Itselläni on ollut tässä kuluneen vuoden aikana kaksi epäonnistunutta "suhdetta"
Elikä, ensimmäinen alkoi jo viime vuoden kesäkuussa ja jatkui tämän vuoden huhtikuuhun asti.. mukavasti meni siinä ne kuukaudet kunnes mies oli käynyt vieraissa, huvittavaahan asiasta teki se että ei oltu missään kohtaa sovittu seurustelusta, joten asia oli vain nieltävä ja unohdettava koko ihminen elämästä..
asiasta siis keskusteltiin mutta miehen kommentti oli jotakuinkin "kyllähän sä tiesit ettei me niin vakavasti olla"
niin.. tiesin kyllä koko ajan, mies vain antoi ymmärtää puolet enemmän ja salasi sekä kiisti viimeiseen asti "syrjähyppyään" josta sitten kuulinkin ystäväni kautta.
Sitten mentiin meiningillä vaikka läpi harmaan kiven, sattui aivan älyttömästi ja koitin pyristellä eteenpäin, aikani surettua ja pohdittua että voikohan turhautumiseen ja pettymykseen kuolla pääsin kuitenkin jotenkin eteenpäin ja sain tunteet ja itseni kasaan muutamaksi kuukaudeksi.
Nyt sitten lokakuun lopulla, puolittain vieläkin toipuessani exästä,
tapasin miehen joka kiinnosti suuresti.
Koitin pitää viimeiseen asti pääni ja pyristellä tunteita kohtaan mutta ei onnistunut, olisin halunnut kyetä elämään hetken vain itselleni mutta heikko mieli lähti rakkauden perään.
Ja heikko mieli sai pahasti kolhun.
Alkaa tuntua aivan perseeltä koko vuosi.
Tähän aikajaksoon ei ole mahtunut mitään muuta kuin jatkuvaa mielenpahoitusta, itkeskelyä ja hampaan puremista..
turhauttaa niin paljon että itkettää nykyään senkin takia..
En tiedä enää mitä tein ansaitakseni tämän vuoden..
enkä suoraan sanoen edes odota ensi vuotta millään tavalla.
tiedän tasan tarkkaan että koko ensi vuoden alku menee just näissä tunnelmissa.. hajalla ja yksin, onhan niitä ystäviä kenen kanssa voi olla ja puhua mutta ei ne ystävät mua paljon lohduta kun menee yksin nukkumaan muistellen menneitä.
Elikä, ensimmäinen alkoi jo viime vuoden kesäkuussa ja jatkui tämän vuoden huhtikuuhun asti.. mukavasti meni siinä ne kuukaudet kunnes mies oli käynyt vieraissa, huvittavaahan asiasta teki se että ei oltu missään kohtaa sovittu seurustelusta, joten asia oli vain nieltävä ja unohdettava koko ihminen elämästä..
asiasta siis keskusteltiin mutta miehen kommentti oli jotakuinkin "kyllähän sä tiesit ettei me niin vakavasti olla"
niin.. tiesin kyllä koko ajan, mies vain antoi ymmärtää puolet enemmän ja salasi sekä kiisti viimeiseen asti "syrjähyppyään" josta sitten kuulinkin ystäväni kautta.
Sitten mentiin meiningillä vaikka läpi harmaan kiven, sattui aivan älyttömästi ja koitin pyristellä eteenpäin, aikani surettua ja pohdittua että voikohan turhautumiseen ja pettymykseen kuolla pääsin kuitenkin jotenkin eteenpäin ja sain tunteet ja itseni kasaan muutamaksi kuukaudeksi.
Nyt sitten lokakuun lopulla, puolittain vieläkin toipuessani exästä,
tapasin miehen joka kiinnosti suuresti.
Koitin pitää viimeiseen asti pääni ja pyristellä tunteita kohtaan mutta ei onnistunut, olisin halunnut kyetä elämään hetken vain itselleni mutta heikko mieli lähti rakkauden perään.
Ja heikko mieli sai pahasti kolhun.
Alkaa tuntua aivan perseeltä koko vuosi.
Tähän aikajaksoon ei ole mahtunut mitään muuta kuin jatkuvaa mielenpahoitusta, itkeskelyä ja hampaan puremista..
turhauttaa niin paljon että itkettää nykyään senkin takia..
En tiedä enää mitä tein ansaitakseni tämän vuoden..
enkä suoraan sanoen edes odota ensi vuotta millään tavalla.
tiedän tasan tarkkaan että koko ensi vuoden alku menee just näissä tunnelmissa.. hajalla ja yksin, onhan niitä ystäviä kenen kanssa voi olla ja puhua mutta ei ne ystävät mua paljon lohduta kun menee yksin nukkumaan muistellen menneitä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
No mulla on ollut vielä surkeampi vuosi, ei ole edes mitään mitä muistella. Mutta koitetaan jaksaa ehkä ensi vuosi on parempi. Itse ainakin olen päättänyt että tämä järjetön ikävöinti saa riittää ensi vuonna, ei ihminen voi elää virtuaalitodellisuudessa ikävöimässä. Ei kannata antaa periksi vaikka suhteesi loppuivat huonosti. Sen verran veemäistä tuo yksin nukkuminen on. Että kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus jollekkin uudelle.
Sama juttu mulla. Tai vaan yksi mies, mutta se jodatteli, leikki tunteilla, ja antoi ymmärtää niin paljon enemmän. Jotenkin sitä vaan niin helposti luottaa ja uskoo rakkauteen ja on romanttinen idiootti. Jälkiviisaus tietysti mukava lisä.
Mutta jotenkin tästä vaan eteenpäin. Ei auta muu. Olen päättänyt luopua kaikista haaveista rakkauden suhteen, kun ei niin ei. Tarpeeksi on tullut siipeen, eikä ne kanna enää yhtäkään osumaa lisää. Keskityn nyt vaan työhön ja harrastuksiin ja miehet saa jäädä. Ehkä sitten joskus vanhainkodissa kun kuolema jo kolkuttaa uskaltaa taas rakastua, kun pian sitä puskeekin jo horsmaa ja mehiläiset pörrää ympärillä.
koittakaas juu jaksaa kumpikin ylläkirjoittanut myöskin..
olen itse koittanut tässä pyöritellä päässä kaikkea perusajattelua..
"miten paljon huonommin asiat voisi olla" "onneksi on terveys kunnossa" ynnämuuta.. mut ei sekään pahemmin oloa helpota kun niitä asioita ajatellessa ikävöinnin ja itsesäälin sekaan astuu vielä tunne nimeltä itsekäs ääliö.
Mut minkäs teet, joku viisas se oli kun sanoi että jokainen ero on pieni kuolema.. siltä se tottavie joka kerran tuntuu.
Pitää varmaan kans täyttää koko ensi vuosi jollain uudella harrastuksella mikä vie mahdollisimman paljon aikaa.. vaikka naisten jumppa, ihan sama, kunhan on paikka missä ei vahingossakaan törmää yhteenkään mieheen :)
Jep, tuo on hyvä. Nämä pyhät vaan on hankalia kun on liikaa aikaa ajatella. Mutta harrastusta kehiin ja pientä kiirettä, ja väsyneenä nukkumaan. Ei ne äijät olleet meidän arvoisia. Ja karma is a bitch joten mistä sitä tietää miten niille vielä käy. ;)
Näinpä, kyllä tä tästä vielä iloksi muuttuu :)
karman laki sais joo nyt toimia, mut niinhän se on et mikä ei tapa vahvistaa.. muutama kuukaus tosiaan kun aikaa kuluu niin on jo ihan toinen mieli, onneks.