Miksi en saa lähteä?

Hei downwithife!

Mietit mahdollisia tapaturmia, miten pääsisit pois tästä kaikesta, mutta onko se kuitenkaan se ainut oikea ratkaisu? Sinulla on varmasti ympärilläsi ihmisiä,jotka välittävät sinusta! Mieti heidän elämäänsä sen jälkeen jos itse lähtisit pois täältä? Aiheuttaisit läheisillesi pahaa oloa, sitäkö todella haluat? Moni jäisi kaipaamaan sinua. Haluaisitko todella läheisiesi kärsivän pelkästään siksi että jätit elämäsi ja vielä, että itse sitä halusit ja itse sen teit? Kuolema ei ole ratkaisu tähän! Ja itsemurha on pelkästään itsekästä! Minkälaisia sosiaalisia pelkoja, syyllisyyden tunteita sinulla on? Psykologille voisit varata ajan ja keskustella ammattiauttajan kanssa, miten voittaisit pelkosi! Sinulla on elämä edessä, mieti tulevaisuuttasi, ei sitä kannata heittää hukkaan!

Kaikella on tarkoitus, myös sillä miksi olet täällä ja miksi juoppo EI aja ylitsesi tai lumikasa kaadu päällesi!
One life, one chance.

Minun on vaan vaikea uskoa, että asiat muuttuvat tästä parempaan suuntaan.
Sos.peloista, en uskalla puhua muille kuin kavereille ja joskus kaverin kavereille, silloinkin vain jos huomaan, että hän selvästi ei ole arvosteleva tyyppi. Myös näille kolmelle minun kavereilleni puhuminen vaatii suuria ponnistuksia. Ja hyvin usein yritän piileskellä heiltä, vaikka oikeasti haluisin puhua heille ja tykkään muutenkin puhua ihmisten kanssa. Lähisukulaisilleni puhuminen on tätäkin vaikeampaa, heitä ei voi välttää ja heille en voi kertoa ongelmistani. Esim. äitini näki dokumentin japanilaisista syrjäytyneistä nuorista, hän nauroi koko asialle ja sanoi, että laiskoja ne vaan on. Ja kuitenkin ainoa ero minun ja hikikomorien välillä, että käyn satunnaisesti luennoilla ja joskus lenkillä.
Syyllisyyden tunne tulee pääosassa yhdestä pahanteostani kun olin 14 vuotias, tein yhden erittäin pahan jutun, josta pieni tyttö sai haavan, mutta kuitenkin vahinko olisi voinut olla paljon isompi. Se painaa mieltäni vieläkin, vaikka siitä on kulunut 9 vuotta.
Hain kyllä ammattilaisen apua, mutta kuulema on ruuhka ja lupasivat aikaa maaliskuun mennessä. Kuitenkin en ole varma, että uskallan kertoa totuutta.
Intissä minua passitettiin suoraan psykiatrille, koska sen laidan yli "kaatumisen" jälkeen en puhunut kenellekkään, tein vaan mitä pyydettiin/kaskettiin ja kun joku yritti avata normaalin keskustelun, haistatin paskaa. Pelkäsin, että jotenkin tahtoamatta paljastan, että se oli oikeasti itsemurhayritys. Noh, kun pääsin psykiatrin luo, en uskaltanut kertoa totuuden, koska hän vaikutti hieman oudolta ja arvostelevalta ja lisäksi kysyi lian henkilökohtaisia asioita, joten valehtelin.
Nyt psykologille meno pelottaa vielä enemmän, koska jos kerron liikaa, niin voin joutua hullujen huoneeseen. Ja jos kerron lian vähän niin siitä ei ole mitään hyötyä. Viiltely, polttelu, ihmisten välttely yhdistettynä itsemurha suunitelmiin taita olla aika moinen syy passitta pakkohoitoon. En halua sinne koska vapaus on ainoa asia elämässäni, minkä vieläkin arvostan.

Hyvä että olet alkanut ymmärtää että sinut on tarkoitettu elämään. Ei tarvitse olla menneisyydensä vankia. Kipin kapin vain työstämään ongelmia ja selvittelemään, mistä moinen itsetunnon heikkous johtuu.

Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat! Harmi, että ystävillesi puhuminen vaatii sinulta suuria ponnistuksia. On kuitenkin hienoa,että kaikesta huolimatta olet heille asioistasi puhunut, se on aina parempi, että puhuu jollekin kuin "sulkeutuu omaan kuoreensa". Ja tässä tilanteessa,sinun kannattaisi välttää arvostelevia ihmisiä. Miksi yrität piileskellä ystäviltäsi? Onko heillä sitten sinusta asiat paremmin kuin itselläsi? Entä puhuvatko he itse sinulle ongelmistaan/asioistaan? Vai kenties pelkäätkö heidän reaktiota, kun puhuisit? Jos pelkäät sitä, että mitä ystäväsi sinusta ajattelisi sen jälkeen kun kertoisit kaiken ja jos he kääntäisivät selkänsä tai muuten alkaisivat arvostelemaan, silloin he eivät ole oikeita ystäviä! Ystävät ovat ja pysyvät, vaikka mikä olisi, oikeat ystävät eivät käännä selkäänsä koskaan sinulle, muista tämä! Tiedän myös sen, että läheisille puhuminen tuottaa joskus hankaluuksia joillekin, oli se sitten oma äiti tai isä. Miten muuten isäsi? Tai onko sinulla sisaruksia? Mietin vain, jos ystäville puhuminen koituu hirveän hankalaksi. Muista silti se aina, että joillekin on tästä puhuttava, jos käperryt itseesi ja mietit asioita yksin, pääsi menee enemmän sekaisin. Ihmisten on vaan välillä pystyttävä avautua edes jollekin! Ehkä äitisi ei välttämättä ole se oikea ihminen kuuntelemaan sinua, vaikka onkin äitisi. Kaikki eivät vain osaa kuunnella ja auttaa, vaikka kovin yrittävätkin. Se on ikäänkuin mielestäni "lahjakkuus" tai jonkinlainen taito. On myös hirveen hyvä,ettet ole luopunut opinnoista ja harrastuksistasi, on meinaan masentuneita ihmisiä, jotka eivät jaksa tehdä mitään. Koulu ja työ voi tuoda lisää stressiä tälläisinä aikoina. Kertoisitko tarkemmin, mistä haava syntyi tytölle? Ymmärrän, että koet syyllisyyttä, mutta jos tapahtuneesta on 9 vuotta, niin se kertoo sentään jotain omatunnostasi :) Ymmärrän myös, että joskus totuuden kertominen on vaikeaa, mutta onneksi itsekin ymmärrät sen, että jos kerrot liian vähän - siitä ei ole sinulle mitään hyötyä ja jos kertoisit "liian" paljon, siitä puolestaan olisi, saisit apua, josta on hyvä jatkaa eteenpäin! Jos psykologi vaikutti liian arvostelevalta ja oudolta, on syytä vaihtaa psykologia, olen varma, että kotiseudullasi on hyviä, mukavia ja ammattitaitoisia psykologeja! He ovat kuitenkin koulutettuja siihen hommaan ja tietävät, mitä tehdä. Pakkohoitoon tai suljetulle osastolle mennään, kun on yrittänyt tappaa itsensä tavalla tai toisella, mutta ihmisten välttely ei ole syy, miksi joutuisit. Mutta viiltely ei ole tervettä. se on erittäin sairasta ja kun siitä on tullut pakkomielle, se kertoo vakavista sisäisistä ongelmista. Vaikka et itse tuntisi oloasi hengenvaaralliseksi itsesi kanssa, joku ammattilainen voi sen nähdä. itse yrität saada pahaa oloa pois viilelemällä, mutta se on vaarallista - suonet ovat hyvin lähellä ihoa, joten voit vahingossakin jo tökkäistä valtimon auki. Ja silloin olet vaaraksi itsellesi. Viiltely ON itselle vahingollista ja vaaraksi olemista. Ei sitä tajua, kun sitä tekee eikä osaa lopettaa ja se vain helpottaa ja helpottaa. Mutta tervettä se ei ole missään määrin. Pakkohoidolla lääkärit vain ottaisit sinut hoitoon, että saisit viilelyt ja vahingoittamiset loppumaan. Itsensä viiltely on yleensä merkki itseen suunnatusta aggressiosta, sellaista esiintyy juuri masennuksessa. Ristiriita tilanteessa ihminen syyttää itseään toisten sijasta ja näin siis negatiiviset tunteet kohdistuvat itseen. Viiltely on myös itsen vahvistamista ja tapa saada muut reagoimaan (onko näin?). Pakkohoidossa on tiukat kriteerit ja yksi niistä on hengenvaarallisuus itselle tai toiselle ihmiselle eli tässä tapauksessa ilmeisesti itselle. Riippuu masennuksen tasosta pidetäänkö sitä "mielisairautena" Ja kaikki on vain sinusta itsestäsi kiinni, asiat saadaan parempaan suuntaan, jos itse sitä vain haluat! Ikinä ei ole myöhäistä luovuttaa, aina on mahdollisuus! Ihmisillä on annettu yksi elämä elettäväksi, joten max 4 kk:n hoito ei ole aika eikä mikään, pääasia on saada sinut kuntoon, elämänhalu takaisin! :) Nyt vain etsimään ammattitaitoisia psykologeja ja nokka kohti parempaa! Kyllä se siitä!

