Se on sitten juhannus.
Taidan liittyä nyt niiden joukkoon, jotka valittavat surkeaa elämäänsä. Kun ei ole ystäviä, ei työtä ei ketään kenelle puhua.
Näin juhannuksena tämä oman elämän kurjuus tulee mieleen. Kun muistelee, kuinka mukavaa oli joskus aikoinaan kavereiden kanssa grillailla, juoda olutta ja pitää hauskaa.
Nyt ovat asiat kuitenkin muuttuneet omalta osaltani melko rajusti. Vietän yksin juhannukseni tietokoneen ja television kanssa. Koko tämä ns elämäni alamäki todennäköisesti alkoi siitä, kun koulut ja armeija oli käyty. Eli työttömyyshän siinä sitten koitti. Yritinhän ja yritän vieläkin saada töitä. Mutta mitä kauemmin olen ollut työttömänä sitä pahemmin eristäydyn muusta
maailmasta. Ystävät ovat muutelleet ympäriinsä maata & maailmaa ja heillä on ihan oma elämä tätä nykyä. Voisinhan tosin yritää ottaa heihin yhteyttä. Mutta jotenkin luonteeni ei suostu siihen. En halua ääneen tunnustaa että olen yksinäinen. Koska sellaisen kuvan minusta äkkiä saisi. Uusia ystäviä olisi mukava saada, mutta ei
sekään niin helppoa ole. Ajattelen jotenkin tunkeilevani, jos rupean kaveeraamaan jokun kutakuinkin tuntemattoman kanssa.
Ehkäpä kaikkein ongelmallisin asia on se, että olen ruvennut jopa hieman vierastamaan ihmisiä. Kun käyn kaupassa jännitän jotain ihan turhaa. Pelkään kanssakäymistä jonkun toisen kanssa. Kun joku syystä tai toisesta tulee puhumaan kanssani, olen niin jännittynyt etten oikein sanaa saa suustani. Ja tulee sanottua ihan höpöjä. Tämän
jälkeen saatan miettiä monta päivää tätä henkilö x:n kanssa käymääni dialogiaa ja hävetä itseni, miten vitun pöljä taas olin.
Pitäisi varmaan pikkuhiljaa yrittää ottaa itseä niskasta kiinni ja jotenkin edes ryhdistäytyä Mutta ei se niin helppoa ole. Miten sen oikein teet, kun et enään uskalla mennä edes työhaastatteluun. Sekä mikä pahinta tällä menolla olen ikuinen poikamies.
Kiva kun luit. Vaikka en tiedäkkään että luit tämän, tiedän että joku tämän on lukenut Kieltämättä tieto siitä helpottaa jo jonkin verran pahaa oloani.
Mitään sen kummempaa pointtia tässä ei nyt ole. Oli jo melkeinpä pakko tilittää vain jonnekkin tästä paskasta mihin olen itseni ahtanut. Jos ei muuta, niin kirjoitelkaa vaikka omia juttujanne. Neuvoja minulle mitenkä saisin elämäni taas rullaamaan kivottomasti ja kaikkea sen sellaista.
Hyvää juhannusta!
Taidan liittyä nyt niiden joukkoon, jotka valittavat surkeaa elämäänsä. Kun ei ole ystäviä, ei työtä ei ketään kenelle puhua.
Näin juhannuksena tämä oman elämän kurjuus tulee mieleen. Kun muistelee, kuinka mukavaa oli joskus aikoinaan kavereiden kanssa grillailla, juoda olutta ja pitää hauskaa.
Nyt ovat asiat kuitenkin muuttuneet omalta osaltani melko rajusti. Vietän yksin juhannukseni tietokoneen ja television kanssa. Koko tämä ns elämäni alamäki todennäköisesti alkoi siitä, kun koulut ja armeija oli käyty. Eli työttömyyshän siinä sitten koitti. Yritinhän ja yritän vieläkin saada töitä. Mutta mitä kauemmin olen ollut työttömänä sitä pahemmin eristäydyn muusta
maailmasta. Ystävät ovat muutelleet ympäriinsä maata & maailmaa ja heillä on ihan oma elämä tätä nykyä. Voisinhan tosin yritää ottaa heihin yhteyttä. Mutta jotenkin luonteeni ei suostu siihen. En halua ääneen tunnustaa että olen yksinäinen. Koska sellaisen kuvan minusta äkkiä saisi. Uusia ystäviä olisi mukava saada, mutta ei
sekään niin helppoa ole. Ajattelen jotenkin tunkeilevani, jos rupean kaveeraamaan jokun kutakuinkin tuntemattoman kanssa.
