Hei, olen 19-vuotias tyttö. Olen systeemistä ulos pudonnut ja olen nyt kahden vuoden ajan etsinyt paikkaani ja koittanut opiskella, mutta löydän itseni luovuttajana jokaisella kerralla. En pysty keskittymään opiskeluuni ja motivaationi on hyvin katoavaista. Pelkään jatkuvasti hukkaavani aikaani, vaikka todellisuudessa hukkaan aikaani paljon pahemmin näin epäröidessäni joka ikistä päätöstäni. Tunnen usein vahvasti, että olen jumissa enkä koskaan kykene löytämään onnea sisältäni ja maailmasta.
Minulla on hyvin vähän ystäviä fyysisesti ja näen niitä harvojakin tuskin lainkaan. Olen netti- ja peliriippuvainen. Ja netissä läheisimmät ystäväni ovatkin.
Ongelmana ei ole se, ettenkö olisi miellyttävä persoona sillä monet ovat sanoneet, että olen hyvin lämmin, empaattinen, kutsuva persoona ja kauniskin. Uskon kuitenkin, että luovuttavaisuuteni ja pessimistisyyteni pilaa täysin ystävyyssuhteeni, kuten myös vuosia jatkuneet mielenterveysongelmani, joiden hoitaminen ei tunnu millään onnistuvan. Juuri ne ihmiset joista välitän eniten eivät tunnu ymmärtävän lainkaan mielenterveysongelmaani ja niin pitävät minua vaikeana ja turhuuksiin menevänä pessimistisenä ja valittavana ihmisenä. Poikaystäväni (kaukosuhde) vanhemmat eivät tahdo hänen olevan minun kanssani, koska mieleni on sairas ja heille ei kelpaa ujo köyhäperheinen tyttö.
Pidän perhettäni usein syyllisenä ongelmiini, olen opetettu syyttämään muita itseni sijasta, pessimistiselle ja ylitunteelliselle ajattelulle ja hyvin epäsosiaalisille käytöstavoille. Vanhempani ovat alkoholisteja ja eronneet, mutta joskus isäni tulee meille "katsomaan" kolmea pikku sisartani, sillä minä en kykene katsomaan lapsia, ja riitelemään äitini kanssa.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta tunnen, etten ole koskaan tuntenut tyhmempiä ihmisiä elämässäni kuin vanhempani ja uskon, että minussa olisi ollut paljon enemmän potentiaalia, jos vain olisin syntynyt kunnolliseen perheeseen. En oikein tiedä mitä tehdä elämälläni ja miten kiivetä ylös tästä kuopasta, minne olen syntynyt, ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Tunnen että ympäristö tuhoaa mahdollisuuteni. Unelmoin opiskelevani psykologiaa yliopistossa ja asuvani poikaystäväni kanssa hollannissa, mutta unelmani ovat ongelmieni varjossa ja pelkään, etten koskaan pääse etenemään elämässäni tällä menolla.
En tiedä kuinka moni näitä lukee, mutta jos luit tämän, toivon ettet pidä minua tyypillisenä teiniangstaajana, koska uskon asian olevan jokseenkin vakavampi, vaikka olenkin suhteellisen nuori.
Minulla on hyvin vähän ystäviä fyysisesti ja näen niitä harvojakin tuskin lainkaan. Olen netti- ja peliriippuvainen. Ja netissä läheisimmät ystäväni ovatkin.
Ongelmana ei ole se, ettenkö olisi miellyttävä persoona sillä monet ovat sanoneet, että olen hyvin lämmin, empaattinen, kutsuva persoona ja kauniskin. Uskon kuitenkin, että luovuttavaisuuteni ja pessimistisyyteni pilaa täysin ystävyyssuhteeni, kuten myös vuosia jatkuneet mielenterveysongelmani, joiden hoitaminen ei tunnu millään onnistuvan. Juuri ne ihmiset joista välitän eniten eivät tunnu ymmärtävän lainkaan mielenterveysongelmaani ja niin pitävät minua vaikeana ja turhuuksiin menevänä pessimistisenä ja valittavana ihmisenä. Poikaystäväni (kaukosuhde) vanhemmat eivät tahdo hänen olevan minun kanssani, koska mieleni on sairas ja heille ei kelpaa ujo köyhäperheinen tyttö.
Pidän perhettäni usein syyllisenä ongelmiini, olen opetettu syyttämään muita itseni sijasta, pessimistiselle ja ylitunteelliselle ajattelulle ja hyvin epäsosiaalisille käytöstavoille. Vanhempani ovat alkoholisteja ja eronneet, mutta joskus isäni tulee meille "katsomaan" kolmea pikku sisartani, sillä minä en kykene katsomaan lapsia, ja riitelemään äitini kanssa.
Tiedän, että tämä kuulostaa typerältä, mutta tunnen, etten ole koskaan tuntenut tyhmempiä ihmisiä elämässäni kuin vanhempani ja uskon, että minussa olisi ollut paljon enemmän potentiaalia, jos vain olisin syntynyt kunnolliseen perheeseen. En oikein tiedä mitä tehdä elämälläni ja miten kiivetä ylös tästä kuopasta, minne olen syntynyt, ja muuttua paremmaksi ihmiseksi. Tunnen että ympäristö tuhoaa mahdollisuuteni. Unelmoin opiskelevani psykologiaa yliopistossa ja asuvani poikaystäväni kanssa hollannissa, mutta unelmani ovat ongelmieni varjossa ja pelkään, etten koskaan pääse etenemään elämässäni tällä menolla.
En tiedä kuinka moni näitä lukee, mutta jos luit tämän, toivon ettet pidä minua tyypillisenä teiniangstaajana, koska uskon asian olevan jokseenkin vakavampi, vaikka olenkin suhteellisen nuori.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ensimmäikseksi hommaa itsellesi kunnon hoitosuhde ja muuta omillesi, olethan jo täysi-ikäinen.
Millainen lääkitys sinulla on? Entä terapia?