menet panemaan, kyllä mä saisin kenet vaan paremman kun sinä.. onko mikään ihme ettei mies jaksa vaan lopussa tosiaan menee pettämään koska itse häntä siihen usutin kerta kerran jälkeen..
Muutama kuukausi tapasin todella mukavan miehen, kemiamme kohtasivat täydellisesti. Noiden kahden ylemmän kokemuksen, ja muutaman muun joista en jaksa edes kertoa, takia olin lietsonut itseni siihen pisteeseen että ilmoitin olevani niin rikki minua kohdanneista "vääryyksistä" että pelkään lähteä mukaan suhteeseen.. mies oli todella ymmärtäväinen minua kohtaan, mutta suhde kaatui koska en vain kyennyt avaamaan kaikkia lukkoja mitä olin muodostanut tunteisiin.
Tarkennan tässä, että minua ei ole koskaan jätetty.
Viimeisin suhteen kaatuminen tuli periaatteessa miehen puolelta, hän jätti silti tilanteet auki niin että ns. saisin hänet jos vain kykenen luottamaan.
Tajuan sanomattakin etten lähde tuohon mieheen tutustumaan enempää.. liian hieno mies ja ihminen että voisin häntäkin "pilata" en osaa sitä paremmin sanoa..
Fiilikset on nyt jotenkin.. tosi.. sekavat.
Olen viimeiset vuodet ajatellut olevani uhri ja väärinkohdeltu kaikintavoin..
nyt tulee sellanen olo että taidan olla pahin manipuloija ja ehkäpä jopa narsisti mitä löytyy.. varsinkin kun en ole sitä ikinä itse edes tajunnut..
voi helvetin helvetti.. hävettää, vituttaa, masentaa, ärsyttää.. mitäköhän vielä..
ehkä sitä että lupaan ja vannon pyhästi etten enää ikinä maailmassa tutustu yhteenkään hyvään mieheen ennen kun saan omat ongelmani selvitettyä..
kai se on parempi myöhään kun milloinkaan..
sen ainakin sanon että ihminen ketä olen ikävöinyt.. eli tuota viimeisintä.. on niin hienoa maailmassa ettei sanat riitä kertomaan.. ensimmäisen kerran tajuan että "vika ei ole sussa kun mussa" on ihan aiheellisesti sanottu eikä aina niin iso klisee mitä luulisi..
olen välittävä ystävä ja kaikki pyytävät lähestulkoon aina ensimmäisenä minulta neuvoa jos joku elämässä menee pieleen, koska olen empaattinen, ystävällinen, rehellinen enkä ikinä voisi satuttaa ketään.
No, olen aina kertonut ystävilleni kaiken mikä tuntuu pahalta elämässä tai mahdolliset suhdekuviot.. olen myös kerta kerran jälkeen tuntenut että olen maailman epäonnisin henkilö "sen oikean" etsinnässä ja aina minua sattuu, minua koskee, minua sitä ja tätä.. tässä taas, sydänsuruissani, taisin ensimmäisen kerran katsoa peiliin niin että näinkin sieltä tänään jotain..
Oli pakko tulla kirjottamaan tämä nyt ylös koska jonnekin täytyy saada purkaa.. tuli vaan niin kusipää olo etten jaksais enää itekään tällä kertaa oikeasti mitään.
Ensinnäkin, vakavat suhteeni joissa olen ollut ovat kyllä loppuneet miehen tekojen toimesta, mutta asialla on kääntöpuoli.. jonka tämä idiootti tajusi vasta tänään.
Miehen jota rakastin suuresti, jätin koska emme koskaan ehtineet näkemään hänen töidensä puolesta.. todellisuudessa minun olisi tarvinut jaksaa vain kaksi vuotta hänen hektistä työtahtiaan toisella paikkakunnalla, puhelimet on keksitty, ja olisimme nähneet jokatapauksessa, harvemmin vain.
Tuon suhteen perään itkin kyllä kauan, todellisuudessa mies luultavammin itki kauemmin, särjin hänen sydämensä ja kuukausi eron jälkeen koitin baarissa näyttää niin idioottimaisen vahvalta etten edes noteeraanut häntä, joten hän varmaan luuli olleensa täysin yhdentekevä.
Toinen vakava suhteeni, mies jonka kanssa minulla on yhteinen lapsi, hänet jätin hänen petettyä minua, tuntui käsittämättömän pahalta, todella pitkään.
Mietittyäni lähipäivinä asioita olen tajunnut että olin ihan perseestä viimeisen vuoden ajan seurustelustamme, tietty olin lapsen kanssa 24/7 kotona ja hän kävi töissä, en silti kyennyt mihinkään yhteiseen aikaan hänen kanssaan koska olin väsynyt, eikä siinä mitään, se olisi mennyt ohi, mutta se vähäkin aika mikä yhdessä oltiin meni riidellessä ja muistan myös elävästi huutaneeni että mulle on ihan sama ketä menet panemaan, kyllä mä saisin kenet vaan paremman kun sinä.. onko mikään ihme ettei mies jaksa vaan lopussa tosiaan menee pettämään koska itse häntä siihen usutin kerta kerran jälkeen..
