Minä itse olen monesti yksinäinen tai muuten masentunut ja silloin saatan miettiä turhia synkkiä asioita jotka eivät edes kuulu minulle. Silloin minulla saattaa vierähtää kyynel poskelle ja tunnen kuinka koko keho värähtää siitä surun tunteesta. Voisinko kokea sen pienenä masennuksena, vai onko se silkkaa ystävien- ja läheisyyden kaipuuta? Haluaisin viestilleni asiallisia kommentteja.
Itketkö yksinäsi?
Surumieli
8322
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itkin ahkerasti lapsesta jonnekin 18-vuotiaaksi kunnes lopulta masennuin ja kyynistyin niin totaalisesti, etten enää osaa itkeä ollenkaan.
Minä itken melkein joka päivä, kun telkusta tulee jotain liikuttavaa.
Pieni talo preerialla- sarja oli takuuvarma itkettäjä.
Synkkiä asioita en jaksa enää miettiä, koska en halua tahallaan masentaa itseäni.
Itselläni on ajoittain hetkiä, jolloin joku juttu koskettaa turhan syvältä ja silloin on tunteet pinnasssa. Nykyään asiat koskettavat eri tavalla, kuin joskus ennen. Kai se yksinolo vaikuttaa siihen, että asiat uppoavat mieleen eri tavalla, tehokkaammin, ehkä. Yön pikkutunteina tuo korostuu. Joskus, kun on yksin koneella keskellä yötä, kun on vain minä ja se asia, johon olen uppoutunut, ja jos sattuu vielä kuuntelemaan musiikkia, joka jollain lailla sivuaa aihetta, tai muuten vain koskettaa, niin silloin on kovat fiilikset.
Olen kumminkin aina ollut jonkinlainen kaihomieli. Lapsesta asti on ollut jonkinlainen ikävä jotain, tai jonnekin. Kouluaikana oli välillä vaikeaa, kun ahdisti ja olisi pitänyt keskittyä koulunkäyntiin. Lukiossa varsinkin paloin melkein loppuun, kun sananmukaisesti pakotin itseni kaikesta huolimatta pänttäämään. Kevättalvella 2007 oli viimeksi hyvin vaikeaa. Ikävän tunne korostui ja ahdisti monta viikkoa yhtäjaksoisesti. Silloin valui kyynel moneen kertaan. Muistan, kun vain putosin polvilleni ja aloin itkeä pahaa oloani. Jos joku on joskus ikävöinyt jotain kunnolla, niin tietää sen tunteen, kun ei oikeastaan näe, tai kuule mitään, kun kaiken aikaa on mielessä se, mitä ikävöi. Itse en edes tiedä, miksi tunnen näin, mutta se on pistänyt ajattelemaan, että en todellakaan haluaisi menettää oikeasti ketään, koska jo nyt on ajoittain ollut hyvin vaikeaa, ja se, että ei ole yksin, kasvattaa menettämisen riskiä. En kumminkaan välttämättä haluaisi olla yksin. Olen kumminkin funtsinut, että ehkä ikävöin elämääni. Sen menetin kauan sitten. Tässä olen, mutta elämä meni. Tulen tuntemaan näin niin kauan, kuin olen. Uskoisin siis, että minusta vielä irtoaa jokunen tippa.
Minusta tuntuu että kaltaisia on useita, juttusi kosketti todella, varsinkin toteamuksesi "ikävöin elämääni".
Se on juuri noin, elämän ikävä, elämän, jota seuraa tavallaan sivusta kykenemättä osallistumaan siihen.
Muistan kun lapsena tuntui että olin elämässä sisällä, elin voimakkasti hetkiä niistä nauttien. Tuossa teini-iän loputtua aloin hiljalleen irtaantua elämästä, se ei enää tuntunut niin voimalliselta.
Ihmettelin syytä moiseen, syy löytyi vasta vanhemmiten, olin elänyt toisten elämää, en koskaan omaani.
Kaikki haaveeni olivat äitini haaveita, eivät omiani.
Minun elämäni tavallaan varastettiin minulta, itsestäni oli jäljellä vain kyyninen kuori.
Itken joka päivä vääriä valintojani ja syytän niiden seurauksista vain itseäni. En muista milloin olen viimeksi nauranut.
Kyllä kyllä, jatkuvasti.
Ei ole varaa vaipua synkkyyteen, muuten en olisi tässä. Surut on kuitenkin surtava pois, sen jälkeen tulee ilo elämään entistä vahvempana.
En itkekään muuten kuin yksin. Liian monta kertaa on käynyt niin, ettei minua ole kukaan lohduttanut, vaikka tilanne olisi kuinka paha. Tähän sitä on kasvanut ja siihen tottunut. En pysty/kehtaa itkeä kenenkään nähden, romahdan vasta ollessani yksin. Suvussani kytee varmaankin joku surun leimaaminen heikkoudeksi. Ilo ja viha ovat sallittuja, itkeä ei saa korkeintaan kuin hautajaisissa. Ehkä ainut hyvä puoli tämän asian tajuamisessa on, että voin katkaista tunnelukkokierteen omien lasteni kanssa joskus tulevaisuudessa.
Helppo olisi ymmärtämättömän käskeä lähtemään ihmisten ilmoille ja ennen kaikkea luottamaan toisten vilpittömyyteen, mutta se on uskomattoman vaikeaa, kun ei ikään kuin pysty hyväksymään itseään tunteita kokevana yksilönä. On olevinaan niin rikki, ettei voi iloita muiden seurasta ja muiden seuran välttely johtaa suurempaan rikkonaisuuteen: noidankehä on valmis.
Kummastelen suuresti, kun tämän ketjun viestejä on miinustettu lähes jokaista. Ovatko ihmiset oikeasti niin vilpillisiä ja tuomitsevia, ettei sureminen ole heistä hyväksyttävää? Maailma taitaakin olla julmempi paikka, mitä olen ajatellut. Kasvotusten lohdutetaan, selän takana isketään puukkoa - sitten vaaditaan olemaan onnellinen.