Olen nelikymppinen uskovassa kodissa kasvanut nainen. Nuorena olin perheen kapinallinen. Kävin kyllä seuroissa ja olin uskovien yhteisössä, mutta maailma veti minua, enkä voinut vastustaa kiusausta. Eniten kapinoin sitä vastaa, etten halunnu isoa lapsilaumaa ja siihen liittyvää rasitusta. Suviseuroissa tapasin 17-vuotiaana uskovan pojan, johon olin ihastunt - rakastunutkin. Ja hänen tunteet minua kohtaa olivat samanlaiset. En kuitenkaan kestänyt ajatusta suurperheen äitinä olemisesta ja koin muutenkin oloni ahdistavaksi...ja maailman niin houkuttelevaksi - täynnä mahdollisuuksia, jotka minulta olisivat pois suljettuja. Niin minä lähdin.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan ja muutin pois kotoa. Opiskelijaelämä imaisi minut mukaansa ja kaikki tuntui niin jännittävältä. Seurustelusuhteita, alkoholia, juhlia...kaikki tuntui niin uskomattoman ihanalta - aikansa. Toisena opiskeluvuotenani tapasin nykyisen mieheni. Hänen taustansa oli niin kovin toisenlainen kuin minun. Hän oli varakkaasta perheestä, paljon matkustellut ja kokenut. Niin erilainen kuin tuntemani uskovat pojat.
Rakastuimme, kyllä se siltä tuntui silloin. Muutimme yhteen asumaan, menimme kihloihin ja naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Saimme molemmat opintomme loppuun ja töitäkin löytyi. Kaunis koti - mieheni vanhempien rahalla tehty ja lisää lapsia.
Perheen kasvaessa ja lasten varttuessa aloin yhä enemmän miettiä, miten voisin heille hyvän elämän tarjota. Rahasta ei koskaan ollut puutetta, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Uskonasiat olivat minulle kuitenkin aina tärkeitä ja yritin opettaa niitä myös lapsilleni. Mieheni piti sitä joutavanpäiväisenä hapatuksena ja melkein salaa jouduin iltarukoukset lukemaan.
Elämäämme tuli yhä enemmän asioita, joita en voinut hyväksyä. Juhlia ja alkoholia, tyhjänpäiväisten ihmisten tapaamista edustamisen vuoksi, "ystävyyssuhteita", joiden ainoana tarkoituksena oli pitää yllä liikesuhteita, vieraita naisia ja uskottomuutta.
Lasten kasvaessa kasvoi myös huoli siitä, millä tavalla minä heidät kaikelta pahalta varjelen. Muistelin omaa lapsuuttani uskovassa perheessä, jossa kaikki pitivät huolta toisistaan...ja miten turvalliselta tuntui illalla nukahtaa kun sai kaikki synnit anteeksi. Minun lapseni ovat kuin lastut laineilla. Miehelleni tärkeimpiä asioita ovat raha, maine, kunnia ja menestys, mitä ne nyt sitten sisällään pitivätkään - tyhjän kuoren. Lasteni kavereiden vanhempiin tutustuin, mutta olen saanut monta kertaa huomata olevani se tiukkapipo, joka ei luota ja anna lapsille vastuuta. Mitä siitä jos 15-vuotias tulee humalassa kotiin tai tupakoi? Tämä nyt oli vaan yksi pieni esimerkki. Uskovien perheiden lasten välinen yhteys oli niin toisenlaista. Vanhemmat saattoivat olla turvallisella mielellä.
Olen yrittänyt kasvattaa lapseni parhaan kykyni mukaan. Koen kuitenkin epäonnistuneeni. En näe edes mahdolliseksi selvitä tästä, koska olen niin yksin. Koen syyllisyyttä siitä, että minun lapsillani ei ole mahdollisuutta kokea uskovien yhteyden voimaa. Minä olen sen heiltä sen mahdollisuuden itsekkyyteni takia vienyt.
Onneksi oma lapsuudenperheeni on minulle läheinen. En ole jäänyt ulkopuoliseksi, vaikka olenkin perheen ainoa musta lammas. Kiitän Taivaan Isää vanhemmistani ja sisaruksistani. Teen kaikkeni, jotta saisin omat lapseni maailman houkutuksilta varjeltua.Rukoilen joka päivä syntejäni anteeksi. Ja kadun koko loppu ikäni.
Nytkin odotan sydän syrjälläni 17-vuotiaan kotiinpaluuta. Kavereiden kanssa piti kaupungille päästä ja mitään en mahda. Isän mielestä on ihan normaalia, että tämä ikäiset ovat vielä näin myöhään ulkona. Rukoilen, että hän tulee pian ja kaikki on hyvin - ainakin tämän kerran.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen pääsin yliopistoon opiskelemaan ja muutin pois kotoa. Opiskelijaelämä imaisi minut mukaansa ja kaikki tuntui niin jännittävältä. Seurustelusuhteita, alkoholia, juhlia...kaikki tuntui niin uskomattoman ihanalta - aikansa. Toisena opiskeluvuotenani tapasin nykyisen mieheni. Hänen taustansa oli niin kovin toisenlainen kuin minun. Hän oli varakkaasta perheestä, paljon matkustellut ja kokenut. Niin erilainen kuin tuntemani uskovat pojat.