Muutama kuukausi tapasin todella mukavan miehen, kemiamme kohtasivat täydellisesti. Noiden kahden ylemmän kokemuksen, ja muutaman muun joista en jaksa edes kertoa, takia olin lietsonut itseni siihen pisteeseen että ilmoitin olevani niin rikki minua kohdanneista "vääryyksistä" että pelkään lähteä mukaan suhteeseen.. mies oli todella ymmärtäväinen minua kohtaan, mutta suhde kaatui koska en vain kyennyt avaamaan kaikkia lukkoja mitä olin muodostanut tunteisiin.
Tarkennan tässä, että minua ei ole koskaan jätetty.
Viimeisin suhteen kaatuminen tuli periaatteessa miehen puolelta, hän jätti silti tilanteet auki niin että ns. saisin hänet jos vain kykenen luottamaan.
Tajuan sanomattakin etten lähde tuohon mieheen tutustumaan enempää.. liian hieno mies ja ihminen että voisin häntäkin "pilata" en osaa sitä paremmin sanoa..
Fiilikset on nyt jotenkin.. tosi.. sekavat.
Olen viimeiset vuodet ajatellut olevani uhri ja väärinkohdeltu kaikintavoin..
nyt tulee sellanen olo että taidan olla pahin manipuloija ja ehkäpä jopa narsisti mitä löytyy.. varsinkin kun en ole sitä ikinä itse edes tajunnut..
voi helvetin helvetti.. hävettää, vituttaa, masentaa, ärsyttää.. mitäköhän vielä..
ehkä sitä että lupaan ja vannon pyhästi etten enää ikinä maailmassa tutustu yhteenkään hyvään mieheen ennen kun saan omat ongelmani selvitettyä..
kai se on parempi myöhään kun milloinkaan..
sen ainakin sanon että ihminen ketä olen ikävöinyt.. eli tuota viimeisintä.. on niin hienoa maailmassa ettei sanat riitä kertomaan.. ensimmäisen kerran tajuan että "vika ei ole sussa kun mussa" on ihan aiheellisesti sanottu eikä aina niin iso klisee mitä luulisi..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hyviä huomioita itsestä. Olen kokenut niin, että vaikka olen myös kohdannut itse hyvän miehen, en ole voinut alkaa suhteeseen, koska oma elämä on joskus monen asian vuoksi ollut pois raiteiltaan ja siinä pisteessä, että en ole voinut "kunnioittaa" itseäni ja sitä itseäni ja asioitani en ole halunnut avata enkä antaa toiselle ja sitä hän ei olisi halunnut nähdä, eikä olisi ansainnut sitä minua. Tuntuu, että kaikki olisi alkanut jotenkin aivan väärin. Sen tunteen vain tietää, toinen olisi oikea, mutta itsellä asiat huonosti tai aika vain täysin väärä. Enkä ole pitänyt itseäni sen arvoisena, en ole halunnut olla se itse, joka alkaisi suhteeseen ja olen yhä sitä mieltä, etten olisi siinä tilanteessa menestynyt suhteessa. Ja olen jollain tavoin aavistanut, että juttu ei toimi, koska minä en tule toimeen itseni kanssa paremmin. Myöhemmin asiani ovat parantuneet ja elämä suhteellisen raiteillaan. Nyt vain ei ole sitten miestä. Silti, vaikka hän meni, minä en jälkeenpäinkään pysty ajattelemaan, että tein väärin, olisin tehnyt väärin, jos olisin alkanut suhteeseen silloin.
Ajattelen kuitenkin, että suhde on aina kahden asia. Molemmat on siitä vastuussa. Myös noiden väsymisten ja lastenhoidon suhteenkin esimerkiksi mies on myös vastuussa koko perheen hyvinvoinnista yhdessä kanssasi. Samoin se, että vaikka vihassa olisitkin jotakin sanonut, toinen mies on silti vastuussa pettämisteostaan, sinä tosin niistä sanomisista.
Jollain tavoin ymmärrän sinun lukkojasi, kun niitä on itselläkin ollut ja oikeasti traumaattisista kokemuksista. Itseäänkin saa ymmärtää ja olla armollinen siinä mielessä, että ei väkisin yritä kriisistä hyökätä uuteen elämäntilanteeseen. Silloin ei kannatakaan rynnätä suhteeseen. Sitä ei ole se ihminen edes itselleen silloin, jolla on asiat sillä tavalla selvänä, että suhde olisi tervetullutta. Joskus se voi olla vääristä lähtökohdista käsin vain lisää kuormittava asia, ja se ei ole toisen syy. Lukot varmasti aukeaa ajan kanssa, joten älä ahdista itseäsi sillä enempää. Sun täytyy silti kunnioittaa itseäsi sen verran, että sä tavallaan olet uskollinen myös omille tunteille, että jos ne sanoo sulle, että nyt ei ole hyvä suhteeseen alkaa, niin älä ala. Se tunne tulee kun olet valmis. On se valmius tullut minullekin vaikken olisi uskonut.
Sulla on nyt joku joulu-morkkis. Tuo on vaan elämää. Itse rakastuin kusipää-ukkomieheen, revi siitä huumoria.