vau kirjoittaja jokainenontärkeä en voi muutaku ihailla sinua kun joku viitsii nähdä vaivaa noinkin paljon. olisipa sun kaltaisia ihmisiä enemmänkin. oletko itse tehnyt joskus psykologihommia? vaikutat ainakin kovin ammattilaiselta mielestäni. tai sitten olet vain kuunnelut paljon ystäviäsi tai tuttuja sillä sen kyllä huomaa tekstistäsi. siitä miten kirjoitat ja mitä kirjoitat. olen hyvin ymmilläni, hienoa! ja downwithlife, älä luovuta ,kaikesta selvitään. mene psykologille. äitisi on kyllä tyhmä kun sanoo noin...........

Anteeksi, kerroin sos.pelkojen vaikutuksesta, näistä peloista en puhu kenellekkään, paitsi joskus kun olen kännissä ja eräs kaveri(ainoa ystävä lapsuudestani) alkaa kysellä "miksi olet tuollainen" eikä luovuta, kunnes kerron jotain. Normaalisti en puhu ongelmistani kavereilleni, koska he eivät kerro heidän ongelmista minulle. Pelkään myös, että jos kerron heille ongelmistani, niin he joko jättävät minua tai sitten he jäävät kanssani vain auttaakseen, eikä sen takia että he haluisivat puhua minulle. Minulla ei ole varaa menettää yhtään ystävää, vain sen takia etteivät sietäisi aitoa minua, heitä on vain 3 jäljellä ja he ovat viimeiset ihmiskontaktini.

Lähisukulaisilleni en puhu ongelmistani, koska en usko että he ymmärtäisivät minua. Tai no siskoni ehkä ymmärtäisi, mutta hänellä ei ole aikaa minulle, hän on naimisissa ja opiskelee. Lisäksi pelkään että jos kertoisin, niin hän tuntisi syylisyyttä, hän nimittäin löi minua usein lapsuudessani ja lopetti tuon väkivallan vasta 18 vuotiaana(kun muutti pois kotoa). Ja isäni tyrkyttää aina vain opiskelun hyödyistä ja hänen asettamista tavoitteista minulle.

Ja sitten minun syylisyydestä. Eräänä päivänä 14-vuotiaana halusin tehdä jotain oikeasti pahaa, eräänlaisena kostona maailmalle ja veisitin puusta piikin ja laitoin nurmikkoon kerrostalon(jossa asuin) viereen. Muutama päivä myöhemmin huomasin aulan ilmoitustaulussa, kirjoituksen, missä luki, että tyttäreni astui piikkiin ja voisitteko olla laittamatta sellaisen maahan. Aluksi tuntui hyvältä, koska en jäänyt kiinni, mutta viikon päästä alkoi jo painaa mieltäni. Millainen ihminen tekee tuollaisen teon?

Opiskelua ja harrastuksiani en ole jättämässä, koska ne saavat ajatuksiani mualle moneksi tunniksi. Tottakai opiskelu tuo hyvinkin paljon stressiä, mutta kuitenkin luulen että siitä on mielenterveydelleni enemmän hyöytyä kuin haittaa. Pitähän myös jostain hankkia rahaa ruokaan.