Ehkäpä kaikkein ongelmallisin asia on se, että olen ruvennut jopa hieman vierastamaan ihmisiä. Kun käyn kaupassa jännitän jotain ihan turhaa. Pelkään kanssakäymistä jonkun toisen kanssa. Kun joku syystä tai toisesta tulee puhumaan kanssani, olen niin jännittynyt etten oikein sanaa saa suustani. Ja tulee sanottua ihan höpöjä. Tämän
jälkeen saatan miettiä monta päivää tätä henkilö x:n kanssa käymääni dialogiaa ja hävetä itseni, miten vitun pöljä taas olin.
Pitäisi varmaan pikkuhiljaa yrittää ottaa itseä niskasta kiinni ja jotenkin edes ryhdistäytyä Mutta ei se niin helppoa ole. Miten sen oikein teet, kun et enään uskalla mennä edes työhaastatteluun. Sekä mikä pahinta tällä menolla olen ikuinen poikamies.
Kiva kun luit. Vaikka en tiedäkkään että luit tämän, tiedän että joku tämän on lukenut Kieltämättä tieto siitä helpottaa jo jonkin verran pahaa oloani.
Mitään sen kummempaa pointtia tässä ei nyt ole. Oli jo melkeinpä pakko tilittää vain jonnekkin tästä paskasta mihin olen itseni ahtanut. Jos ei muuta, niin kirjoitelkaa vaikka omia juttujanne. Neuvoja minulle mitenkä saisin elämäni taas rullaamaan kivottomasti ja kaikkea sen sellaista.
Hyvää juhannusta!
Vastaukset 5
Vanhimmat
ja se on paljolti samanlainen kuin läheiseni tilanne. Miten saisit rohkeutta mennä johonkin? Tiedät ettei sua kotoa kukaan tule hakemaan.Mieti, mitä haluaisit oikein mielelläsi harrastaa ja sellaista ryhmässä tapahtuvaa.
Syksyllä alkaa monet kansalaisopistot, löytyisikö niistä mitään?
Ruokakaupassa voisit esim.perunalaarin luona kysyä joltain "tädiltä" että käykö tämä laatu perunamuussiin. (siinä pitää olla jauhoinen laatu)
Tai hedelmälaarien luona joltain sopivan näköiseltä henkilöltä, että onkohan nää omenat hyviä, ettei olisi liian happamia.
Nuo nyt vain esimerkiksi, että pikkuhiljaa rohkaistuisit puhumaan vieraillekin.
Saatat huomata, ettei se puhuminen niin kamalaa olekaan. Tietysti voi olla, että joku ei ole innokas puhumaan, mutta luulisin, että monet vanhemmat ihmiset voisivat puhella mielellään.
Pääasia on, ettet eristäydy neljän seinän sisään.
Voisitko vaikka yhteenkin kaveriisi ottaa yhteyttä?
Työttömyys on kurjaa, se sattuu minuunkin tosi lujaa läheiseni kautta.
Pärjäile, yritä sosiaalistua, kyllä pystyt!
Älä heitä elämääsi menemään. Kerran me vain eletään nämä hetket ja elämä on kaiken kaikkiaan hyvin lyhyt hukkaan heitettäväksi! Ite olin vielä muutama kuukausi sitten ihan yksin, mutta sitten jotenkin tajusin, että perkele eihän tästä tule mitään ja aloin työstämään asialle loppua. Helppoa se ei ole ollut.
Aloitin asian lähettelemällä tekstiviestejä vanhoille kavereille. Se tuntui jollain tavalla helpommalta kuin soittaminen. Jotkut kavereista vastasivat ja jotkut eivät. Yhden kanssa kävin kahvilla tässä eräänä päivänä ja ensiviikolla olisi tarkoitus lähteä iltaa istumaan kaverin kotiin. Erään toisen kaverin kanssa olen jutellut puhelimessa jo useasti.