Ole armollisempi itsellesi. Mitä rakkauteen tulee, olemme kaikki säälittäviä kerjäläisiä ja joka muuta väittää is in for a RUDE awakening. Elämää, ei sen enempää. Se on sotkuista ja ällöttävää.
Mitä sä olet tehnyt väärin? Aika ei ole ollut sulle vain otollinen noitten juttujen muodostusaikaan. Silti et ole teehnyt mitään väärin. Pettäminen on aina väärin, ja se ei ole koskaan toisen vika. Koskaan. Pettäminen on jokaisen oma valinta ja parisuhteessa ollaan vapaaehtoisesti, koska HALUTAAn olla vain sen yhden kanssa. Miehesi taatusti näki ja tiesi tilanteesi, se ei todellakaan oikeuttanut tätä pettämään. Mutta hän teki sen, koska halusi. Ei kukaan petä toista toisen puolesta. Hänenn olisi pitänyt lähteä ja mennä panemaan muita vasta sitten... Typerä mies, jos ottaa neuvosta vaarin ja kun suutuspäissäsi tiuskaset jotain "pane ketä lystäät,ihan sama". ET TODELLAKAAN OLE NARSISTI. Narsistiltahan puuttuu mm.empatiakyky..Älä hyvä jumala syytä itseäsi. Vielä aika on sullekin otollinen. Mutta muista, että muutkin ihmiset tekevät törkeitä ja ilkeitä asioita, asioita jotka satuttavat toisia. Se ei silti tee sinusta psykopaattia tms. Ihmisillä on eri elämäntilanteita.
Voimia, ehkäpä meidän ihmisten ei tarvitse niin täydellisiä ollakkaan, ei edes ihmissuhteissa. Miksei ei sitä voisi antaa itselle ja toiselle mahdollisuuden ja edetä vaikka päivä kerrallaan. Vaikka itselläni ei ole pitkiä suhteita takana tunnistin itsessäni jotain samaa. Olen lahjakas työntämään ihmisiä pois, joskus teen sitä huomaamattani, vaikka en sitä pohjimmiltani tahdo.
Siis tarkoitin tuolla että älä työnnä mukavia tyyppejä pois. Tuon liittosin epäonnistumisesta et voi syytellä itseäsi.
mies on, onko vapaa?
Olipas tullu ystävällisiä ja ymmärtäviä viestejä takaisin, kiitos niistä.
Tuntui omalla tavalla helpottavalta kuulla.. ja myönnän ihan täysin että on kauhea joulumorkkis päällä, sitä ennen uudenvuoden vaihtumista alkaa kelailemaan kaikkea omassa päässään ja päätyy loppuratkaisuun että mussa on pakko olla joku vikana kun tuntuu että kaikki menee aina penkin alle..
vaikka ei sais valittaa, nämä on vaan asioita joita tähän kirjoittaessa poden ja pohdin, todellisessa elämässä olen kuitenkin valtavan onnellinen ihanasta muksusta ja hyvistä ystävistä, yksinäisyys on silti pelottava asia, se yksinäisyys kun ei ole sitä kenen kanssa jakaa elämisen ilot.
En tahtoisi työntää mukavia ihmisiä pois, mutta teen sen jotenkin vaistomaisesti, ensin se lähtee liikkeelle ikäänkun selkäytimestä, tosiaan vaistolla ja kun on lähtenyt liikkeelle ja mennyt hieman kauemmas toisesta jotenkin tuntuu ahdistavalta edes yrittää päästää toista vielä lähemmäs..
kertoo varmaan siitä etten tosiaan ole valmis suhteeseen, tahtoisin kyllä yrittää, mutta en tahdo lähteä rakentamaan suhdetta jos olen epävarma..
harmillista tilanteesta tosiaan tekee se että tiedän tilanteen menevän niin sanotusti ohi.. ja tapaan harvoin ihmisiä kenen kanssa tosiaan tunnen vahvaa yhteenkuulumista.. mutta kyllä niitä vielä eteen tulee kun aika on otollinen.
Eniten toivon nyt vaan että olisi kesä.. toiset ihmiset on jouluihmisiä ja saa siitä paljon irti, mulle tää jatkuva pimeys on ihan kamalaa, syksykin vielä menettelee kun luonnossa näkyy kauniit värit ja aurinkokin saattaa pilkahtaa.. mut sit tää aika.. voi huoh.. pimeetä, märkää, kylmää, pimeetä, loskaa ja aina vaan pimeetä. Tulis edes lunta.
Niin joo, ja mies on täysin vapaa, tunnisteita on turha lähteä viskomaan, hän ei täällä sompaile.
kaksi ensimmäistä kertomusta kyllä sai ajattelemaan.
tuntuivatkin jotenkin tutuilta kertomuksilta.
tietääkseni hänellä ei kuitenkaan ollut lasta jonka tarinaan olisin voinut sopia.
tunnisteita vailla ja jos olis musta jompi kumpi tarina niin haluaisin kyllä jutella hänen kanssaan ja kuulla hänen tunteistaan sillä on itselläkin kova ikänä häntä