En halua kuolla. Mutta en halua myöskään elää tätä elämää. Olenko vain itserakas, jos haluan pyyteetöntä huomiota lähimmäisiltäni? Kun tulee hiihtoloma, viikonloppu tai ihan sama, vaikka perus arki, niin toiset lähtee kumppaninsa kanssa laskettelemaan, toiset lähtee perheensä kanssa mökille. Toiset menee baariin (sinne missä itse olen töissä). Toiset taas lähtee lomalle ystäviensä kanssa, niiden ystävien, jotka ovat heille läheisempiä kuin minä. Itse hingun elämän kokemuksia ja reissaamista! Tahdon kokea elämää! Elämisen arvoista elämää... Joskus olin vielä valittaja, valitin kaikesta ja kokoajan, menetin ystävänkin sen takia... Nyt huomaan itsekin mitä olin ja olen oppinut olemaan valittamasta turhista. Mutta nyt kun oloni on oikeasti kurja, en uskalla puhua. Olen joskus puhunut lähimmäisilleni yksinäisyydestäni, mutta tuntuu, että heillä on aina asiat huonommin kuin itselläni, niin annan olla. Olen ollut tukena siskolleni ja eräälle hyvälle ystävälleni, jotka on ollut todella huonossa jamassa. Nyt molemmat voi hyvin ja itse olen siltä tässä samassa. Olen kuunnellut ja kantanut muiden huolia ja elämän draamaa. Mutta miksen tunne saavani tukea nyt heiltä? Koska heillä on omassa elämässään jokin tärkeämpi, kuin minä. Tämä tekee minut yksinäiseksi. Miksi pyytää mut katsomaan leffaa, jos heillä on jo leffaseura? Tänään oli paljon ajatuksia mistä kirjoitan, mutta nyt tuntuu silti vaikealta saada niitä tekstiksi.
Kerran töissä ajattelin, että jos kuolen huomenna, niin ihan sama, koska en mä jää mistään paitsi. Mutta seuraavana päivänä ajattelin, että en voi kuolla, koska en ole vielä edes elänyt. Täytyy alkaa toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan.... mutta miten ja kenen kanssa? Yksinkö? Sitäkö se tulee olemaan?
Kerran töissä ajattelin, että jos kuolen huomenna, niin ihan sama, koska en mä jää mistään paitsi. Mutta seuraavana päivänä ajattelin, että en voi kuolla, koska en ole vielä edes elänyt. Täytyy alkaa toteuttaa haaveitaan ja unelmiaan.... mutta miten ja kenen kanssa? Yksinkö? Sitäkö se tulee olemaan?
Vastaukset 5
Vanhimmat
"En halua tappaa itseäni, mutta ei minua haittaisi kuolla" - Tuo on minun todellisuuteni. Samoilla linjoilla siis..
Minä olen yksinäinen. Ja minulla on kenties (juuri minulle) parhain poikaystävä ja läheiset perhesuhteet. Heidän takiaan en usein kehtaakaan mainita asiasta: Oman maailman jakamattomuudesta, ulkopuolisuuden tunteesta, yksinäisyydestä itsessään. Sillä onhan minulla käytännössä kyllä jokunen ihminen ympärillä, enkä pidäkään heitä itsestäänselvyytenä. Ainoa läheinen suhde ei voi kuitenkaan mielestäni kuitenkaan ainakaan omalla kohdallani rakentua parisuhteen, saati biologisten siteiden varaan.
Olen miettinyt, mistä syistä yksinäisyyteni ja vaikeuteni solmia pysyviä ystävyyssuhteita voisivat johtua, ja tiedänhän minä: Olen peittelyn ja kaunistelun mestari, enkä halua ikinä jakaa itsestäni olennaisia asioita toisille. Perheenjäsenet ja poikaystäväni muodostavat tietysti poikkeuksen, sillä he ovat joko vuosien kuluessa tai muuten määrätietoisesti taistelleet tiensä elämääni. Useiden ihmisten kohdalla kuitenkin tarvittaisiin oma-aloitteisuutta, jota minulta ilmeisesti puuttuu. Muiden asioista olen hyvinkin kiinnostunut, ja usein minua luonnehditaankin sosiaaliseksi, iloiseksi ja avoimeksi - Ja noita kaikkia olenkin, kun on kyse viattomasta small talkista ja muiden ihmissuhteiden ratkomisesta. Itsestäni en anna juuri mitään tärkeää, joten mielestäni yksinäisyyden kokemukseni ovat itseaiheutettuja. Tiedostamisesta huolimatta ei oloni kuitenkaan paljoa helpotu, yhä on ongelma ratkaistavana - Mitä tehdä? Kuinka paljon minun pitäisi muuttua, pitäisikö jakaa yhtäkkiä itsestään kaikki ja olla täysin auki? Missä menee raja? Voisivatkohan jotkut harvat ja valitut nähdä iloisuuteni taakse ja huomata, miten helvetin peloissani ja käpertynyt olen, ja ottaa päävastuun tutustumisesta?
Aikamoista selitystä, eikä varmaan mitään tolkkua saa :D Välillä ihan naurattaa ajatus siitä, miten tässä nyt on käynyt näin, että ehkä välittömimmän ja iloisimman ihmisen ulkokuori kätkeekin sisällensä mitä epäluuloisimman ihmisen! Ehkei pitäisi enää kuunnella niin paljon muiden murheita ja heittää omia ongelmiakin keskustelun sekaan.. Muita en itse ainakaan voi syyttää kuuntelemattomuudesta, kun en vastapuolelta mitään kuunneltavaa anna.
Tuleva uuden vuoden vastaanotto YKSIN kuitenkin edessä, en halua viettää sitä vanhempieni ja sukuni seurassa ainoana nuorena, sisareni ovat muualla omien kaveripiiriensä kanssa, samoin poikaystäväni. Yksi lapsuudenystävä viettää parisuhdeiltamia aviopuolisonsa kanssa. Mihin luontevasti sopisin? En halua tyrkyttää itseäni mihinkään. Salaa haaveilen löytäväni samanhenkisiä ihmisiä sattumalta!
Ps. Uuden vuoden lupakseni - Olla ensi vuonna samaan aikaan jonkun seurassa.
"Perheenjäsenet ja poikaystäväni muodostavat tietysti poikkeuksen, sillä he ovat joko vuosien kuluessa tai muuten määrätietoisesti taistelleet tiensä elämääni."
Kivaa teillä naisilla, kun miehet oikein taistelee tiensä teidän elämäänne, olitte sitten kuinka vastahakoisia tahansa.
Arvaa mitä miehelle tapahtuu jos hän jää vain odottelemaan, että parisuhde tippuu taivaan lahjana hänen nenän eteensä?
Noh, sitä suhdetta ei koskaan tule, ja mies jää yksin. Todennäköisesti tappaa lopulta itsensä.
No voi sori kun oon syntynyt naiseksi... olen pahoillani, mutta en voi sille mitään!
Nykytiede on tehnyt sukupuolenvaihdoksen mahdolliseksi.
No senkus vaihdatte sukupuolenne naiseksi, kun sitä kerran haluaisitte olla...