Alkuahan tämä vasta on ja kuten sanoin tunnen edellenkin olevani yksinäinen, koska ne tosi ystävät puuttuvat. Pikkuhiljaa kuitenkin olen uskaltautunut liikkua enemmän ja enemmän ihmisten ilmoilla ja tuntuu että ehkä se elämä alkaakin kohta näyttämään valoisamman puolensa!
Voimia siis sinulle ja toivottavasti tuo äskeinen rohkaisee edes hitusen! Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene rohkeasti juttelemaan ihmisille. Muista, että huominen päivä on loppuelämäsi ensimmäinen!!
Kirjoituksesi on aika pitkälti kuin minun näppäimistöltä.Minullakin oli lapsena ja vielä nuorenakin kavereita mutta sitten "tipahdin pois kelkasta".
Syy yksin jäämiseen oli ujous ja jännittäminen ja myös työttömyys.Kuulostaa asiaa ymmärtämättömästä varmaankin vähintään oudolle mutta saman ongelman kanssa elävät tietävät mistä on kysymys.Minua pyydettiin milloin mihinkin juttuun mukaan mutta jouduin aina kieltäytymään ja tietäähän sen mihin semmoinen johtaa.Ei ole ollut kavereita vuosikausiin ja tämä seikka rassaa mieltä.
Minulla on työpaikka mutta työkavereiden kanssa ei ole mitään yhteistä aikaa työn ulkopuolella.Tosin työyhteisössämme on vain muutama henki eikä ikäisiäni ihmisiä ole.
Juuri tuo että joutuisi tunnustamaan yksinäisyytensä varsinkin kun olen ollut yksin niinkin pitkään estää minua ottamasta yhteyttä vanhoihin kavereihin ja uusien ystävien löytäminen tuntuu vaikealle.
Jani jos haluat vaihtaa ajatuksia niin mailia tänne: [email protected]
Kirjoittaa saa aivan mistä tahansa
Jotakin saman suuntaista täälä.
Ystäviä kyllä omistan muutaman sieltä täältä, näemme harvakseltaan - kaikilla kuitenkin ne omat elämänsäkin..
Työttömyys syrjäyttää kyllä kummasti elämän kelkasta. Sosiaaliset kontaktit jäävät ja sitä myötä arkuus ottaa pikkuhiljaa, salakavalasti valtaa.
Ja kuinka sitä todellakin häpeää yksinäisyyttään.. Aivan kuin ei olisi kelpo tässä maailmassa, kun puuttuu ihmiset ympäriltä.
Jakselehan sinä, uskoa ja toivoa!
Ja jatka kirjoittelua, osaat kuitenkin jäsennellä ajatuksiasi, sekin helpottaa jotenkin, eikös niin:)
Tuo tilanteesi kuulostaa samantapaiselta kuin omani. Minulla on tosin vielä opiskelut kesken, mutta nyt kesällä kaikki tuntuu seisahtuneen. Ei ole töitä eikä harrastuksia. Kaikilla kavereilla on jotain muuta tekemistä, on töitä ja matkustelua. Jopa siskoni, joka on aina ollut minulle todella tärkeä, ei enää tunnu tarvitsevan seuraani. Olen siis kaikki päivät yksin kotona. Ainut ihminen, josta on minulle seuraa on äitini. Eikö ole säälittävää? Mitä enemmän olen kotona, sitä suurempia vaikeuksia tuottaa lähteä ihmisten ilmoille. Kaupungilla huomaan olevani päästä varpaisiin jännittynyt, pelkään ihmisiä. Tuntuu siltä, että yksinäisyyteni näkyy päälle päin ja ihmiset päivittelevät surkeuttani. Kaikilla muilla näyttää olevan ystäviä ja hauskaa puuhaa.
Ehkä kaikkein vaikeinta on myöntää yksinäisyyteni. Se on niin häpeällistä. Tunnen olevani ala-arvoinen ihminen, jota jopa oma perhe halveksii. Pelkään törmääväni kaupungilla tuttuihin ihmisiin, koska en halua heidän saavan tietää surkeuttani. Ehkä asiat taas syksyllä paranevat, mutta pelkään jo nyt seuraavaa lomakautta: joulua. Ennen rakastin joulua, mutta nyt inhoan. Joulu vain muistuttaa minua omasta yksinäisyydestäni.
Tulipas taas valitettua, toivottavasti joku jaksoi lukea.