Rakastuimme, kyllä se siltä tuntui silloin. Muutimme yhteen asumaan, menimme kihloihin ja naimisiin muutaman vuoden seurustelun jälkeen. Aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Saimme molemmat opintomme loppuun ja töitäkin löytyi. Kaunis koti - mieheni vanhempien rahalla tehty ja lisää lapsia.
Perheen kasvaessa ja lasten varttuessa aloin yhä enemmän miettiä, miten voisin heille hyvän elämän tarjota. Rahasta ei koskaan ollut puutetta, mutta se ei tuntunut tärkeältä. Uskonasiat olivat minulle kuitenkin aina tärkeitä ja yritin opettaa niitä myös lapsilleni. Mieheni piti sitä joutavanpäiväisenä hapatuksena ja melkein salaa jouduin iltarukoukset lukemaan.
Elämäämme tuli yhä enemmän asioita, joita en voinut hyväksyä. Juhlia ja alkoholia, tyhjänpäiväisten ihmisten tapaamista edustamisen vuoksi, "ystävyyssuhteita", joiden ainoana tarkoituksena oli pitää yllä liikesuhteita, vieraita naisia ja uskottomuutta.
Lasten kasvaessa kasvoi myös huoli siitä, millä tavalla minä heidät kaikelta pahalta varjelen. Muistelin omaa lapsuuttani uskovassa perheessä, jossa kaikki pitivät huolta toisistaan...ja miten turvalliselta tuntui illalla nukahtaa kun sai kaikki synnit anteeksi. Minun lapseni ovat kuin lastut laineilla. Miehelleni tärkeimpiä asioita ovat raha, maine, kunnia ja menestys, mitä ne nyt sitten sisällään pitivätkään - tyhjän kuoren. Lasteni kavereiden vanhempiin tutustuin, mutta olen saanut monta kertaa huomata olevani se tiukkapipo, joka ei luota ja anna lapsille vastuuta. Mitä siitä jos 15-vuotias tulee humalassa kotiin tai tupakoi? Tämä nyt oli vaan yksi pieni esimerkki. Uskovien perheiden lasten välinen yhteys oli niin toisenlaista. Vanhemmat saattoivat olla turvallisella mielellä.
Olen yrittänyt kasvattaa lapseni parhaan kykyni mukaan. Koen kuitenkin epäonnistuneeni. En näe edes mahdolliseksi selvitä tästä, koska olen niin yksin. Koen syyllisyyttä siitä, että minun lapsillani ei ole mahdollisuutta kokea uskovien yhteyden voimaa. Minä olen sen heiltä sen mahdollisuuden itsekkyyteni takia vienyt.
Onneksi oma lapsuudenperheeni on minulle läheinen. En ole jäänyt ulkopuoliseksi, vaikka olenkin perheen ainoa musta lammas. Kiitän Taivaan Isää vanhemmistani ja sisaruksistani. Teen kaikkeni, jotta saisin omat lapseni maailman houkutuksilta varjeltua.Rukoilen joka päivä syntejäni anteeksi. Ja kadun koko loppu ikäni.
Nytkin odotan sydän syrjälläni 17-vuotiaan kotiinpaluuta. Kavereiden kanssa piti kaupungille päästä ja mitään en mahda. Isän mielestä on ihan normaalia, että tämä ikäiset ovat vielä näin myöhään ulkona. Rukoilen, että hän tulee pian ja kaikki on hyvin - ainakin tämän kerran.
Vastaukset 4
Vanhimmat
sinulla on vielä lupa palata kotiin. Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Tiedät, mistä apu löytyy.
en enää niin nuori, mutta silti alle kolmikymppinen. En ole naimisissa. Minulla takana samanlaisia aisoita kuin sinulla. Ihan samalla tavalla ajattelin aikasemmin isosta perheestä ja kaikesta "jännästä", mitä vain maailmalla olis tarjota... Kovia pettymyksiä olen kokenut ja nyt on Jumalan valtakunta ja sen ajallinen siunauskin minulle kirkastunut. Olen saanut palata kotiin. Samaa onnea soisin sinullekin, vaikka varmasti huoli omista lapsista ja heidän kohdastaan silti painaa. Mutta toisaalta uskovainen äiti on aina esimerkkinä epäuskoisille lapsillekin...
En voi pelastaa lapsiani...ja sen vuoksi en voi palata. Jos voisinkin saada heidät mukaani. Tämän syntini kanssa joudun elämään päivieni loppuun saakka. Kiitos kuitenkin teille tuestanne.
Et saa jäädä tämän lankeemuksesi alle voimattomana. Jumalan voima ja armahdus ovat ihmeelliset, jos saat palaamisen armon niin varmasti Jumala näkee asioiden parhaan järjestyksen ja jos niin on katsottu niin lapsesi saavat astua myös armovaltakuntaan. Kukapa tietää vaikka miestäsikin puhuttelisi vahva uskosi...
Tiedät itse että tämä on elämäsi tärkein asia, vaikka äidinrakkaus on vahva ja pelkäät menettäväsi lapsesi jos teet parannuksen, rohkaistu uskomaan. Sielunvihollinen on tyytyväinen saadessaan sinutkin perheesi kera ikuiseen kuolemaan... Tee parannus ja usko evankeliumi avoimella mielellä ja loista perheessäsi valona ja suolana!
Parasta toivoen